Melankolia

melankolia | Page Title

 

Seppo Mononen

Melankolia

 Neljä novellia Wm. Shakespearen teemasta

 

Litorina ry

seppomononen@litorina.org

 

Mahdolliset samankaltaisuudet tämän kirjan henkilöitten ja eläneitten tai elävien ihmisten kesken on täysin yhteensattumaa.

  

All Rights Reserved

Copyright © 2004, 2011 Seppo Mononen ja Litorina ry

ISBN 978-952-5543-08-7 (HTML)

Litorina 2011

 

 

Prologi

 

                                                           En tiedä

Miks viel' elän sanookseni "Tää on tehtävä";

Vaik mul on syy ja tahto ja voima ja keinot

Tehdä se …

 

(William Shakespeare, Hamlet, Tanskan prinssi, IV/ iv kohtaus, tekijän suomennus alkuperäistekstistä.

 

1. Projekti 11 ss

2. Pako  26

3. Rosa 54

4. Iluminada 36

 

 

This site  The Web 

PROJEKTI

 

Edmontonin kaupunkikentältä lähti se vanhuuttaan natiseva nelimoottorinen Lougheed Electra — niin, juuri se jossa matkustamon takaosassa ei ole pesuhuoneita vaan puolikaarena kiertävä sohvapenkki — joka kolmosmoottori savuten vei minut ryhmineni pohjoiseen toteuttamaan sitä kerran elämässä kohdalle sattuvaa Suurta Työtä. Projektien projektia. Seikkailujen seikkailua.

    Palliserhotelli on ollut Calgaryn kohtaamispaikkana siitä asti kun Tyynenmeren Canadian Pacific rautatie valmistui. Se on harmaakivinen möhkäle uudenaikaisen ostoskeskuskompleksin länsipäässä. Pitkän liikkeitä ja ravintoloita täynnä olevan käytävän toisessa, itäpäässä on kolmikymmenkerroksinen moderni toimistotorni, Palliser Square. Myymäläkäytävän keskipisteessä, siinä missä Centre Street, eli Keskuskatu kulkisi, on Calgary Tower, piikkinokkainen satametrinen torni.

    Niagaran ja New Yorkin myöhäiskesän vaihtuminen Calgaryn syksyksi ei haitannut minua kun kävelin hotellista käytävää pitkin toimistotorniin. Työnantajani Calgaryn toimisto oli yksi niistä kuudesta konsultista jotka oli valittu tutkimaan Jäämerelle vievää Mackenzien maantien linjaa Luoteisterritorioissa, saman nimisen joen laaksossa. Kuusisataakahdeksan mailla linjaa tekisi sata kullekin. Minä olin vastuussa alimmaisesta ja siksi minulle annettiin vielä nuo ylimääräiset kahdeksan.

    Tiettyä kiireellisyyttä tehtävälle antoi se että talvi oli pohjoisessa jo tekemässä tuloaan. Ensimmäinen osa työkokonaisuudesta olisi maastomuotojen ja maalajien kartoitus ilmakuvia käyttäen. Tähän taas kuului normaalina osana maastotarkistus joka olisi tehtävä kentällä ennen kuin lumi peittäisi maan.

    Asiakkaan hitaudesta johtuen urakoitten myöntäminen oli viivästynyt siinä määrin että ilmakuviakaan ei ollut vielä saatavissa. Luonteva työjärjestys olisi ollut se että ensin suoritettiin toimistolla kartoitus ilmakuvatulkintana, jonka jälkeen tulkinta käytäisiin maastossa vahvistamassa ja tarkistamassa. Nyt ei ollut varaa odottaa yhtään päivää, vaan olisi lähdettävä maastoon heti ja tehtävä varsinainen työ sen jälkeen. Siis takaperoisessa järjestyksessä.

Sen päivän vietin toimistolla pitkään iltaan kaikki saatavilla olevat raportit tutkien ja keräten mahdollisimman hyvät kartat mukaani otettavaksi. Niitä ei ollut paljon. Paras oli erään raportin lopusta irti repäisemäni ilmakuvayhdistelmä johon reitti oli merkitty. Tähän päädyin.

    Se oli sivunkorkuinen ehkä kokonaisuudessaan kymmenen metriä pitkä, mutta siististi taitettu ja muistiinpanojeni pohjakartaksi sopiva kun helikopterilla lentäisin linjan ylihuomenna.

    Matkajärjestelyt oli puolestani tehty valmiiksi mutta lentojen harvalukuisuudesta johtuen huominen päivä kuluisi matkustamiseen. Mukanani seuraisi projekti-insinööri Don, joka minun maastossa ollessani keskittyisi tutkimaan tulevan tutkimusleirin tukitoimintoja. Kaikki rakennettaisiin minun ympärilleni, sillä minä olin tämän projektin tähti. Pienintäkin vihjettäni kuunneltiin uskollisesti: minä tiesin, sillä minä olin ollut pohjoisessa ennenkin! Tiesin täsmälleen mitä tarvittaisiin ja kuinka paljon. Missä ja mihin aikaan. Miten, ja vielä miksi, jos joku sattui kysymään.

Päivää myöhemmin heräsin Fort Simpsonin parhaassa ja samalla myöskin ainoassa hotellissa hyvissä ajoin. Kuudelta aukeavassa kloorin ja mäntyöljyn tuoksuisessa kafeteriassa olimme päivän ensimmäiset asiakkaat. Minä ja helikopterilentäjä Bill, jonka olin ohimennen tavannut jo illalla.

    Bill oli irlantilainen jo kypsässä iässä oleva yksityisyrittäjä joka lensi omalla helikopterillaan. Pikaisen aamiaisen jälkeen työnsin eväsvoileivät taskuuni ja olin valmis lähtöön Heliportille, helikopterien laskupaikalle. Bill oli juonut vain kahvin.

    Billin vaaleanpunainen Jet Ranger oli historiallisesti arvokas. Hän oli sillä Irlannissa ollessaan lennättänyt itseänsä presidentinrouva Kennedyä. Muutenkin kone vaikutti käytetyltä. Maalia lohkeili suomuina tuulessa. Mieltäni rohkaisi tieto siitä että Bill oli myöskin insinööri, hän huolsi itse koneensa. Vasta paljon myöhemmin tulisi mieleeni että tämä ei tainnutkaan olla varsinainen etu, sillä rahapulassa oleva Bill saattoi ylläpitoa varten vaadittavissa lokikirjoissa hyväksyä sellaisen kuluneen osan joka olisi pitänyt vaihtaa. Tämä toimisi niin kauan kunnes tutkijalautakunta onnettomuuden jälkeen toteaisi osan pettäneen. Bill ei ehkä silloin olisi enää murehtimassa asiaa, enkä sen puoleen minäkään. Mutta tätähän minä en ollut osannut pelätäkään. Silloin.

    Varttuneeksi mieheksi Billin lentotaito oli hyvä. Mutta oliko hän kuullutkaan autorotaatiosta jota joku Vietnamissa palvellut pilotti oli minulle esitellyt käytännössä. Tämä oli ollut seurausta väittelystä, kun minä en uskonut että helikopterin voisi tuoda turvallisesti maahan sen jälkeen kun moottori oli ilmassa sammunut. Nyt tiesin että voi, mutta tiesikö Bill kuinka?

    Muistelin mielessäni vakuutussummaa joka oli työsopimuksessani vahvistettu. Olisihan ainakin se... En muistellut opiskelutoveriani joka oli palanut helikopterin maahansyöksyssä. Se oli tapahtunut Suomessa. Silloin en ollut osannut ajatella sisua. Olisiko Bill ollut sisukas? Tuskin hän olisi elänyt tässä ammatissa näin vanhaksi ellei olisi ollut joka hetki oivalluskykyinen.

    Viisitoista minuuttia Fort Simpsonista länteen sätkyteltyämme aloin terästää tarkkaavaisuuttani kaksi kilometriä leveän Mackenziejoen pohjoisrannan suuntaan. Sieltä pitäisi linjan pään löytyä.

    Löydänkin sen. Ja kadotan samassa. Silloin Bill vasta sanoo lentäneensä linjan toissapäivänä asiakkaan kanssa. Merkistäni hän kääntyy takaisin ja lenkin tehtyämme aloitamme uudestaan, pienemmällä nopeudella.

    Kun karttaa polvillani katsottuani tai muistiinpanoja tehtyäni kadotin linjan hetkeksi silmistäni, Billin etusormi kiinnitti katseeni kapeaan, tuuheassa lehtimetsässä luikertelevaan aukkoon. Näin päästiin yhteisymmärryksessä työn alkuun. Emme olleet kumpikaan ensikertalaisia. Mutta en ollut koskaan uneksinutkaan tekeväni työtä näin nurinkurisesti. Tavallisesti maasto olisi ollut ilmakuvilta tuttua, olisin tiennyt mitä etsiä. Olisin merkinnyt tarkistettavat kohteet karttaani etukäteen huolellisesti.

    Nyt minulla ei ollut aavistustakaan mitä edessä oli. Kynä savuten tein muistiinpanoja kaikesta näkemästäni. Ja huomasin että kävihän se näinkin. Bill osoittautui hyväksi lentäjäksi. Syrjäsilmällä hän seurasi koko ajan edistymistäni ja kun epäröin ei minun tarvinnut muuta kuin nostaa kynäni pystyyn, niin välittömästi hän pysäytti kiitävän ajokkinsa ilmassa etujalat ylös nostaen. Pään nyökkäys taas ja hän jatkoi eteenpäin. Kynän tai pään pyöräytys ja hän kääntyi takaisin ja otimme palasen linjaa uusiksi.

    Näin jatkoimme pohjoiseen päin ohi Nahannivuorten kuumien lähteiden, lähellä puurajaa. Pari kertaa laskeuduimme näytteitä ottamaan ja hengähtämään.

    Kääntöpaikasta takaisinpäin tullessa tein kaiken toistamiseen karttaani taaksepäin selaten. Huoleni alkoi osoittautua aiheettomaksi. En ollut havainnut mitään sellaista muodostumaa joka ei olisi välittömästi saanut kynääni piirtämään varman merkin kartalle. Ilmassa ei ole paljon aikaa miettimiseen, eikä sankkaan metsään voi laskeutua miettimään. Tämän taitoni takia minut oli nimenomaan valittu tähän tehtävään.

    Insinööri-Donin naama levisi lähes teeskentelemättömään hymyyn kun hän kurkisti sisään baarin ovesta. Minusta oli ollut helppo nähdä että tehtäväni oli onnistunut hyvin. Siksi palkitsin itseäni oluella kaupunkiin lähtöä odotellessa. Olin tehnyt kaiken tarpeellisen täällä. Lumisade voisi puolestani alkaa.

    Jos olisin ollut tarkkaavainen, olisin pannut merkille pari asiaa joilla saattaisi olla merkitystä tulevaisuuden suhteen. Billin kanssa linjaa alaspäin lentäessämme olimme poikenneet Wrigleyn miehittämättömälle lentokentälle koska polttoaine alkoi olla vähissä. Bill etsi ja etsi muttei löytänyt tynnyreitään, niinpä hän joutui lainaamaan jonkun muun varastosta. Fort Simpsonissa hän tankkasi taas ja maksoi luottokortilla joka ei ehkä ollut kunnossa. Näin ainakin kieli Billin helpottunut ilme kun ostokuitti oli allekirjoitettu.

    Vaikutti siltä että hänen oli täytynyt työn saannin varmistamiseksi tehdä alhainen tarjous. Jos olisin tästä ottanut opiksi olisin pitänyt silmällä sitä minkälaisia hankintoja tehtiin leirivarustusten suhteen.

    Samanlainen epätoivoinen tarve varmistua halvimman tarjouksen tekemisestä ja urakan saannista oli ollut työnantajallani. Tämän takia leirivarustuskin oli oltava mahdollisimman edullinen. Mutta siinäkin oli raja, sillä halpa saattaa olla huonoa, ja leirissä olisi ihmisten asuttava talven pakkasissa, jotka saattoivat olla viisikymmentä astetta. Tämä ei huolettanut Donia, sillä hän ei tulisi itse leirissä asumaan. Minä keskityin kokonaan omaan tehtävääni luottaen sisukkaasti että kyllä ‘ne’ huolehtivat kaikesta muusta. Tulisin saamaan opetuksen. Taas kerran. Mutta oppisinko koskaan?

    Pino ilmakuvia oli saapunut ja aloin toden teolla ansaita palkkaani.

Ilmakuvat ovat lentokoneesta suurella kameralla pystysuoraan maan kamarasta otettuja kuvia. Kuvan suurentamaton koko on kaksikymmentäkolme senttimetriä neliö. Siinä näkyy kaikki mitä maassa on, jos vain osaa katsoa, jos on oppinut niitä tulkitsemaan. Kahta kuvaa joissa sama maastonkohta näkyy, katsotaan yhtaikaa jolloin syntyy syvyysvaikutus, eli nähdään maasto kolmiulotteisena. Aivan samoin kuin kahdella silmällä ympäristöä tarkkaillessa voimme arvioida etäisyyksiä. Tämä johtuu parallaksi-ilmiöstä, eli siitä että kumpikin silmä katsoo kohdetta eri kulmasta ja nämä kaksi kuvaa yhdistyvät aivoissa yhdeksi kolmiulotteiseksi kuvaksi.

    Syvyysnäkö on sitä tarkempi eli parallaksi sitä suurempi mitä suurempi on silmäväli. Ihmisellä silmäväliä rajoittaa esimerkiksi pään koko. Kun lentokone lentää linjaa ilmakuvia määrätyin aikavälein napsien, kahden kuvanottopisteen välistä tulee silmäväli. Se saattaa olla satoja metrejä, jopa kilometrejä jos kuvaus tapahtuu korkeammalta. Täten syvyysnäkö on erinomainen. Ilmakuvista voi havaita niin pieniä maanpinnan korkeuseroja joita ei paljaalla silmällä näe edes itse paikalla.

    Näin kuvien katsojalla on kolmiulotteinen maasto liioiteltuine korkeuseroineen aivojensa näkökeskuksessa. Korkeuserojen lisäksi muotoja, värisävyjä ja kaikkia mahdollisia johtolankoja hyväkseen käyttäen asiantuntija tulkitsee tästä kuvasta tarvitsemansa tiedot.

    Tällä tavoin rajasin maanpinnan geologiset muodostumat ja merkitsin rakentamiseen ja kulkemiseen vaikuttavat havaintoni tielinjan ja sen lähiympäristön käsittävältä alueelta, joka parisataa metriä leveänä suikaleena poimuili kumpuilevassa erämaassa. Liikkuvan operaation tarvitsemat leiripaikat valitsin kahdenkymmenen kilometrin välein suojaisista aukeista joissa oli lähde tai talvellakin virtaava uoma lähellä.

    Oli mieltä virkistävää, tyydyttävää olla jossa edettiin askel kerrallaan niin että jatkosuunnitelmat tehtiin järkevästi sen perusteella mitä oli siihen mennessä saatu selville. Niinpä merkitsin harkintani mukaan tehtäviä kairausreikiä vain yhden tai muutaman samaan rajaamaani muodostumaan.

    Kairaus on kallista puuhaa ja tarpeetonta työtä tuli välttää. Näin reikien lukumäärä oli huomattavasti pienempi kuin jos olisi jäykästi lähdetty kairaamaan määrävälein. Samalla saatavan tiedon taso olisi huomattavasti luotettavampi kuin jäykässä sisumenetelmässä.

    Kun geologinen muodostuma oli määritelty ja rajattu, tästä seurasi että maalaji tällä alueella olisi määrätynlaista, tuolle muodostumalle tyypillistä. Kairaus viime kädessä osoittaisi mitä se oli. Joskus sattui että maalaji kairauksessa osoittautuisi aivan toiseksi kuin mitä olin viisaudessani kuvatulkinnan perusteella ehdottanut. Täällä kuitenkin oli yleisenä se käsitys, että kairausten tehtävänä oli tarkistaa ja täydentää ilmakuvilta tehtyä tulkintaa, ei osoittaa sitä vääräksi. Pieni mutta tärkeä periaate-ero. Tulkinta on tulkintaa, ei sitä kukaan väitä totuudeksi.

    Väkeä kävi kauempaakin ihailemassa työskentelyäni. Moni ei ollut uskonut sitä yleensä mahdolliseksikaan, joku oli kuullut mutta oli silti yllättynyt ja hämmästeli kuinka paljon ilmakuvasta voi saada tietoja.

    Olin tärkeä. Olin hyvä. Parhaan mielen saisin kuitenkin myöhemmin leirissä kun kokki kävisi kiittelemässä veden laatua. Hän oli keittänyt elämässään paljon seisovaa suovettä! Ympäristöministeriön tarkastaja ihailisi leiripaikkojamme yleensä, kun vertaisi niitä toisten, kilpailijoittemme leireihin.

    En voinut sille mitään että olin niin hyvä! Olin tärkeä. Nautin asemastani toimistolla. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt työskentelemään insinööreille ja muille teknisille henkilöille tarkoitetussa avoimessa toimistosalissa, linnoittauduin johtoportaan puolelta tyhjänä löytämääni yksityistoimistoon. Siellä oli kokolattiamatto, jalopuupöydät, pehmeät nahkatuolit ja miellyttävä seinää kiertävä neulataulu johon voin karttojani ja kuviani aistikkaasti sommitellen ripustella. Don, joka oli lähistöltään minulle työtilaa järjestänyt, näytti ensin otetulta, mutta tyytyi sitten todellisuuteen. Olin tärkeydeltäni hänen yläpuolellaan, vaikka hän oli esimieheni, tavallaan. Kukaan muukaan ei vihjaissutkaan että minun pitäisi siirtyä tavallisten ihmisten joukkoon.

    Elin kuin kuningas. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen asuen kaupungin parhaassa hotellissa, söin päivälliseni, usein lounaanikin kaupungin parhaissa ravintoloissa. Illat kuluivat mukavasti huvittelu- ja virkistyshuoneistoissa, joita Palliser Squaressakin torniravintolat ja -baarit mukaan lukien oli kymmenkunta. Jos ne eivät riittäneet, niin ulkoilmaa uhmaamalla oli lisää löydettävissä lukematon määrä.

     Kun työpäivän päätettyäni laskeuduin toimistotornista ja suunnistin hotellia, kotiani, kohti joko työkavereitten kanssa tai useimmiten yksin, johtui se pelkästään siitä ettei muuta mahdollista suuntaa ollut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut mennä hotelliin suoraan ainakaan.

    Poikkeus baariin, sitten toiseen. Ehkä ruokailemassa käynti. Sitten taas toiseen baariin. En edes vielä ollut käynyt joka paikassa kun puolenyön maissa vihdoin päätin lähteä nukkumaan.

    Vain viikonloput muodostivat poikkeuksen. Lauantaisin saatoin lähteä kaupungillekin ja kotiuduin milloin mitenkin. Sunnuntaisin taas anniskelupaikat olivat lakimääräisesti suljettuina, joten tämänlainen viihde rajoittui ravintolassa käyntiin ruoka-aikoina. Sunnuntai oli lepopäiväni.

    Paitsi edustavaa hotellihuonetta, kertyi työnantajani ja, viimekädessä, asiakkaan maksettavaksi ravintolalaskuni sikäli, että kululaskelmaani sisältyi päivittäinen aterioitten hinta. Tämän laitoin pääasiassa omantunnon mukaan, mutta elinympäristöni huomioon ottaen tavanomainenkin ravintolassa ateriointi oli kallista. Alkoholia ei käytännön mukaan voinut vaatia korvattavaksi kuluksi. Siihen riittävän viikoittaisen määrärahan ansaitsin tekemällä muutaman tunnin ylitöitä viikonloppuna. Makea elämä ei siis maksanut minulle tässä mielessä yhtään mitään. Säännönmukaisesti jätin aamiaisen syömättä koska en jaksanut herätä tarpeeksi ajoissa. Toimistosta en ollut koskaan myöhässä, ja työni näytti sujuvan erinomaisesti.

    Lähempänä joulua aloin käydä ostoksilla tavarataloissa ja myymälöissä. Lumihiutaleitten leijuessa ja hymy huulilla kanniskelin paketteja hotellihuoneeseen jossa ne käärin somiin joulupapereihin.

    Sisässäni koko syksyn särkenyt suru alkoi varovasti kääntyä toiveikkuuden suuntaan. Ero lapsista oli ollut raskasta. Nyt pääsisin heitä katsomaan kun toimisto olisi suljettuna joulun ja uudenvuoden välisen ajan. Muutaman päivän ylimääräistäkin olin onnistunut saamaan. Olisin heidän luonaan pari päivää ennen joulua.

    Takaisin lähtiessä olin vähällä myöhästyä junasta. Torontosta poikkesin tulomatkalla kotitoimistolla Niagaralla. Siellä oli otettu uusi mies töihin. Arvelin hänen olleen siltä varalta että minä en palaisi joulunvietosta. Pohdin olisiko suomalainen palkkani riittänyt edes vuokranmaksuksi rannan rivitaloasunnosta jonka Kaarina oli hyvällä maullaan sisustanut. Takaisin Calgaryyn. Illalla Bourbon Streetille, joka oli suosittu New Orleansin tyylinen ravintola Palliser Squaressa. Siellä oli Minnesotalainen viihderyhmä jonka vetäjä kuultuaan että olin suomalainen, sanoi että hänen ryhmänsä toinen tyttö oli itse asiassa suomalainen myöskin. Hyvä on, onhan Minnesotassa paljon suomalaisten jälkeläisiä, olen tietävinäni.

    Olin jo aivan tosissani, kun hän ilmoittikin laskeneensa leikkiä. Olinkohan niin latautunut suureen tehtävääni vai johtuiko se hänen aikaisemmin tapaamistaan maanmiehistäni, mutta vaikutti siltä että hän ei suhtautunut minuun asiallisella vakavuudella. No, otettiin taas.

    Eräänä iltana helmikuun toisella viikolla istuin hämärässä oluttuvassa. En ollut yksin vaan ympärilläni oli puolisen tusinaa käsittävä ryhmä. Nämä miehet eivät olleet tottuneet loistokkaisiin cabaret-saleihin vaan pitivät kylmästä oluesta tupakansavuisessa krouvissa. Jotkut eivät juoneet edes olutta.

    Tämä oli osa iskuryhmää joka lähtisi kanssani Mackenzielle toteuttamaan operaatioiden operaatiota. Projektien projektia.

    Juttelu oli hiljaista. Kaikilla oli mielessä huolensekainen ajatus siitä mitä oli tulossa. Totinen odotus oli niin sakea että se puuroutti keskustelua. Kysymyksiin olin vastannut sikäli kuin voin, nyt vain istuskeltiin mietteliäinä ja välillä kostuteltiin ajatuksista kuivuvia huulia oluella. Samanaikaisesti latauduttiin ja tutustuttiin olemaan toistensa lähellä. Sillä edessä olisi viikkoja, kukaan ei tiennyt tarkkaan kuinka monta, jolloin työn ohella muuta seuraa ei tulisi olemaan.

     Päivällä olimme käyneet urheilu- ja ulkoiluliikkeestä valitsemassa arktiseen talveen sopivat tamineemme. Jokainen sovitti itselleen haahkanuntuvatäytteiset housut, hupputakin, paksut käsineet, pipon, huopaeristetyt jalkineet, lämpimät alusvaatteet ja muuta tarpeellista. Eskimoiden eleganssista oli näkyvimpänä piirteenä untuvatakin huppu joka kojootinkarvatrimmauksineen ulottui pitkälle kasvojen eteen. Turkistrimmaus ei siinä ollut näön vuoksi vaan siksi että se muodosti eristävän renkaan hupun suulle joka ei huurtuisi ja jäätyisi hengitysilmasta, kuten eräälle kysyjälle selitin. Taskunsuissa tiukkaan sulkeutuvat tarranauhat estäisivät tavaroitten hukkaamisen mutta voitiin avata käsineitä poistamatta, kuten sanoin toiselle.

    Käytännön mukaan konsultti, työnantajani, minä, on vain konsultti. Se tarkoitti sitä että emme varustaneet kuin itsemme niin sanotusti kynä ja lehtiö kädessä. Kaikki muu oli urakoitu toisilta. Niinpä kairausurakoitsija varusti porakoneet miehistöineen, työnjohtajan ja mekaanikon sekä kulkuneuvot. Toinen urakka oli tehty itse leiristä joka käsitti makuuvaunut, keittiö-ruokasalin, pesu- ja WC-vaunun sekä generaattorivaunun. Kolmas urakoitsija varusti kokin, apulaisen, ruoan, vuodevaatteet ja siivouksen. Vielä eri urakkana oli puskutraktorit sekä polttoaineet. Expeditööri huolehti postin ja varaosien kulusta Fort Simpsonin ja leirin välillä. Asuntovaunut, porakoneet, kulkuvälineet ja kaikki muu tarpeellinen varustus oli hyvissä ajoin ajettu etelästä työseudulle.

    Olin tökännyt etusormeni kartalla kolmeneljäsosaa ylöspäin linjaosuuttamme. Siihen halusin ensimmäisen leirin. Siitä lähtisimme ylöspäin tuoreella tarmolla ja uutuuden innolla. Olisi rohkaisevaa kun puolet puolesta olisi valmiina vaikka itse asiassa vasta neljäsosa koko linjasta olisi tehtynä. Psykologia on tärkeä tekijä vaikeissa oloissa. Kaukaisin pää linjasta tehtynä loppu olisi menoa kotiinpäin.

    Pienintäkään epäröintiä ei näkynyt joukkueessani kun aamuhämärissä kokoonnuimme lentokentälle. Sähäkän 737 lentobussin suihkaus Edmontoniin, ja kirkkaana helottavan aamuauringon suupieliä varovaiseen hymyyn poimuttaessa nousimme nelimoottoriseen Electraan. Mitä pitemmälle matkamme edistyi, sitä vakuuttavammalta joukkomme näytti. Oli rauhoittavaa nähdä että pohjoisessakin paistoi aurinko. Se teki sen pilvettömältä siniseltä taivaalta. Päättäväisyys vahvistui, projekti tulisi onnistumaan mikäli se meistä riippui. Ja se riippuisi meistä.

Vain puolet kerralla mahtui expeditöörin pikkubussiin seitsemän tunnin ajelulle talvitietä myöten leiriin. Kun minä loppujoukon kanssa saavuin sinne seuraavana iltana, oli kaikki valmiina. Oli kuin nappia olisin painanut käynnistääkseni koneiston keskellä erämaata. Kuinka kauan töitä oli tehty että kaikki oli saatu paikalle ja käyntiin, voin vain aavistaa.

    Nyt töitä tehtäisiin kellon ympäri, ja mieheni olivat keskenään sopineet kaksitoistatuntisten yö- ja päivävuorojen jaosta. Näin ollen illallisen jälkeen kellään ei näyttänyt olevan kysyttävää. Ensimmäiset reiät porattaisiin aamulla.

Väki alkoi käydä levolle, paitsi mekaanikko-Ernie, jota etsittiin ja huudeltiin vähän väliä auttamaan lämmityskamiinoitten sytyttämisessä. Ernie auttoi ja neuvoi. Kamiinat sammuilivat. Nyt totesin vaunujen korkean iän. Nurkissa oli suuria kolhuja ja ulkovuorauksessa jopa repeämiä. Kamiinoiden polttimot olivat loppuun kuluneet.

Sen verran oli Don huolehtinut että nukkumista varten jokaiselle oli haahkanuntuvainen makuupussi. Henki ei olisi alttiina paleltumiskuolemalle. Seuraavien viikkojen aikana totuimme heräämään kymmenen pakkasasteisissa makuukammareissa. Pukeutumisessa ei totisesti viivytelty. Uusin moneen kertaan sotaväkiajan kämpänmestaruuteni pukeutumiskilpailuissa.

    Pesuhuone suihkuineen ja vessoineen oli jäässä suurimman osan salolla olon ajastamme. Tarpeet tehtiin hangelle rivakasti, aikailematta. Pakkanen pysytteli melko tasaisesti viidenkymmenen ja viidenkymmenenviiden Celsiusasteen välillä. Tulisimme oppimaan että teräs haurastuu viidenkymmenenkahden asteen paikkeilla kun generaattorivaunun akseli napsahti poikki leirin muutossa.

    Kolmen vuorokauden kuluessa aloittamisesta tuli ensimmäinen luku henkilötappioittemme tilastoon. Toimistolla aina niin rempseäpuheinen ja asiantunteva piirtäjä-Jim, joka halusi seikkailua toimistotyön vastapainoksi tuli vakavana puheilleni. Hän sanoi hiljaisella äänellä haluavansa kotiin. Sanoin vakuuttelevasti ettei tarvinnut olla siitä moksiskaan, joka kymmenes uusista miehistä ei kestänyt erämaata valoisan suven ihanassa lämmössäkään, saati sitten nyt kun sai pelätä sekä kylmää että pimeätä. En sanonut hänelle että yleensä suurimmat asiantuntijat ja kovimmat puhujat lähtivät ensimmäisinä. Jim lähti helpottuneena pakkaamaan tavaroitaan.

    Toinen, korvaamaton tappio pari viikkoa myöhemmin olikin sitten kaluston puolella. Melkein uusi neliveto särkyi korjauskelvottomaksi ja vandalisoitiin varaosiksi toisiin ajoneuvoihin. Hylky jätettiin lumipenkkaan talvitien viereen odottamaan rauhallisempia aikoja jolloin joku ehtisi sen noutamaan pois.

    Radioyhteyttä Calgaryn toimistoon emme pystyneet saamaan aikaan moneen viikkoon. Viallinen radio varmisti sen että emme voineet valittaa asuntovaunuista ja muista epämukavuuksista koko Luoteisterritorioitten kuullen. Kun radio vihdoin saatiin korjatuksi, oli siitä lähinnä viihtyä toimistovaunussa työskenteleville kun he voivat kuunnella öljynporaajien keskusteluja Jäämereltä kotitoimistoihinsa etelässä. He raportoivat reikiensä edistystä ja löydöksistä koodikielellä. Teksasin leveä murre oli vallitsevana ja sinänsä rauhoittavaa kuunneltavaa.

    Ajoneuvojen radiot toimivat, ja hyvä yhteydenpito joudutti työtä. Varsinkin huoltomiehen ja varaosien paikalle saanti nopeasti tarvittaessa oli elintärkeää. Mekaanikko-Erniellä oli kysyntää ja hän joutui olemaan liikkeellä useinkin kellonympärystät läpeensä. Epäuskon sekaisella ihailulla joskus seurasin kuinka Ernie viidenkymmenen asteen pakkasessa rassasi kulkuvälineet ja porakoneet kuntoon sananmukaisesti paljain käsin. Vain isompia töitä kuten moottorinvaihtoja varten hän levitti laskuvarjosilkkisen telttansa johon Herman Nelson puhalsi kuumaa ilmaa.

Ernie oli silloinkin kuuntelulla kun kulkuneuvoni yhtäkkiä teki lakon. Kaukana leiristä puoli neljän aikaan aamulla näissä lämpötiloissa saattaa aiheuttaa epämukavan kylmän yön ellei nyt vallan jäätymiskuolemaa. En edes kysynyt joutuiko hän lähtemään lämpimästä petistä vai sattuiko hän olemaan muutenkin liikkeellä. Ernie tuli pelastamaan.

Hän käynnisti moottorini ja häipyi taas pimeään yöhön. Kiitokseni lähti myös sille tuntemattomalle nokkelalle radiomiehelle, joka oli tehnyt kytkennät niin että radioni toimi vaikka muut sähköt olivat tyystin hävinneet.

    Työn tahtia ei hidastanut mikään. Oli pyhä tai arki, kahtatoista tuntia lyhyempää päivää ei tehnyt kukaan. Näin oli komennuspaperissa sovittukin. Muilla oli kaksitoista tuntia työtä ja kaksitoista tuntia lepoa paitsi Erniellä, kairaajien esimiehellä Edillä ja itselläni.

    Parhaan työtehon ylläpitämiseksi kolme porakonetta täytyi työllistää vuorokauden ympäri. Kävi niin että minusta riippui tämän toteutuminen. Minun tehtäväni oli osoittaa missä halusin kairattavan. Kairauskohteet valitsin ilmakuvatulkintani perusteella. Mutta koska olin saanut suuren osan ilmakuvista vasta mukaani leiriin lähtiessä, päädyin tekemään tulkintaa leirissä samanaikaisesti kairausten kanssa.

    Kun tein ilmakuvatyötä päivällä, apulaiseni Branco oli ulkona merkitsemässä reikiä kairaajille. Tämä ei kuitenkaan riittänyt hyville poraajille koska reiät olivat yleensä matalia ja maaperä helppoa kairata. Niinpä illalla ja yöllä jouduin itse lähtemään reikiä merkitsemään tavanomaisen työni lisäksi. Suurten etäisyyksien ja hitaan kulkuneuvoni vuoksi palasin leiriin useinkin myöhään aamuyöllä. Toisinaan heräsin neljän, viiden aikaan aamulla siihen kun lumikissani jauhoi puuta vasten ja sitten sammui lopulta nytkähtäen. Kuinka kauan olin torkahtanut, en osannut sanoa. Sen jälkeen oli ehkä tunnin ajo takaisin leiriin ja makuupussiin.

    Toisinaan sattui niinkin että kun saavuin niille paikoille missä koti oli ollut aamulla lähtiessäni, ei jäljellä ollutkaan muuta kuin jälkiä lumessa. Eikä niitäkään jos sattui satamaan uutta lunta. Silloin vasta muistin: muuttopäivä! Seurasi ehkä kolmituntinen ajo ennen kuin pääsisin sänkyyn uudessa leiripaikassa.

    Kumitelainen ajopelini kulki sentään parhaimmillaan noin kymmenen kilometrin tuntivauhtia jota voin lasketella tasaiseksi auratulla talvitiellä. Hurjasteluun ei kuitenkaan ollut syytä, sillä yhtäkkiä saattoi jysähtää kun tela kohtasi möykyn tienpinnassa. Lantiollani tuntui silloin paksujen vaatteiden vaimentama ärhäkkä vetovoima kun istuinvyö piti minut paikallani. Olin hyvin nopeasti oppinut istuinvyön merkityksen, kun pää jysähti silmiä mustentavalla voimalla kattoon.

    Puskutraktorin käyttäjän työ vasta kärsivällistä luonnetta vaati. Kuten sanasto asian ilmaisi, puskutraktoria käytettiin silloin kun tehtiin työtä, ja kävelytettiin silloin kun siirryttiin kohteesta toiseen. Kävelyttäminen kuvasi hyvin liikkeen verkkaisuutta, kolme kilometriä tunnissa. Monet kello kuuden illalliset oli leirissä syöty kun Dave ja Eskimo-Mike saapuivat vähän ennen puolta yötä. Eikö katerpillarin kävelyttäminen olisi mainio terapiamuoto suomalaiselle kiiremiehelle jonka tärkeää takapuolta tavallinen autonistuinkaan ei tunnu kiidättävän tarpeeksi sukkelaan?

    Kaksi tuntia oli nukkumisaikaa useinkin, kun jo tuli kutsu aamiaiselle ja miehistöjenvaihto raportteineen porakoneilta. Asiakaskin täytyi pitää tilanteen tasalla työn edistymisestä. Aikaa vei myös ympäristöministeriön tarkastaja joka helikopterillaan pörräsi työrauhaamme häiritsemässä. Oliko edellinen leiripaikka asianmukaisesti siivottu? Oliko porausreiät tukittu etteivät metsän elikot niissä katkoisi jalkojaan? Oliko soranoton tutkimuspaikoille raivattu tie koiranjalalla eli mutkalla säännösten mukaisesti niin ettei kaivanto näkyisi mahdollisesti tulevalle maantielle? Oliko purojen ylitykseen tehdyt lumisillat käytön jälkeen avattu niin että kalat pääsisivät kutumatkoillaan kulkemaan? Ei ollut nyt perusteltua ryhtyä väittelemään siitä missä purossa kaloja mahdollisesti voisi olla ja missä ei.

     Tällainen avattava lumisilta sattui kerran matkani varrelle ja lupasin sen hoitaa räjäyttämällä, vaikkeivät nämä työt minun huolenani olleetkaan. Vaikutti järkevältä tehdä tämä samalla matkalla, säästihän se kahden miehen tai yhden puskutraktorin päivän kun matkat laskettiin mukaan.

Räjäyttäminen oli ensi alkuun ollut kiehtovaa hommaa, kunnes pitkä rupeama seismisessä työryhmässä pelkisti sen neljään asiaan: oikosulku, nalli, räjäytysaine ja dynamiittipäänsärky. Jälkimäisen aiheutti dynamiitin kosketus iholla. Vaikka käsineitä yleisesti käytettiinkin, toisinaan päänsärky siitäkin huolimatta tuli pelkästä hajusta ja palamiskärystä.

    Don ei ollut varustanut räjäytyskaapelia vaikka sähkönalleja leirissä olikin, joten mukanani oli puolitoistametrisellä sytytyslangalla varustettuja palonalleja ja dynamiittia. Olisin mieluummin käyttänyt sähkönalleja koska silloin tilanne olisi ollut hallinnassani koko ajan. Räjähdys tapahtuisi juuri haluamallani hetkellä kun sopivalla etäisyydellä olisin ottanut mukavan asennon, kaivanut taskustani patterin ja BUM! painanut parikaapelin päät patterin napoja vasten. Jos ei räjähdystä olisi tapahtunut, olisin kiertänyt kaapelin päät oikosulkuun ja voinut epäröimättä heti mennä katsomaan mikä olisi vikana.

    Palonalleilla räjäyttäminen toimii samoin kuin bi-polaarinen sisukas ihminen ja kokonainen sisukas yhteiskunta. Kun sytytyslanka on pantu palamaan, tilanne luiskahtaa hallinnasta. Vaikka metrin mittainen tulilanka antaisi riittävästi aikaa rauhallisesti kävellä turvalliselle etäisyydelle ja suojautua, silti on juostava. Kiireessä jää aikakin huomioimatta. Jokohan se pian räjähtää? Syttyiköhän se? Kauanko tässä on odoteltu? Miksei mitään tapahdu? Koskahan sitä uskaltaisi lähteä tutkimaan? Ehkä se räjähtää silmille?

    Sisukas idea heitetään käsistä ja odotetaan reaktiota uskaltamatta mennä katsomaan kuinka se vastaanotetaan ja kuinka se voisi toimia. Ajatusta ei uskalleta luovasti kehittää toimivaksi. Ei voida koska sisukas epävarmuus ja pelko vallitsevat ja estävät sen.

    Tunnin kestäneen touhukkaan työskentelyn jälkeen lumisiltaa ei enää ollut. Illallisella ympäristöntarkastaja moralisoi minua. Tiesin että Kirja ei sanonut kuinka lumisillat oli avattava. Silti hän oli jotenkin tuohtunut siitä pölystä joka oli räjäytyksestä lentänyt valkoiselle lumelle. Ei hän sitä sanonut, mutta siltä tuntui hänen äänenpainoistaan kun hän totesi olevansa tietoinen siitä mitä olin tehnyt. Olin ollut luova.

    Lähes kolmeneljäsosaa kenttätyöstä oli ryminällä toteutettu kun Don, asuntovaunuhankintojen pääarkkitehti, tuli käymään leirissä. Don oli lupsakkapuheinen asiantuntija joka yhtyi antaumuksella asioihin jotka toiset olivat uhrauksia tehden ja riskejä ottaen panneet toimimaan. Juuri näihin aikoihin kun kaikki varmasti sujui hyvin, leirin radiokin oli toimivana Calgarystä palautettu. Donille sillä ei ollut kuin mainostusarvo. Nyt.

    Maaliskuun loppupuolen aurinko lämmitti iltapäivisin jo suloisesti, kun käänsimme loppusuoralle kohti Mackenziejoen mutkaa linjaosuutemme eteläpäässä. Kaunis ilma helpotti kasaantuvaa väsymystä joka painoi lyijynä jäsenissä. Valo on ihmiselle tarpeellinen elementti, mutta keskimäärin kaksikymmentä tuntia liikkeellä vuorokaudessa lähimmät viisi viikkoa. Olinko ylittänyt itseni? Olinkohan muuttumassa koneeksi? Ruumiinliikkeet ainakin alkoivat tuntua mekaanisilta, robottimaisilta.

    Nyt ei enää puuttunut paljoa. Oli vain pysyttävä liikkeellä. Kestettävä raiteella. En katsellut oikealle enkä vasemmalle. Eteenpäin vain kauas sinne missä kiskot yhtyivät kolmion kärjessä. Siellä oli maali. Se oli ainoa tavoitteeni. Elämäni tarkoitus.

    Olisin tietysti voinut tehdä lyhyempää päivää mutta se olisi merkinnyt kalliiden koneiden ja miehistön pitämistä joutilaana osan päivästä. Kolmikymmenmiehisen leirin pito maksoi rahaa joka tunti. Olisin ollut oikeutettu lepotaukoon Calgaryn toimistolla joka neljäs viikko kuten muutkin. Olisiko se muuttanut mitään? Sitä paitsi jos minä olisin käyttänyt tätä hyväkseni, olisivat muutkin. Nyt muutkaan eivät kehdanneet lähteä tauolle koska minäkään en niin tehnyt. Taas säästöä, kenelle? Kenen hyväksi uhrauduin?

    Olisin saanut lisäväkeä aivan varmasti jos olisin sitä pyytänyt. Mutta eihän tätä työtäni osaisi muut tehdä niin kuin minä! Kyllä minä selviydyn, uskottelin itselleni. Minä olin paras, minun oli oltava. Sisuni sanoi niin.

Entäpä kilpailutilanne toisten konsulttien kanssa? Tiedusteluni osoitti että muut eivät olleet edistyneet läheskään samaa vauhtia kuin mitä minä olin pitänyt. Entä kilpailu itseni kanssa, kuinka nopeasti saisin työn valmiiksi? Tai, kuinka kauan pysyisin jaloillani? Totuus oli että työ oli tehtävä. Sisu uskotteli minulle että minun oli tehtävä kaikki yksin. Siinä paikassa.

    Eräänä yönä olin pysähtynyt porakoneelle jonka näytteidenottoa valvoi Asraf, Ceylonilta lähtöisin ollut insinööri. Hänen kanssaan puhuessani jouduin sananmukaisestikin katsomaan alaspäin sillä Asraf oli pienikokoinen, pulleavatsainen mustaihoinen mies. Hänen turpeat huulensa ja litteä nenänpäänsä juuri näkyivät eskimohupun sisästä mutta pallomaisen pyöreät poskipäät ja tuuheiden kulmien alla tuikkivat eloisat tummat silmät olivat öisen työpaikan valojen tavoittamattomissa.

    Kun keskustelimme näytteenotosta ja muista työhön liittyvistä asioista, hän käyttäytyi kuin olisimme olleet mukavassa kotilaboratoriossa, vaikka seisoimme umpihangessa, pimeässä ja viidenkymmenenviiden asteen pakkasessa. Hän puhui asiaa koko ajan. Mutta tiesinhän minä miltä hänestä saattoi tuntua näin oudoissa olosuhteissa. Myöntää kyllä täytyi että en ollut kertaakaan kuullut hänen edes mainitsevan karskia luonnon oloja. Joka tapauksessa säälin hänen sisun puutettaan, joka oli ilmeinen. En silloin ymmärtänyt että ylpeily sisullani itse asiassa oli samaa kuin ylpeillä tyhmyydelläni. Sisukkuuteni sai minut vakuuttuneeksi siitä että oli hienoa olla tyhmä.

    Syy Asrafin rauhallisuuteen oli siinä että hän hyväksyi todellisuuden. Kylmä oli kylmä, lumi oli lumi, pimeä oli pimeä. Työ oli tehtävä. Eikä mitään muuta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin olla oma itsensä ja tehdä parhaansa, koska hänellä ei ollut sisua joka olisi jossitellut, vääristellyt ja värittänyt tosiasioita, vaatinut häntä olemaan toisenlainen kuin oli. Minun sisuni vaati minua tekemään enemmän kuin osani, valittamaan olosuhteita jotka eivät siitä muuttuisi, näyttelemään parempaa kuin olin.

    Asraf olisi voinut ehkä kertoa että jokaisella ihmisellä on rajallinen määrä energiaa käytettäväksi määrätyn ajan kuluessa. Asraf käytti juuri niin paljon energiaa kuin hänen normaali tarpeensa oli. Minä taas käytin paljon enemmän kuin jatkuvaan käyttöön riittävät varani olivat. Ennen pitkää siis pitäisi tulla aika jolloin olisin käyttänyt voimavarani loppuun. En enää jaksaisi tehdä mitään ennen kuin uusi aika toisi uutta energiaa. Mutta minähän en tietenkään kysellyt keltään, vähiten Asrafilta, vaikka hän olisi voinut opettaa minullekin elämän peruslakeja. Minä keskityin epäolennaiseen kuten sisuni vaati minua tekemään. Elämä, mitä se oli!

    Rahantulo oli hyvää. Kohtuullisen kuukausipalkan lisäksi minulle maksettiin jokaisesta ylityötunnista. Täten keskimääräinen kuukausiansioni sadanneljänkymmenen viikkotunnin vauhdillani oli kolme ja puolikertainen. Sain siis itsekin hyvän korvauksen epäinhimillisistä ponnisteluistani? Korvaus oli kyllä asianmukainen, mutta en minä sitä saanut sillä palkkashekit lähetin sellaisenaan Kaarinalle elinkuluihin ja talteen pantavaksi. Tosin luulin tavallaan rahan tulevan omaksikin hyödykseni.

    Tyytyväisyyttä hersyvin mielin olin lähettänyt elämäni siihen asti suurimman palkkashekkini, uuden keskikokoisen auton hinnan verran Kaarinalle. Mukaan olin rustannut vielä monisivuisen kirjeen leirioloista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Jäin odottamaan reaktiota.

    Olimme juuri aloittamassa illallista kun expeditööri aikanaan toi postin leiriin. Hätäisesti syötyäni lähdin kirje taskussani kämppääni sitä lukemaan. Odotuksesta vapisevin käsin repäisin kuoren auki yhdellä peukalonliikkeellä.

Kirje oli lyhyt, ehkä puoli sivua. Sekin joka toiselle riville harvaan kirjoitettu. Tyrmistyttävä sanoma kertoi olennaisesti sen, että rahaa pitäisi lähettää nopeasti lisää, sillä lasten kanssa ei tahdo mitenkään tulla toimeen.

Sinä yönä risteilin korvessa hiljaisen mietteliäänä. Pohdin saamani kirjeen merkitystä. Ei vihjettäkään kiitollisuudesta. Ei ajatusteni, minun huomioon ottamisesta.

    Tavallista väsyneempänä aamuyöstä lumikissaa leiriä kohti sauvoessani päätös avioerosta alkoi kiteytyä. Olisi vain löydettävä jokin keino joka varustaisi Kaarinalle mahdollisuuden tehdä itse niin paljon rahaa kuin halusi. Näin lasten toimeentulo olisi turvattu. - Ainakin teoriassa, sillä minä en voinut olla valvomassa kuinka tasapuolisesti tai järjettömästi Kaarina varustamaani varallisuutta käyttäisi. Lasten omistuksesta en pystyisi Kaarinan kanssa. kilpailemaan. Hän oli viekas juonittelija jonka sisu roiskui ilkeänä hänen suustaan. Minun sisuni oli hiljaista lajia.

    Sen verran olin pystynyt lukemaan merkkejä avioliiton alussa että olin vaatinut avioehdon. Nyt Kaarina voisi lähteä kävelemään vaatteet päällään, ei muuta. Ellei olisi lapsia, jotka toimisivat hänen panttinaan, vakuutenaan. Kaarina käyttäisi lapsia panttivankeina joiden avulla kiristäisi enemmän rahaa jatkuvasti. Sillä enemmän on sisun vaatimus. Lapset olisivat hänelle omistusesineitä joita hän mustasukkaisesti varjelisi minulta. Hän tarvitsisi lapsia, siksi olisi tärkeää etteivät he saisi tietää että heidän isänsä rakasti heitä. Kaarina tiesi. Siihen perustuisi hänen kiristystaktiikkansa. Hän pelkäisi päivää jolloin lapset kykenisivät oivaltamaan totuuden.

    Kun viimeinen aamiainen oli leirissä syöty alkoi matkavaellus Fort Simpsoniin. Takaisin ihmisten ilmoille. Jokaisella oli joku pyörillä tai teloilla oleva vehje kuljetettavanaan.

    Oli hassua kuinka yhtäkkiä ihmiset joiden kanssa olin viikkoja asunut yhdessä, leirin hajotessa vapautuksen hetkellä näyttivät erilaisilta. Isokokoinen kokkimmekin nelivedon ohjaimista ulos avaraan kevätaurinkoon astuessaan näytti jotenkin kutistuneelta. Vai olivatko silmäni laihtuneet?

    Olin kestänyt uralla loppuun asti. Sillä urani oli loppunut kenttätöiden valmistumiseen. Näin olin itselleni uskotellut. Muusta ei ollut väliä. Voisin pudota kiskoilta.

    Osuuteni oli valmistunut voittoajassa kuusi viikkoa. Seuraavaksi tullut konsultti käytti kolme kuukautta ja kolmas sija meni kuusi kuukautta aikaa käyttäneelle. Olin säästänyt asiakkaalle paljon rahaa. Paitsi rahaa jota se kipeästi tarvitsi, työnantajani toimisto sai mainetta joka auttaisi sitä uusien töiden saannissa. Kaarinakin sai työstäni hyvän korvauksen.

    Minä sain potkut. Olin väsynyt. Olin antanut kaikkeni. Olin käyttänyt loppuun voimavarani ja nyt väsytti.

Työ oli vasta puoliksi tehty kenttätöiden valmistuttua, nyt olisi pitänyt ruveta laatimaan raporttia. Toiset mukanani olleet pojat ryhtyivät kaupunkiin tuloa seuraavana päivänä kairauspöytäkirjojen ja muun kerätyn aineiston käsittelyyn aivan kuin eivät missään erikoisessa olisi olleetkaan. Heillä ei ollut sisua. Minulla oli, enkä nyt pystynyt jatkamaan työtäni, en pystynyt keskittymään mihinkään.

    Ajatukset laukkasivat sekavina ristiin rastiin mielessäni. En päässyt pitkälle yhdessä, kun toinen jo alkoi. Masentunut? Ei, vaan loppuun väsynyt. Uupunut rasituksesta, unen vähyydestä kuluneiden viikkojen aikana. Sisuni oli pettänyt minut uskottelemalla minulle että kyllä minä voin tehdä mahdottoman.

    Pyysin lomaa että voisin levätä. Kai pelosta etten palaisi jos nyt lähtisin, pyyntööni ei suostuttu. Koska en pystynyt tekemään työtäni ja kun sisuni rohkaisi rempseään välinpitämättömyyteen, lähdin joka tapauksessa. Pian perässäni tuli kirje jossa ilmoitettiin että ei tarvitsisi palata. Palveluksiani ei enää kaivattu.

    Näin olin kiistattomasti todistanut itselleni että sisu toimi minua itseäni vastaan, vastusti elämääni, halusi tuhota minut. Kuitenkin toistaisin samat virheet monta kertaa ennen kuin alkaisin oivaltaa todellisuuden merkitystä . Niin vahva oli sisuni että kerta kerran jälkeen sen onnistui uskotella minulle että tällä kertaa olisi erilaista. Mutta sama toistui.

    Tällä kertaa olin todistanut sisuani näkyvällä fyysisellä työsuorituksella, pysymällä hereillä. Toisinaan sen laatu oli enemmän henkistä. Joskus se oli aivan normaalilta näyttävää elämää hyvin nukuttuine öineen ja tavanomaisilta näyttävine toimintoineen. Sisua todisti se väkinäinen intensiteetti, jännitys jolla asioita tehtiin, jolla selviä asioita todistettiin, jolla laatusanoja piti keksiä olennaiselle. Energia kului totuuden kätkemiseen. Yritykseen muuttaa luonnon lakeja.

    Ihminen on jännitteetön, lepotilassa vain silloin kun hän on oma itsensä. Jonkun muun näytteleminenkin vaati ylimääräistä energiaa, tasapaino järkkyy ja väsymys seuraa. Vuosien mittaan väsymysjaksot syvenisivät ja pitenisivät. Ja kun on tarpeeksi heikko joku kerta, sisu uskottelisi että olisi järkevää tuhota itsensä, lopettaa elämänsä. Tehdä itsemurha. Ja minä uskoisin.

 

 

PAKO

 

 

- Medows torni, golf-janki-alfa-eko Cessna 152 valmis rullamaan, VFR Bellingham.

- Golf-janki-alfa-eko, torni, selvä rullaamaan, kiitotie 28.

- Alfa-eko.

Vihdoinkin liikkeellä. Olin ystäväni hangarissa laitellut matkakuntoon pientä kaksipaikkaista Cessna 152 lentokonettani jo usean viikon ajan. Toista kuukautta itse asiassa. Olin avustanut useiden koneiden määräaikaishuolloissa ja katsastuksissa, ja samalla miettinyt mitä tarvitsen koneeseeni. Ja kuinka. Olinhan ajatuksissa lähteä pitkälle matkalle joka veisi minut ja koneeni aina päiväntasaajan eteläpuolelle.

Suurin ongelmani oli polttoaine. Koneessani oli tankkitilaa vain noin neljän tunnin lentoa varten. Reservit huomioonottaen tämä merkitsi noin kuudensadan kilometrin matkaa tyynessä ilmassa. Tämä ei riittäisi veden yllä lentäessä eikä Amazonin altaan viidakko-osuuksilla joissa bensiiniä sen paremmin kuin kenttiäkään ei ehkä ollut tiuhassa. Veden päällä halusin myöskin ylimääräistä turvallisuutta, sillä jos ei olisi mahdollista huonon sään tai muun syyn takia laskeutua määräkentälle saattaisi ainoa mahdollisuus selvitä kastumatta olla paluu lähtökentälle.

En ole lentokoneinsinööri enkä mekaanikko, enkä ollut lentokoneen moottoripeittoa ottanut pois paikaltaan ennen kuin tulin ystäväni Taunon konehallille. Hänen kanssaan tein koneelleni vuositarkastuksen ja hän samalla esitteli paikkoja kun niitä availin. Minä itse laadin päässäni suunnitelmat lisäpolttoainejärjestelmäksi. Tarvitsin vähintään kaksi Jerry-kannua, kukin vetoisuudeltaan viisi amerikkalaista gallonaa, eli yksi tunti lentoaikaa kumpainenkin. Kannusta vetäisin sormenpaksuisen polttoaineletkun suodattimen kautta pumppuun ja siitä tuulilasin ikkunapylvään sisällä siipeen. Tarkistusluukusta letku tulisi siiven päälle ja itse tekemääni korkkiin jonka läpi bensiini virtasi tankkiin.

Koska lentokonelaatua olevat osat, putket, suodatin ja polttoainepumppu olisivat mielestäni maksaneet kohtuuttoman paljon, valitsin autotarvikeliikkeen tuotteista mieleiseni. Polttoainepumppua en onnistunut saamaan — jos niitä olikaan — sopivalle jännitteelle. Niinpä naapurihangarin radioliike laittoi neljänsadan markan jännitteenalentajan, joka laski koneen sähköjärjestelmän kaksikymmentäkahdeksan volttia pumpun vaatimaksi kahdeksitoista. Tämä kaikki tuli maksamaan murto-osan siitä mitä lentokonestandardeihin tehty polttoainepumppu yksin olisi lohkaissut matkabudjetistani.

Autoliikkeestä löysin vielä mielihyväkseni muovisia, nykyaikaisia Jerry-kannuja, joissa oli venttiilitkin valmiina. Muovikorkin läpi asensin imuletkun niin, että voisin lennon aikana yhdellä kädellä vaihtaa letkun tankista toiseen tarpeen mukaan. Itse tankkeja minulla oli nyt kolme: kaksi vöillä kiinnitettynä ja kolmas varalla.

Tauno katseli puuhiani epävirallisesti hyväksyen. Virallisesti hän ei niitä tietenkään voinut laillistaa. Lokikirjaan ei täten asennustöistä tullut merkintää. Vain kompassin tarkistuspäivämäärä ja insinöörin allekirjoitus ohjaamon lappusessa todisti koneen lentokelpoiseksi juuri ennen matkalle lähtöäni.

Kun vielä olin asentanut käytettynä ostamani ADF navigointiradion pitkille etäisyyksille, olin valmis ryhtymään koneen lastaukseen. Pientä kosmeettista kohentelua vielä kun maalailin itse valmistamiani osia, niin etteivät ne erottuisi muun koneen väristä ja kiinnittäisi liikaa huomiota. Näin maalasin valkoiseksi myöskin mustan, kumisen polttoaineputken siiven päällä. Tästä tulisi myöhemmin ainoat miinuspisteet asennustyöstäni; Maali alkoi hilseillen irrota putkesta jota jouduin liikuttelemaan ja vääntelemään aina tankkauksen takia. Minua huolestutti se että maalin suomuja voisi joutua polttoaineeseen ja — vaikka se kulkikin suodattimen läpi — voisi aiheuttaa vaikeuksia. Huolellisesta käsittelystä ja hyvästä onnesta johtuen moottori ei yskinytkään, joten ilmeisesti huoleni oli aiheeton.

Tavaraa oli otettava mukaan runsaasti. Joulun alla Vancouverin seudun välimerenilmastokin on sentään kolea ja vaatetta ulkona sateessa työskennellessä tarvittiin paljon. Tätä koleutta saattoi jatkua Kaliforniaan asti. Tai jos lensin mantereen poikki Floridaa kohti, tulisin heti rannikkovuoret ylitettyäni tekemisiin tosi talven kanssa asianmukaisine lumi- ja jääilmiöineen. Siis talvivaatteet oli pakattava mukaan. Sen lisäksi oli kesävaatteet, pikkutakki, sileät housut jne., jne.

Työkalupakki varaosineen painoi toistakymmentä kiloa. Leirintävälineet telttoineen, kaasukeittimineen ja pulloineen ainakin yhtä paljon. Pakolliset uimaliivit ja muut hengenpelastuksen ja pelastautumisen välineet joka tilanteen varalle luetteloituina valtamerestä viidakkoon. Joka tilanteeseen olin varautunut mielestäni kiitettävästi, uimaliivikin oli uutta IATA eli kansainvälisen ilmakuljetusyhdistyksen mallia jossa majakan tavoin toimiva valo syttyisi automaattisesti sillä hetkellä, kun liivissä oleva patteri uppoaisi veteen. Tämä olisi eduksi mahdollisen yöetsinnän tullessa tarpeelliseksi. Hiilihappopullot täyttäisivät liivieni keuhkot kelluvalla kaasullaan asianmukaisista vetimistä vedettäessä.

Olin turvallisella mielellä. Lain määräykset turvallisuudestani oli täytetty. Se, kykenisinkö veteen pakkolaskun tehtyäni pukemaan liivin ylleni, pääsisinkö ylipäätänsä koneesta ulos ajoissa riippuikin sitten itsestäni. Sitä ei laki luvannut eivätkä pykälät projisoineet.

Huolellisen suunnitteluni kruunasi videovarustukseni, joka toimisi samalla kahdentoista voltin sähköllä tupakansytyttimen pistokkeesta kuin polttoainepumppukin. Nauhuri oli painava, vaikka itse kamera oli kevyt. Floridasta voisin lisätä vielä pienen väritelevision monitoriksi, jolla voisin katsella ottamiani kuvanauhoja ja seurata uutisia tai muuta mitä missäkin oli tarjolla. Hyvinkin kaksikymmentä kiloa oli videota vihdoin mukana. Tavallinen kinofilmikamerani kuului ilman muuta varustukseen kolmine objektiiveineen. Sekin oli mukava olemassa mukana, minne meninkin.

Kirjallisuutta oli mukanani kymmenkunta kiloa: Lentokoneen lokikirjat sekä karttoja ja manuaaleja eli käsikirjoja. Pohjois-Amerikka, Väli-Amerikka ja Karibian alue, sekä Etelä-Amerikka. Kaikki kartat kaksinkertaisena; sekä näkövaraiseen, että mittarilentoon. Paitsi tietysti mittarilähestymiskaavioita ja lentopaikkakuvioita, joita en ollut saanut hankittua. Ei sen puoleen konekaan ollut varustettu laillista mittarilentoa varten, mutta hätähän ei lue lakia...

Jos olin kauan matkaa tuumaillutkin, niin ei ainakaan nyt ollut unohtunut huolimattomuuden sen paremmin kuin ylenkatseenkaan takia mitään.

Olin lykännyt lähtöä aina vähänkerrallaan tuonnemmaksi. Kun olin ajatellut olla jouluna omaisteni luona, oli jouluun nyt aikaa enää yksi viikko. Oli asiassa kyllä ollut minusta riippumattomiakin viivästyksen aiheuttajia, kuten työttömyysvakuutusmaksu jonka kolmen kuukauden rästiä jouduin odottelemaan. Aikanaan se sitten tuli ja minä olin sen puolesta valmis. Oivalsin alakuloisena, että joulu sivuutettaisiin matkalla; varsinaista ilojuhlaa ei tänä vuonna olisi tiedossa.

Olin jättänyt motelliin paljon ylimääräistä tavaraa, kuten kirjoituskoneen, vaatteita, kenkiä. Roskiin vain niin kuin menevällä miehellä kai on suuripiirteisesti tapana silloin kun lähdön hetki saapuu ja koti täytyy jättää. Toiselle suomalainen ystävälleni olin myynyt autoni matkarahoiksi. Kyydin tarjosin itselleni viimeistä kertaa lentokentälle omalla autolla. He tapaisivat minut kentällä ja ottaisivat auton haltuunsa. Ajatukseni olivat jo etäämpänä tulevalla matkalla kun ajelin lentopaikkaa kohti. Pilvikorkeus oli tyydyttävä, niin että ehkäpä tosiaan pääsisin matkaan. Jo viikon olin odotellut sumun hälvenemistä.

Välinpitämättömänä kuuntelin Alfa Romeon venttiilien nousua, tuota suloista musiikkia, josta nautin kuin kirkkokansa urkujensoitosta. Joka oli saanut minut haltioitumaan melkein päivittäin kuluneiden muutamien vuosien aikana. Vaikka olihan siinä ollut melkein kahden vuoden tauko, kun olin joutunut jättämään aarteeni kotiin ja lähtemään yksin komennukselle Etelä-Amerikkaan useita vuosia sitten. Tältä matkalta olikin sitten löytynyt toinen, inhimillinen rakkaus, josta tuli elämäni pelastaja ja turhautuneisuuteni lievittäjä. Onnen antaja ja poikani armas äiti. Heidän luokseen nyt matkani kävisi, kun tummat pilvet taivasta synkensivät.

Tauno vielä halusi ottaa valokuvia lähdöstäni. Hänen vaimonsa Berttakin jätti hetkeksi siivoushartautensa ja tuli toivottamaan hyvää matkaa. Olinkin kuvaannollinen ilmestys siistissä lentopuserossa ja uudessa lentokerhonsinisessä lippalakissa. Koneeni oli puhdas ja vahattu niin että vesipisarat näyttivät helmiltä sen kiiltävällä pinnalla kun paksu pilvipeite alkoi oikealla tavalla rakoilla.

Tauno oli ollut sodassa ilmavoimien mekaanikkona. Hän tietää ja tuntee lentokoneet sisältä ja päältä. "Siinäpä vasta kone, ei parempaa ole olemassakaan. Ei, tuota en ottaisi ilmankaan. Kuinka ihmiset ostavat mitä vaan? Tuokin kone on pantu vain kasaan sen isompia ajattelematta, ja sitten vasta kokeiltu lentääkö se! Ja sitten kun ihmiset valittaa että koneen ylläpito on kallista, ja huolto ja varaosat maksaa omaisuuksia. Kerrankin yksi - varmaan miljoonia on miehellä - alkoi valittaa tuhannen taalan laskusta. Bertakin sanoi että mitä sinä valitat kun tuollakin köyhällä miehellä potkuri maksoi kolme tonnia eikä se ollut moksiskaan, maksoi vain. Ja kun se vielä voivotteli niin minä sanoin että älä sitten maksa mitään, minä maksan osat ja lahjoitan työt, kunhan vain viet koneesi nopeasti pois, etkä ikinä enää tuo sitä minun näkyvilleni".

- Mies maksoi kyllä väkisin mutta Taunopa ei ottanut hänen konettaan huoltoon enää koskaan. Vaikka kyllä se kävi monta kertaa pyytelemässä, että tekisit nyt, todisti Berta.

Olen rullannut seisonta-alueelle kiitotie 28:n päässä ja aloitan tarkistukset ja koekäytön. Tornissa oleva lennonjohtaja kiinnostuu koneestani. Hän tiedustelee mikä on se ylimääräiseltä näyttävä laite tai osa oikean siiven päällä? Polttoainetankin täyttöaukon paikalla?

- Aar, aar, se on radioantenni, valehtelen.

Minulle alkaa tulla kiire lähtöön. On tietysti lennonjohtajan velvollisuus katsoa että koneet ovat päältäpäin ja silmin nähden lentokunnossa, mutta epäilen, että he ovat viikkojen aikana seuranneet mielenkiinnolla asennuksieni edistymistä ja edesottamuksiani koneen kanssa. Voisihan olla tulossa tarkastajakin joka saattaisi ääritapauksessa peruuttaa kauan odottamani ja hartaasti suunnittelemani matkan.

Tarkistukset jäävät vähälle, koekäyttö kokonaan tekemättä.

- Janki-alfa-eko valmis lentoonlähtöön, alan hermostua.

Torni kyselee vielä vieraasta esineestä siivellä. Sanon, että se on vain bensaputki ja että janki-alfa-eko on valmis lentoonlähtöön. Alan rullata kiitotietä kohti. Jos ei lähtölupaa ala kuulua, niin pääsenpähän tuosta lentoon ilmankin!

— Roger, janki-alfa-eko selvä lentoonlähtöön, tuuli satakymmenen astetta, kaksi mailia, suunnitelma Bellinghamiin avattu, hyvää matkaa.

Kiitotie 28. Työnnän kaasun pohjaan ja vilkaisen öljynpainemittaria. Se näyttää vihreää niin kuin pitääkin. Lähdössä ollaan.

Huolestuttavan hitaasti koneen vauhti alkaa kiihtyä. Painoa on runsaasti. Vaikka olin moneen kertaan arvioinut ja ynnäillyt koneen kuorman olevan kohtuuden rajoissa, tuntuu ylipainoa olevan runsaanlaisesti. Olihan minulla kaksi polttoainetankkia täynnä koneen sisälläkin. Toisaalta kylläkin tällaisessa alkeiskoulutuskoneessa lentoonlähtöpaino kuten muutkin turvallisuusmarginaalit ovat liioiteltuja. Kyllä sen pitäisi lentää aikamoisessa ylikuormassakin. En ollut tosin koelentänyt konetta asennusteni ja lastauksen jälkeen. Koelento tapahtuisi nyt täydessä lastissa. Lentokelpoisuus matka-kunnossa todettaisiin tässä ja nyt Taunon katsellessa.

Vauhti kiihtyy. Neljäkymmentä solmua. Viisikymmentä solmua, nyt pitäisi siipien jo kantaa. Kuusikymmentä solmua, ja alan keventää nokkapyörää. Empien vedän ohjaimista taaksepäin, nokkapyörä irtoaa asfaltista. Kuusikymmentäviisi solmua näyttää ilmanopeusmittari, kun totean että minulla ei ole varaa odottaa enempää nopeutta, koska olen kiitotien viimeisellä puoliskolla. Sataviisikymmentä metriä on kiitotietä jäljellä edessäni kun vedän koneen siipiensä varaan. Epätietoisuus koneen lento-ominaisuuksista kutittaa vatsan pohjaani. Siksi suurin nopeus on paras nopeus. Mutta puut lähenevät kentän laidalla. Juuri niin hellävaraisesti kuin osaan, kohotan koneen nokkaa ylöspäin samalla seuraten ilmanopeusmittaria ja puunlatvoja jotka ovat vielä edessäpäin.

Totuuden hetki. Nokan nostaminen on ylösnousun edellytys, mutta se tapahtuu aina nopeuden kustannuksella. Ja jos nopeus vähenee liian pieneksi, kone lakkaa lentämästä. Nyt vedän ohjaimia taaksepäin päättäväisemmin. On pakko. Samalla koetan istua jotenkin kevyemmin, ja tosiaankin, melkein tiedostamatta takapuoleni nousee tuolista millin tai kaksi niin että olen tuettuna reisilläni istuimen etuosan ja vöiden varassa. Turha huoli. Nopeus on varmasti riittävät seitsemänkymmentäviisi solmua ja koneeni saa lisää korkeutta. Hitaasti, koska epäröin. Pelkään. Myöhemmin lähettäisin Taunolle kortin jossa sanoisin, että tahallani lähdin pienellä nousukulmalla hyvän nopeuden varmistamiseksi. Hyvä. Olen puiden latvojen yläpuolella. Vaara ohi. Tavoite saavutettu. Henkäisen. Esteet ylitetty.

Mutta kyllä nousu olisi laskelmieni mukaan pitänyt olla rivakampaa. Vaikka ilma onkin kostea, niin onhan lämpötila lähellä nollaa, sekä kentän korkeus juuri merenpinnan tasossa. Siis moottorin suorituskyky pitäisi olla huomattavasti parempi kuin tavallisena kesäpäivänä. Syynä on tämä liiallisesti huolehtimani lentonopeus, ylimääräinen varmuuskertoimeni. Olisinhan voinut lentää pienemmällä nopeudella ja kohoamisnopeus olisi ollut suurempi. Johan kone lensi kuudessakymmenessäviidessä solmussa mittarin näyttämää ilmanopeutta.

Katson lentoonlähdön onnistuneeksi, ja päätän nostaa laskulaipat ylös matkalentoa varten. Laskulaipat ovat pienet lisäkkeet siipien takaosassa. Niiden tehtävä on lisätä siiven nostovoimaa ja siten mahdollistaa lentämisen pienemmällä nopeudella kuten on tarpeen lentoon lähtiessä ja laskeuduttaessa.

Tuskin olen kääntänyt katkaisijan ‘laipat ylös’ -asentoon kun hätäännyn perinpohjin, sillä koneeni alkaa vajota alaspäin. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Silloin oivallan jotakin tärkeää. Muisti tuo mieleeni kuvan tuulipussista joka on roikkunut melkein velttona, mutta kuitenkin myötätuulta menosuuntaani osoittaen. Silloin muistan mitä lennonjohtaja oli sanonut tuulesta: satakymmenen kautta kaksi. Olin lähtenyt lentoon myötätuuleen. Ylempänä myötätuuli on voimakkaampaa eikä ihme, että alukseni ei tahdo saada kantavaa ilmaa siipiensä tueksi.

Puitten latvoja hipoen aloitan loivan nousukaarron vasempaan. Fraserjoen rannalla olevan sahan savupiipusta voisi katsella sisään, niin alhaalla olen. Sahan lautatarhassa töissä olevat miehet vilkaisevat ainoastaan ylös taivaalle. Hellävaraisesti ja adrenaliinia tihkuen hoivailen lentovälineeni nokan tulosuuntaani. Aah. Aah.

Reipas vastatuuli varmistaa tukevan otteen ja uhkuu nostovoimaa. Koneeni nousee ripeästi ylöspäin. Alan huolettomasti vihellellen ottaa kurssia kohti USA:ta ja Bellinghamia. Ensin on kuitenkin asetettava kompassi, sillä sekin oli kentällä lähdön tohinassa unohtunut tekemättä.

Olin tehnyt lentosuunnitelman vain Bellinghamiin asti. Saisin ainakin tulli- ja muut rajanylitysmuodollisuudet selvitetyiksi ja olisin valmis jatkamaan matkaani sikäli kuin sää salli. Käännän radion Bellinghamin majakan kanavalle, ja seuraan neulan osoitusta etelään. Olen lähtöseikkailustani kuitenkin vielä sen verran poissa tolaltani, että unohdan ilmoittaa lennonvalvontaan kansainvälisen rajan lähestymistä. Itse rajankin ylitän erityisemmittä kunnianosoituksitta. Bellinghamin radioon ilmoittaudun vasta kun saan kentän näkyviin. Lakonisesti ilmoitan sijaintini viisi mailia pohjoiseen ja pyydän ohjeita laskeutumista varten.

Saan esiintymisvuoron heti sitä pyytäessäni. Edelläni vain yksi kone laskeutuu ja kaksi lähtee lentoon, sitten on minun vuoroni. Kun linjaan koneeni finaalille lopullista lähestymistä varten kiitotie 18:lle, totean että keula pyrkii kääntymään voimakkaasti vasemmalle. Sivutuulta on kymmenen solmua ainakin, mutta se heikkenee radion ilmoittamaan seitsemään puiden latvojen tasolla. Teen hallitun sivutuulilaskun pienellä ylinopeudella, joka lisää turvallisuutta raskaan lastin takia.

Bellinghamin kiitotien toinen pää on meressä, mutta matkaa sinne on viisituhatta jalkaa, puolitoista kilometriä, joten voin tarkkailla koneeni lento-ominaisuuksia turvallisesti asfaltin päällä roikkuen. Vasta kun ilmanopeus laskee viiteenkymmeneen solmuun, alkaa kone vajota ja laskuteline kohtaa asfaltin. Olin ollut suotta huolissani ja pitänyt tarpeettoman suurta lentonopeutta. Mutta varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi.

Radion opastuksella rullaan koneeni matkustajaterminaaliin, jossa tullimies odottaa niin kuin oli puhelimessa sovittu. Katson huolestuneena konettani, jonka sisätila on tavaraa täynnä niin että takaikkunoista ei lävitse näe. Jospa hän haluaa tarkastaa kaikki varusteeni? Sanookohan hän jotakin koneeni lentokunnosta? Hän tulee koneeni viereen, vilkaisee sisään ja pyytää nähdä lentolupakirjani. Ojennan sen hänelle. Hän ehdottaa, että sisällä toimistossa olisi lämpöisempi tarinoida, joten siirrymme sinne.

Hän täyttää maahantulokaavakkeeni valmiiksi, mutta ei anna siitä kopiota minulle niin kuin tavallisesti tehdään. Tämä kaavake olisi luovutettava maasta poistuessa. Hän kertoo kuinka tullimies, jonka piti tulla tänne minua selvittämään, ei saanut autoaan käyntiin niin että hän on tuota toveriaan tuuraamassa. Minun onneni, ajattelen. Kaipa hän ilmavalvonnan tietokoneesta saa koska tahansa tietää koneeni ja minun itseni sijainnin jos haluaa. Ilmoitan suunnitelluksi oleskeluksi kolme päivää sillä olen menossa etelään ja vain läpikulkumatkalla. Tosiasiassa oleskeluni sääesteiden vuoksi tulisi kestämään yli viikon, mutta sitähän en tiedä tässä vaiheessa. Eikä kukaan ilmestyisi venähtäneestä oleskelustani valittamaan, ei edes kommentoi liikkeitteni verkkaisuutta.

Selvitys kestää omalta ja koneeni osalta yhteensä tuon lapun kirjoitukseen tarvittavan ajan, kaksi minuuttia.

Rullaan koneen lentotiedotuskeskuksen pysäköintipaikalle. Kohta perässäni saapuu, myöskin Kanadasta, eräs pilotti avonaisella itse tehdyllä kaksitasolla. Vaikka hänellä on vaatetta runsaasti, asiallinen turkispusero ja nahkainen lentäjänlakki, puhaltelee hän hyvän tovin käsiinsä ennen kuin luottaa kynän sormiensa otteeseen. Etelään on hänelläkin mieli talveksi.

Cascadevuorilla sataa lunta ja räntää. Etelä-Kaliforniassakin on matala ja mereltä on tulossa lämmin rintama jossa sataa ja näkyvyys on huono. Teen lentosuunnitelman Oregonin rannikon suuntaan siinä toivossa, että pääsisin hyvän päivämatkan eteenpäin.

Lentoonlähtöni on tavanomainen. Oikeastaan tukevan tuntuinen sivutuulesta huolimatta, sillä ylipaino lisää vakavuutta, massaa.

Ohitan Paine Fieldin, jonka kohdalta käännyn merelle päin ilmatielle, joka vie etelään kymmenen kilometriä Seattlen kaupungin länsipuolitse. Seattlen merikaupunkia saan ihailla hyvän näkyvyyden vallitessa.

Olympiaa kohti ajellessa panen merkille yhä mustempana vastaan ajelehtivan pilvirintaman meren suunnasta. Jatkan kuitenkin häiriintymättä kohti Astoriaa. Katsotaan, jos rintama ei ole syvä, ehkä pääsen sen läpi. Alkaa sataa. Alkaa sataa kovasti. Astoria jää toiseen kertaan.

Käännän keulan kaakkoon ja seuraan Interstate moottoritietä etelään. Ilma ei juuri parane, mutta ei pahenekaan. Pidän lukua ohittamistani lentokentistä siltä varalta että joutuisin kääntymään takaisin ja laskeutumaan. Seuraan moottoritietä joka seuraa Colombiajoen laaksoa.

Oikealla on korkeita kukkuloita, toiset niistä pilvien ympäröimiä. Noitten kukkuloitten takana on lentokenttä johon asti aion painaa. Jos vain löydän sen. Kartanlukua. Olen liian matalalla, että radiosta olisi navigointiapua. Tuosta kukkuloitten välistä, sanoo kartta. Käännyn oikealle pois jokilaaksosta. Pilvikorkeus paranee. Sataa kuitenkin vielä. Seuraan määränpääni lentopaikan radioliikennettä, ja samassa näenkin kentän kutsuvan sementtikaistan etuvasemmallani.

Laskuluvan saan heti sitä pyydettyäni, ennen toista koulutuslennolla olevaa pikkukonetta, jonka näen lähestyvän vasemmalta kun alan finaalin laskeutumista varten.

Rullaan lentopalvelukeskuksen pysäköintialueelle ja marssin sisään selvittelemään muuttuneita suunnitelmiani. Ei mitään epäselvää, suunnitelmani löytyy tietokoneesta ja virkailija peruuttaa sen asianmukaisesti. Minua ei siis tarvitse lähteä kenenkään etsimään Oregonin rannikolta. Tankkiauto ajaa viereen koneelle palattuani. Täytän kaikki tankit ja säiliöt, kannut ja kanisterit: huomenna tehdään matkaa tosissaan. Luulen.

Yksityiseltä lentopalvelutoimistolta on vieraanvaraisuusauto juuri lähtenyt hotelliin, joten joudun joko odottamaan tai ottamaan taksin. En odota. Taksinkuljettajan opastuksella löytyy vaatimaton yösija, ja ravitsemusliikkeitä on lähellä. Myöhäinen soitto sääasemalle viittaa siihen, että aamulla ei tule olemaan kiirettä lähtöön. Sade jatkuu ja yöllä myrskyää tosissaan. Tyytyväisenä vakuutan itselleni että sidoin koneen huolellisesti. Antaa tuulla.

Säämies on oikeassa. Aamulla tulee vettä taivaalta tulvimalla ja tuuli on voimakas, puuskainen. Itse asiassa yöllinen myrsky jatkuu. Illalla kun olin käynyt syömässä, olin useaan kertaan vähällä lentää jaloiltani. Sadekin tuli vastaan vaakasuorassa.

Puolelta päivin taivas alkaa rakoilla sen verran, että hakeudun lentokentälle. Lentopalvelutoimiston seinällä oleva iso ennustettua säätä kellonaikoineen esittävä kartta sekä auliisti toimitetut senhetkiset säätiedot saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että tie Kaliforniaan oli edelleen tukossa. Eikä muutosta parempaan sillä suunnalla ollut tiedossa. Sen sijaan idässä päin oli parempaa säätä. Niinpä kirjaan lentosuunnitelman Portlandista itään Cascaden sulkujen läpi ylös Colombiajokea, sitten siitä poiketen etelään kohti Boisea Idahon valtiossa.

Kova puuskittainen tuuli ravistelee konettani kun nousen jykevältä sementtitasangolta ilmaan. Pilven riekaleita on taivas täynnä, mutta pilvikorkeus on hyvä niin että voin varmastikin lentää jokilaaksossa Cascadevuorten poikki.

Tunnin kuluttua ilma näyttää paremmalta yhä ja päätän oikaista lentoreittiäni hieman. Alunperin olin suunnitellut seuraavani moottoritietä, jolloin matalinkin pilvi olisi ollut tarpeeksi korkealla alitse lennettäväksi. Yhdysvalloissa tosin sallitaan näkövarainen lento pilvien yläpuolellakin, mutta Kanadassa täytyy aina olla maa tai vesi näkyvissä. Kanadalainen käytäntö on paitsi tervejärkinen sääntö ja laki siellä, myöskin minulle nyt sopiva vaihtoehto. Näin voi havaita paremmin miltä Amerikan manner näyttää.

Huristelen siis nyt taas etelää kohti seitsemässä ja puolessatuhannessa jalassa kun pilviä alkaa tulla vastaan nopeassa tempossa. Melkein syöksyssä lopulta päädyn tulemaan alas ja sukellan vastassa olevan sumurintaman alle viime hetkessä. Pilvikorkeus on noin tuhat jalkaa ja laskee nopeasti. Kahdeksansataa. Seitsemänsataa. Kun korkeusmittarini lukee kuusisataa jalkaa, maasto allani on vain ehkä kolmesataa jalkaa alempana. Itse olen juuri pilvien alapuolella.

Käy ilmeiseksi, että lennon jatkaminen ei ole mahdollista. Ohitin juuri erään kentän, ja parin, kolmen minuutin kuluttua olisi vastassa toinen, jolle nyt suunnittelen laskeutuvani. Jos vain löydän sen... Seuraan silmä tarkkana moottoritietä sillä kiitorata pitäisi ilmestyä aivan viereen, sen itäpuolelle.

Tihkusade tihenee ja joudun vielä hiukan tinkimään lentokorkeudestani. Takanani on ehkä hieman kohoava pilvikorkeus, mutta takaisin pitäisi kääntyä nyt, koska rintama liikkuu nopeasti. Ponnistan silmäni äärimäiselle teholle ja siellä taitaa turva jo ollakin? Se häipyy osittain pilveen tai tihkusateeseen, mutta ilmestyy uudestaan näkyviin, nyt kohtalaisen teräväpiirteisenä. Lähistöllä on kartan mukaan korkeita antennimastoja, yksi... kaksi. Kolmatta en näe, mutta nyt olen jo lähellä kenttää. Radiosta saan tuulitiedot ja olen selvä laskuun.

Kun pyörät koskettavat märkää asfalttia, tihkusade muuttuu resuiseksi rännäksi. Eipä ollut paljon ylimääräistä aikaa. Tulin juuri niin pitkälle kuin sää salli. Vai tulinkohan jo vähän pitemmällekin? Tämä on Nampa Boisen esikaupungissa Idahon valtiossa, Käärmejoen laaksossa.

Rullaan polttoainepumpulle joka on ikääntyneen terminaalirakennuksen edessä. Lentokerhon asemapaikkaa operoi liikkeenhoitaja, jonka toimistosta tulvahtaa joulumusiikkia kun bensapoika avaa oven ja tulee asiakasta palvelemaan. Mihin matka? Huono ilma jne.

Täytän vain päätankit, sillä en halua ylimääräistä painoa nyt kun edessä on korkeita vuoria. Haluan olla myöskin varma siitä, että pääsen yleensä ilmaan tältä korkealla sijaitsevalta kentältä. Kokemuksesta tiedän kuinka dramaattisesti moottorin teho laskee korkeuden lisääntyessä, vaikka sitä jossain määrin kumoaa kylmä ilma, joka näyttää olevan tulossa. Tämä on asia jossa en nyt halua ottaa tarpeettomia riskejä.

Rullaan koneeni osoitettuun pysäköintiruutuun ja sidon sen huolellisesti asfaltissa kiinni oleviin renkaisiin. Räntäsade on tihentynyt ja näkyvyys on miltei olematon kun kävelen kohti toimistoa maksamaan polttoaineen. Puhelu lennonvalvontatoimistoon sulkee lentosuunnitelmani, ja konttorissa oleva tyttö ottaa rahani iloisella joulumielellä. Kun kyselen majoitusta, hän neuvoo ja piirtää vielä kartankin hyvään motelliin, ottaa avainlaudasta auton avaimet, ojentaa ne minulle ja toivoo että vierailuni olisi viihtyisä.

Pihassa on kolme viisikymmenluvulta olevaa autoa. Avaimeni sopivat 58-mallin Buickiin. Se hörähtää käyntiin heti, vaikka näyttääkin seisoneen jonkin aikaa käyttämättä. Turistilentäjät ovat kotonaan näihin aikoihin. Bensamittari näyttää tyhjää. Onkohan se rikki vai onko kyseessä tosi tilanne? Ilmoituslappu auton kojelaudassa kertoo, että auton käyttö ei maksa mitään, mutta polttoaine on itse kunkin ostettava.

Otan tämän vihjeenä kun ohitan ensimmäisen huoltoaseman. Toiselle en sitten pääsekään kun auto yskäisee ja moottori sammuu. Mutta eipä puutu paljoa. Sadan metrin kävelystä saan gallonan kannun polttoainetta ja noudan ajokkini juottopaikalle.

Täytän tankin suuripiirteisesti puoleen. Voihan olla, että huomenna pääsen jatkamaan matkaa. Jos taas joudun viettämään joulunkin täällä, voisin käydä läheisellä vuorella laskettelemassa. Ja katselemassa perunapääkaupunkia Boisea. Kaupan kassatyttö toivottaa iloisesti hyvää joulua ja epäilee että se tulee olemaan valkea. Hyvä mieli on tarttuvaa. Melkein unohdan äskeisen äkeyteni polttoaineen loppumisen johdosta.

Mukavan näköinen, melko uusi motelli löytyy täsmälleen sieltä mistä sitä etsin. Pihalla ei ole muita autoja, kun ajan toimiston viereen. Läheisen ravintolan pysäköintipaikka sen sijaan on tupaten täynnä. Illalla sinne syömään mennessä totean, että räntäsade on muuttunut suojalumeksi. Aamulla olisi pakkasta ja lunta ehkä enemmänkin.

Katselen perheitä ja ihmisryhmiä työpaikoista, toimistoista ja naapuristosta mistä lie, nauttivan iloisesti yhteistä ateriaa joulumielen pursuillessa joka puolelle. Itse syön yksin. Tilaan ruokalistan halvimman aterian, maksapihvit, ilman keittoa tai salaattia. Tarjoilija ilmoittaa vilpittömänä, että jompi kumpi sisältyy annoksen hintaan. Olen kuitenkin niin latautunut säästämiseen, että siitä huolimatta vastaan kieltävästi. Tai näin ainakin sanoo suuni. Tai olisiko se ollut jonkinlaista ylpeyttä että minun täytyi sanoa etten halua, ettei tarjoilija olisi luullut minun olleen huolissani siitä että keitto olisi maksanut minulle jotakin ylimääräistä.

Kahvilla päätän ateriani kuitenkin. Sitä kaataa ohikulkeva tarjoilija niin paljon ja niin monta kertaa kuin haluan. Se on tapa tässä maassa. Hinta on silti sama. Kysymys on aina yhtä ystävällinen, vaikka viidennen kupillisen jälkeen: haluatteko lisää kahvia, sir? Riittääkö kermanne, saako olla lisää sokeria? Hyvä käytös on elämäntapa. Toisen henkilön, asiakkaankin, kunnioitus on sisäsyntyinen. Kotona lapsuudessa omaksuttu.

Illalla olin pohdiskellut samaa asiaa kuin jo Portlandissa: joko huomenna kävisin pankissa vaihtamassa matkashekkini käteiseksi? Epäröin jostakin syystä ja kun aamulla sitten katselen ulos, niin siellähän se tekosyy on valmiina. Kolmekymmentä senttimetriä lunta maassa, kinoksissa enemmänkin. Kylmä tuuli vonkuu nurkissa ja juoksuttaa lunta. Ihmiset tarttuilevat kiinni autoineen ja myöhästelevät töistään. Aurauskalusto on ollut liikkeellä koko yön, silti auraamattomia teitä riittää.

Vasta iltapäivällä näyttää siltä, että suurimmat kinokset on teiltä saatu kuriin, ne eivät kasva enää, ja lähden nyt ainakin lentokentällä käymään. Kauemmaksi en juuri mieli sileähköillä kesärenkailla.

Lainaan harjaa ja lakaisen kymmenensenttisen kuivan lumikerroksen lentokoneeni päältä. Uskon tietäväni mitä tulee tapahtumaan: iltapäivällä suojaa, yöllä jäätää ja aamulla on sitten iso työ rapsutella käsityönä jää siivistä.

Näin käykin.

Kiitotietä ei sinä iltapäivänä avattu, mutta kun seuraavana aamuna marssin matkavalmiina kentälle, niin minun koneeni on puhdas ja uhoaa valmiina lähtemään lentoon. Toisista roikkuu jääpuikkoja. Tyytyväisenä itseeni auringon ilmestyessä pilven takaa uudistan vasta-auratun vaikkakin jäisen kiitotien. Taakse jää Kellogg, riisimurojen synnyinmaa. Jouluaatto alkaa hymyillen.

Säätietojen mukaan Kalliovuorten itärinteillä satoi tuiskuttavaa lunta, joten sinne ei olisi asiaa. Olinkin tehnyt lento-suunnitelman Salt Lake Cityyn, Suolajärven kaupunkiin Utahissa.

Kymmeniä kilometrejä etukäteen saatoin nähdä mitä tulossa on. Kaunista ilmaa, aurinkoa, Suolajärven laakeata paljasta pohjaa, ja sen perällä itse kaupunki.

Salt City sijaitsee ylätasangolla vuorten kainalossa Suolajärven kaakkoiskulmassa. Vuoret vasemmalla, järvi oikealla laskeudun Teollisuuspuiston kentälle kun iltapäivän aurinko sulattelee maasta viimeisiä lumenrippeitä. Tämä oli ensimmäinen matkaosuus jonka pystyin tekemään suunnitelman mukaan. Minuutin sisällä arvioimastani tuloajasta kolmen tunnin lennolla on kaunis sattuma. Sää tulisi sekoittamaan kuitenkin vielä monta lentosuunnitelmaa.

Koska ilma näyttää selkeältä, tarkistan lentosään Las Vegasiin. Itään päin ei edelleenkään ole asiaa. Pyry on vain yltynyt, jos mahdollista. Lentotiedotuskeskuksen virkailija vakuuttaa, että Las Vegasin suuntaan ei ole mitään vaikeuksia, ja kirjaan puhelimella suunnitelmani. Kello on jo kuusi illalla, joten yölentoa olisi edessä. Siitä viis, matkaan nyt vain. Näkisinköhän Kalifornian yhtäkaikki? Huikaus vain sitten enää niin olisin Meksikossa.

Olen tuskin kaksikymmentä kilometriä Salt Lake Citystä etelään, kun törmään johonkin jonka ei pitänyt olla olemassakaan, mutta josta en pääse ali enkä ympäri. Massiivinen rintama tukkii tieni. Uusi lumisade tulossa. Palaan Salt Lakeen, mutta tällä kertaa laskeudun SLC:hen, kansainväliselle lentokentälle, joka on lähempänä tulosuunnastani. Ja lähempänä keskustaa myöskin ajatellen edessä olevaa yöpymistä.

Air Westin keltaiseksi banaaniksi maalattu DC-9 ajaa finaalin kanssani rinnakkain, minä oikealle hän vasemmalle kahdesta samansuuntaisesta kiitotiestä. Hän ajaa ohi juuri ennen kiitotien alkua, jossa pyörät koskettavat sementtiä. Hän ei voi hiljentää vauhtiaan niin kuin minä. Itse asiassa hänen lähestymisvauhtinsa on sama kuin minun huippunopeuteni. Mutta minä poistun kiitotieltäni nopeammin, koska jarrutusmatkani on pienemmän nopeuden ja kevyemmän massan ansiosta lyhyempi.

Rullaan pysäköintipaikalle jossa yksityisen palveluyhtiön kenttäpäällikkö viittoo minut sopivaan kohtaan. Kun sammutan moottorin ja valot sekä avaan oven, on jostakin ilmestynyt punainen maton suikale koneeni oven alle. Kun olen kaikessa rauhassa saanut kengät jalkaan, astun pienen pienestä koneestani. Ilmekään ei värähdä kenttäpäällikön kasvoilla. Kai hän on tosissaan. Hyvä palvelu on hyvää palvelua. Katsomatta asiakkaan koneen kokoon...

Tämä kaikki sisältyy, kuten autokyyti hotelliinkin, siihen kahdenkymmenen markan suuruiseen pysäköintimaksuun, jonka koneesta joudun maksamaan. Kyllähän polttoainettakin olisi myyty, mutta ostopakkoa ei ole, ja mihinkäs minä sen olisin pannutkaan. Matkalla hotellin mietin, olisiko säämies antanut minulle tahallaan virheellistä tietoa lentosäästä. Niin suuri oli systeemi, joka matkantekoni keskeytti, että ei se olisi voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

Hotellissa ei näytä olevaa ketään muita kuin puhelinpäivystäjä ja minä. Silloin vasta muistan, että on jouluaatto. Siksi ehkä hyvä palvelu lentokentälläkin? Siksi ainakin autio hotelli.

Ravintolakin on suljettu, ja aukeaisi vasta aamiaiseksi. Siistiydyttyäni katselen hiukan televisiota. Mietin, miten olisi jos käväisisin Las Vegasissa vaihtamassa rahaksi matkashekkini? Sehän on aina auki ja olisi ehkä mukavakin sivuhyppy nyt kun ei muutakaan tekemistä ollut. Soitan lentokentälle. Seuraava kone lähtisi viittä vaille kymmenen. Kello on nyt puoli kahdeksan. Varaan paikan nimellä Schmidt, d:llä, kuten lipunmyyjä varmisti. Kaikkihan luulivat, että olin saksalainen syntyjäni, ja antaisin heidän nyt kerrankin olla oikeassa. Sitä paitsi olinhan germaanisen jäykkä katsannoltanikin.

Ruoka-aika. Hiivin hotellistani ulos kenenkään näkemättä. Päivystäjä kuuluu juttelevan toimistossaan puhelimella jonkun kanssa. Luultavasti kotiväkeä on toisessa päässä koska aiheena on se mitä tehtäisiin huomenna, jouluna. Kenen luokse mentäisiin ensin. Livahdan ulos pikku pakkaseen ja suuntaan katua alaspäin. Ei se oikeastaan katu olekaan vaan tuollainen läpiajotie jollaisia on teollisuusalueilla. Olen aiemmin saanut selville, että Holiday Inn, tuo kansakunnan majatalonpitäjä tarjoaa ravitsemuspalveluksia tänä iltana. Siis sinne.

Vaikka olenkin matkassa kiinteällä rahamäärällä jonka piti riittää vielä moneen asiaan, päätän juhlan kunniaksi tehdä poikkeuksen ja syödä hyvin. Minulle ei nyt kelpaa mikään viljalla äkkilihotettu pihvi, vaan valitsen ruoholla luonnollisesti kasvatettua. Painikkeeksi ajattelen lasia punaviiniä, mutta viinilistaa ei näy pöydässä. Tiedustelen tarjoilijalta. Hän neuvoo häkeltymättä, että tuolla käytävässä, hotellin toimiston vieressä on kioski, josta voin sitä käydä ostamassa.

Hyvä on. Kävelen kioskille. Se on pieni. Hyllyillä näkyy vain viinipulloja, ei mitään väkeviä. Kysyn tästä. Kyllä, kyllä löytyy mitä vaan, mutta alkoholia ei tarpeettomasti mainosteta.

- Hyvä ajatus, myönnän. Maksan hankintani ja tuskin olen istahtanut tuolilleni, kun samainen tarjoilija tuo lasin ja ostamani punaviinipullon pöytääni. Tällä tavoin tämän valtion isät ovat harkinneet parhaaksi rohkaista raittiutta. Hienovaraisesti. Ajattelen itsekseni ilkeästi, mahtaako kioskilla käydä muita kuin muukalaisia matkustajia, onko joukossa joku paikkakuntalainenkin? Pihvi on hyvää, samoin aina niin muodikkaan salaattibaarin antimet. Ruokahaluni on kohtalainen. Röyhtäisen kiitokseksi mielissäni.

Kello on yli yhdeksän. Hallin puhelimesta aion soittaa taksin, mutta säästäväisyys voittaa ja pyydän hotellin vastaanoton virkailijaa tekemään hälytyksen puolestani. Rahaa se on kymmenen senttiäkin, jonka puhelu maksaisi. Taksi kiidättää minut lentokentän matkustajaterminaaliin. Mikä linja? Sanon lentoyhtiön nimen.

- Kiitos, sir.

Ostan menolipun käteisellä.

Koneesta ulos Las Vegasissa kävellessäni käännän puseroni ylösalaisin niin että silkkinen punainen puoli on ulospäin. Silmälasit pistän taskuuni myöskin niin että lentoterminaalin käytävään astuessani olen kuin toinen mies.

Tuskin olen saavuttanut terminaalirakennusta noustakseni johonkin keskustan pelikasinoihin vievistä limousineista, kun koko olemukseni valtaa kammottava olo. Tunne on tuhkanharmaa kuin Tuonelan tai Helvetin alamaailman unissa. Minua puistattaa. Tunnen, että olen tullut Synnin syntymäsijoille ja Pahan asuinpaikoille. Koko pelikaupungin olemassaolon perusta on Paha. Raha.

Kaupunki seisoo satojen kilometrien päässä inhimilliselle elämiselle sopivasta ympäristöstä, hiekka-aavikkojen keskellä. Kukaan, paitsi Paha itse jonka tyyssija se oli, ei halua sen lähelle kotiaan, perhettään, itseään. Tavoite: lisää rahaa.

Kymmenistä käskyistä soveltuu täällä käsky: ‘Älä varasta’. Se ei ole kuitenkaan tarkoitettu moraaliseksi ohjeeksi, omaantuntoon painettavaksi ja iskostettavaksi, vaan käytäntö. Jokaista kortinjakajaa, croupieriä, ruletinpyörittäjää jopa onnenpyörän kääntäjää valvova silmä tarkkailee suoraan tai lukemattomien televisiomonitoreiden välityksellä. Tarkkailijoita tarkkailevat toiset tarkkailijat. Tarkkailijoiden tarkkailijoita tarkkailevat edelleen ylemmät tarkkailijat, ja niin edelleen. Kaikkea toimintaa tarkkailee viimekädessä kasinon Johtaja, joka hänkin on tarkkailun alaisena.

Tavallista vierailijaa, pelaajaa, tarkkailevat kaikki nämä, mutta myöskin ovimiehet, kantajat, tarjoilijat, siivoojat, jopa muusikot, jotka syrjäisissä huoneissa heitä viihdyttävät. Mitään järjestysmiehiä ei ole näköpiirissä, mutta jos jotain häiriötä tai epäselvyyttä syntyy, tusina henkilökuntaa saattaa olla välittömästi paikalla.

Sata metriä korkea neonvalojen sykkivä kavalkadi houkuttelee vierailijoita kadulta sisälle kasinoihin. Tämä saattaa olla liioiteltua ja tarpeetonta sillä kadut ovat enimmäkseen autiot, ainakin nyt tänä jouluyönä. Kun sisälle on tultu siellä saattoi viipyä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Päivän kulusta ei vapaaehtoisesti vierailijalle tiedoteta: Kelloja ei näy missään, myöskään ikkunoita ei kasinossa ole. Se hoidettuna, ainoat jakkarat ovat löydettävissä raha-automaattien edestä. Pelisaleissa istuimia on turhaa etsiä jalkojen lepuuttamiseksi.

Tarjoilijat kantavat pelaajille ilmaisia juomia. Baarien ja kahvila-ravintoloitten seutuvilla on tyttöjä, jotka hienovaraisesti ja huomiota herättämättä katselevat asiakasta merkitsevän mielenkiintoisina. Ei kuitenkaan rypäleissä vaan yksitellen, aivan kuin mahdollinen asiakas olisi ollut kullekin ennalta osoitettu. En kysele hintoja. Kiinteä budjettini ei sellaista voi päästää edes mieleeni. Ja tiedänhän minä mitä se olisi. Maksa huone. ‘Pikainen’ viisitoista minuuttia ja sata dollaria. Etukäteen. Jos haluat jotakin erikoisempaa, se maksaisi enemmän. Joka erikoinen on tarkkaan hinnoiteltu. Täysin rakkaudeton on näiden tyttöjen toimi, joskin ‘tunnettakin’ voi ostaa, isommalla rahalla.

Mutta missä tekisin sen? Kuljeskelen kasinolta toiselle, katselen ihmisten pelejä joista minulla ei ole tuon taivaallista tietoa. Ei aavistustakaan siitä mistä on kysymys. Paitsi tietysti huomaan sen yhteisen piirteen kaikissa peleissä, että asiakas panee peliin jatkuvasti lisää rahaa. Huvikseen, kuten yleisesti kuulee. Aika erikoinen huvi täytyy sanoa, kun antaa pois kovalla työlläkin ansaittua rahaa. Ehkä joidenkin elanto on siinä määrin turvattu että peliin pannaan vain niitä ylimääräisiä rahoja? Poisannettavaksi. Kenelle? Kenen hyväksi ne menevät?

Toisilla on silmissään hypnoottisen tuijottava katse niin kuin erään pohjoismaan joillakin edustajilla kun keskustelu koskettelee elintasoa. Todellisuus ja kuvitteellisuus sekoittuvat.

Kuljeskelen ympäriinsä. Panen merkille missä päin kasinojen kassat sijaitsevat. Mutta aina päätän siirtää operaationi seuraavalle. Keksin aina jonkun tekosyyn miksi en voi sitä tehdä juuri nyt. Kello alkaa käydä jo aamuyön tunteja. Alkaa tulla nälkä koko yön hampsimisesta. Päätän käydä haukkaamassa voileipää tai jotakin, ja sen jälkeen ryhtyisin välittömästi toimeen.

Täytyy olla varovainen. Televisiokamerat seuraavat ihmisten liikkeitä näkymättömistä asemapaikoistaan. Eikä ainoastaan pelisaleissa vaan käytävillä, ulkona, ravintolassa, jopa vessan intiimissä pyhyydessä.

Tällaisen kameran monitorista kuvaani katselee valvoja kun kassanhoitaja hänet puhelimella hälyttää. Ilmeisesti vastaus on myönteinen hänen tiedusteluunsa, koskapa enempää kyselemättä hän alkaa laskea rahoja. Laskiessaan hän mutisee jotakin siihen suuntaan, että paljon rahaa, pitäisi vaihtaa tuhat kerrallaan.

Olin vihdoin rohkaissut itseni, sillä aika alkoi olla vähissä. Seitsemältä jo täytyisi lähteä takaisin lentokentälle, aamulennolle Salt Lake Cityyn. Posket punottaen ja kädet hikoillen olin ympärilleni vilkuillen marssinut lähimmälle kassalle ja vetänyt patterin matkashekkejä taskustani. Haluaisin vaihtaa vähän matkashekkejä, olin sanonut. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisituhatta dollaria. Pinosin ne kassaluukulle ja heitin ajokorttini pinon päälle.

Kassanhoitaja otti ensimmäiset shekit ja tarkisti niitten sarjanumerot tietokoneella. Ne olivat kunnossa. Tietysti. Olivathan nämä omia, itse pankista ostamiani. Tiskille palatessaan hän näki koko pinon, jossa vaiheessa hän oli tarttunut puhelimeen.

Hiki pisaroi otsallani viileäksi ilmastoidussa salissa kun vihdoin olen allekirjoittanut kaikki viisikymmentä shekkiä. Sullon rahat valtavaa syyllisyyttä tuntien taskuuni. Lujille otti.

Helpottuneena lähden etsimään vessaa, jossa jakelen rahat sopivasti eri taskuihin ja sukanvarsiin. Näin olisi todennäköistä että ryöstön sattuessa en hukkaisi kaikkea. Sitten hyvin ansaitulle aamiaiselle.

Kello on viisi. Ruokahaluni on hyvä.

Paria aamiaista myöhemmin olen sitten jo lentokoneessa ja paluumatkalla. Lyhyestä matkasta ja ennustetusta kovasta turbulenssista johtuen koneessa ei tarjoilla muuta kuin hätäinen kahvikuppi. Se riittää minulle mainiosti. Kone sinkoilee ylös ja alas kuin vuoristoradalla, millä se tietysti eräässä mielessä olikin. Lentoreitti V-21 Las Vegasista Salt Lake Cityyn on koko matkan vuoristoseutua.

Las Vegasin taakse jäämisen aistin suurena helpotuksena. Ahdistava tunne häviää niin kuin aikanaan synnyinmaastani Kanadaan siirtolaiseksi lähtiessä. Saatan taas hengittää vapaasti. Veri virtaa suonissani normaalilla paineella. Ahdistus täällä oli kestänyt vain kymmenen tuntia, Suomessa liki kolmekymmentä vuotta.

Salt Lake Cityyn olen ostanut paluulipun käteisellä ja taas tekaistulla nimellä. Koneen laskeuduttua ajan taksilla korttelin päähän hotellistani, ja kävelen suoraan sen kafeteriaan. Siellä on paljon väkeä, ja hyvää joulua toivotellaan joka puolella.

Kevyen aamiaisen jälkeen kävelen huoneeseeni, kuin olisin vain käväissyt ravintolassa. Ketään ei ole näkyvissä.

Kymmeneltä olen jo takaisin lentokentällä tarkastamassa lentosäätä. Nevadan suuntaan keli on vielä aamuisesta vuoristorata-ajelusta huonontunut, joten sanon hyvästi Kalifornialle ja alan katsella Floridaan päin. Kalliovuorten itäreunan lumimyrsky on lakannut mutta lunta on tullut runsaasti. Denver on suljettu saatuaan yli kaksi metriä lunta. Cheyenne, Wyomingin valtiossa näyttää sen sijaan hyvältä ja ilman ennustetaan säilyvän selkeänä ja tyynenä. Täydelliset olosuhteet Kalliovuorten ylitykseen.

Katselen karttaa ja totean että suora ilmareitti vaatisi kaksitoistatuhatta jalkaa eli neljä kilometriä korkeutta. Se sopii. Vaikka minulla ei ole happisäiliötä, puoli tuntia riittäisi huippujen ylitykseen ja kaikki kävisi lakien ja asetusten mukaisesti. Huiput ylitettyäni reittini veisi minut Laramie-nimisen kaupungin yli, joka kuten Cheyennekin, on tuttu nimi lännenelokuvista. Mitenkähän John Wayne oli aikanaan kestänyt ohutta ilmaa yli kolmen kilometrin korkeutta kuvauspaikoilla, kuten karttani osoittaa.

Salt Lake Citystä oikealla nousukaarrolla eratessani ja ennen hyvän matkan toivotusta lennonjohto huomauttaa, että SLC on terminaalialue, enkö sitä tiennyt? Vastaan rehellisesti, että ei minun kartassani. En sano että karttani on pari vuotta vanha. Terminaalialueella lentäessä pitäisi koneessa olla transponder-niminen radiolaite tutkatunnistamisen helpottamiseksi.

Joulupäivän aurinko alkaa laskeutua läntiseen horisonttiin kun saan laskuluvan Cheyenneen. Matkani oli ollut nautittava. Aurinko oli paistanut koko ajan lämpimästi, ja lumisateen jälkeinen vuoristo esittäytyi matkamiehen silmään kirkkaassa sinertävässä valkeudessaan. Kalliovuorten jylhä kauneus ilmasta nähtynä tekee suuruudellaan hyvää ihmisen suhteellisuudentajulle. Se antaa ajattelemisen aihetta minälle, jonka tärkeyttä usein perusteettomasti korostetaan.

Pitkä kiitotie, josta en tietenkään tarvitse kuin vajaat sata metriä. Pitkä rullaus pysäköintipaikoille jossa totean huoltopaikkojen olevan kiinni, suljettu. Ihmiset ovat lähteneet joulun viettoon, alkaa olla käsillä joulupäivällisen aika. Hotellin vierasauto saapuu noutamaan pitkän odotuksen jälkeen. Kuljettaja selittää anteeksipyydellen, että juhlapäivän takia hänelle oli kasaantunut niin monta virkaa, että ei ehtinyt aikaisemmin. Hyväksyn hänen anteeksipyyntönsä, en valita.

En ryhdy muistelemaan joitakin aikaisempia, onnellisempia aikoja. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun vietän joulua yksin. Päätän pitää ajatukseni matkasuunnitelmissa eteenpäin. Silti en pysty pitämään pois mielestäni perhettäni joka minua oli odottanut luokseen jouluksi. Kuinka onnellisia olimmekaan olleet yhdessä edellisenä jouluna. Onnellisia ja kiitollisia toisistamme, kaikki kolme.

Syön nopeasti ja palaan huoneeseeni karttojen pariin. Ravintolassa on paljon onnellisia perheitä jouluateriallaan. Parempi olla yksin. Tehdä jotakin, tai ainakin olla tekevinään Ajatukset tahtovat karkailla menneisiin aikoihin.

Ei mene joulu suunnitelmien mukaan niilläkään yli tuhannella matkustajalla jotka joutuvat lumimyrskyn saartamiksi ja viettävät joulunsa Denverin lentoaseman terminaalirakennuksessa. Kun Denverissä tuiskuttaa kaksi vuorokautta, niin lumityöt kestävät. Ainakin saman verran aikaa kuluu vielä, ennen kuin tiet on aurattu, ja kiitoradat puhdistettu.

Tapanina eteläkaakkoiseen suuntaan Cheyennestä lennellessäni viivähdän vähän aikaa Denverin radiojaksolla jolla käydään useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kaikkien aihe on sama, lentäjät kyselevät Denverin tilaa. Kaikille vastaus on sama: ehkä huomenna.

Cheyennestä olin ottanut täyden polttoainelastin koska edessäni olisi tasaista alamäkeä. Varoituksen ahneudesta sain kuitenkin lähtiessäni lentoon Cheyennen kaksi kilometriä korkealta kentältä. Pitkältä kiitotieltä pääsin kyllä mukavasti ilmaan, mutta yllätys oli valmis kun puitten latvojen yläpuolelle selvittyäni vedin laskulaipat sisään. Kone tuntui vajoavan altani! Onneksi tämä oli ollut vain aistimus, kun kylmän ilman jouduttama reipas nousuvauhti loppui. Ehdin kuitenkin jo hätääntyä ja ajattelin pudottaa laipat alas uudestaan. Lento kuitenkin jatkui asianmukaisesti, vaikka nousu oli hidasta.

Etääntyessäni Kalliovuorista lumipeite alkaa ohentua. Talvi ei ole vielä tullut alavalle maalle. Suuntaan kohti Kansasia. Maisema allani on yksitoikkoista ruskeanharmaata tasaista preeriaa. Navigoin ADF:llä, mikä vaatii suurta huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta. Minä olen joulumuistojen vallassa ja olen vähällä ajaa ohi tankkauspaikastani kun olen kuusi kilometriä poissa kurssistani. Itse asiassa teen lähestymiseni kentälle lännestä, vaikka reittini piti tulla luoteesta.

Olen saapumassa Lännen viljaville tasangoille, jota aluetta kutsutaan sikäläisten ihmisten luonteen ja elintapojen mukaisesti raamattuvyöhykkeeksi. Täällä asuu suoraa ja vilpitöntä väkeä joka ei hienostele elämäntapojensa monimutkaisuudella. Wichita, Kansas, mantereen keskipisteen Midcontinent lentokentän kaksi yhdensuuntaista kiitorataa jäävät vasemmalle puolelle. Tämä on lentokoneeni syntymäseutua. Täällä valmistetaan myös Beechcraftit ja Learjetit. Kuusi lentokenttää on kaupungin ympärillä.

Radio tiedottaa kaakosta lähestyvästä sade ja sumurintamasta. Päätän jatkaa matkaa niin pitkälle kuin mahdollista. Pidän kuitenkin tarkkaa lukua ohittamistani lentokentistä näin tehdessäni.

En pääse kovin pitkälle. Sata kilometriä Wichitasta etelään törmään rintamaan jossa pilvikorkeus on vain kolmesataa jalkaa maanpinnan yläpuolella. Ilta hämärtyy ja muuttuu mustaksi yöksi hämmästyttävän nopeasti. Alkaa sataa tihuttaa ja ulkolämpötila lähestyy nollaa. Vielä ei jäädy? Järjestelmällisesti sytyttelen valot, kaivan esiin taskulampun ja alan tutkia karttaa. Näkyvyys on jo niin huono että maastomerkkejä on mahdoton tunnistaa näin alhaalta. Olen kääntänyt koneeni tulosuuntaan, mutta olosuhteet eivät siitä juuri parane. En tiedä missä olen.

Silloin keksin kartalta Wichita-Oklahoma City moottoritien varresta lentokentän jossa on VOR-radiomajakka. Valitsen jakson ja kuuntelen jännittyneenä onko se toiminnassa. Korviini kirkkaana kuuluva morsekoodi on sama kuin karttaan merkitty aseman tunnus. Sitten käännän navigointilaitteen ilmaisinta niin että osoitin tulee keskelle ja luen siitä suunnan majakalle. Vielä käännän konetta niin että tämä suunta tulee gyrokompassin neulan kohdalle ja lennän tätä suuntaa.

Silmämääräinen suunnistus on mahdotonta huonossa säässä ja pimeydessä joka nyt on täydellinen. Kartasta koetan huolellisesti tarkistaa, että mitään alhaiseen lentokorkeuteeni ulottuvia torneja tai muita esteitä ei minun ja lentokentän välissä ole. Kartan mukaan kentällä on myös valot jotka ovat sytytettynä koko yön. Minkähän tehoiset ne mahtavat olla? Pystyisinkö näkemään ne VOR-majakalta johon radio minut ohjaisi? Kartan mukaan majakka onkin aivan kentällä, niin että tässä ei ole vaikeuksia.

Yhtäkkiä, noin kilometrin päässä edessäni ilmestyy sateesta kaksi nauhaa valoja, jotka eivät voi olla muuta kuin Strotherin kiitotie. En vielä innostu. Tuuli on kova ja lennonjohtoa ei kentällä ole, joten täytyy tarkkaan katsoa mihin suuntaan laskeutuisin. Tämäkin selviää ilman enempiä yrityksiä kun kentän radiotaajuudella joku lentäjä kuuluttaa aikovansa lähteä lentoon kiitotieltä kaksikymmentäneljä. Nyt siis vain suunnittelen laskukierroksen tälle kiitotielle ja pudottaudun alas. Vielä ilmoitan radiolla Wichitan lentopalveluun aikomuksistani ja pyydän sulkemaan lentosuunnitelmani.

Rullattuani valitsemaani pysäköintipaikkaan pimeillä rullausteillä, sidon koneeni huolellisesti. Tuuli on yltymään päin. Terminaalirakennus on lukossa, mutta sisällä on eräs lentävä nuori perhe joka oli törmännyt samaan rintamaan. Perheenpään pitäisi olla aamulla töissä ties missä asti, mutta nyt he odottavat isoisää autoineen noutamaan heidät takaisin mummolaan jossa joulua oli hauskasti vietetty.

Puhelinkin on lukitussa toimistossa, mutta ulkoa löytyy aparaatti jonka viereen on isolla käsialalla kirjoitettu taksin puhelinnumero. Pikku odottelun jälkeen selviän pikkukaupungin motelliin, ilmeisesti sen ainoaksi vieraaksi. Iltaruokailusta palatessani vesisade muuttuu rännäksi ja edelleen kosteaksi lumeksi.

Myrsky jatkuu kaksi päivää. Kolmantena aamuna maa on valkoisena ja aurinko paistaa pikku pakkassäässä. Reipas tuuli puhaltaa preerialta. Talvi on tullut Kansasiin.

Lentokentällä vihamielinen kylmä viima nipistää kasvoja. Otan koneesta haahkanuntuvatäytteisen kenttätakkini eikä kylmä enää haittaa. Alan raaputtaa jäätä koneesta. Sitä on noin viisi senttimetriä paksu kerros joka puolella. Tehtävä osoittautuu pian toivottomaksi.

Palvelupaikan omistaja valittaa, että hänen oma hallinsa on aivan täynnä ja tarttuu puhelimeen. Hetken kuluttua hän hinaakin paleltuneen Cessnani naapurissa olevan General Electricin isoon halliin, jossa useita liikesuihkukoneita on moottoreiden huollossa. Ovet suljetaan ja valtavat lämpölamput syttyvät katossa. Kuluu ehkä viisitoista minuuttia kun jää alkaa irrota ja luiskahtelee lattialle isoina laattoina.

Mainitsen anteeksipyydellen hallipäällikölle aiheuttamastani sotkusta. Hän ei ole millänsäkään. Hänestä näyttää aivan luonnolliselta asialta että jäästä ja lumesta syntyy sulaessa vettä. Kiittelen kovasti kun koneeni on puhdas ja avulias ystäväni hinaa sen ulos. Rahasta ei kukaan puhu mitään. Lännen perinne elää yhä: tarpeessa olevaa matkamiestä autetaan maksua kyselemättä. Heidän ystävällisyydestään saamansa hyvä olo vakuuttaa minutkin, enkä edes kaiva kukkaroani esille.

Kun tankit on täytetty ja kaikki on valmista lähtöön, riisun paksun takkini ja kömmin ohjaimiin. Kiinnitän istuinvyön ja käännän avainta. Vaimeaa murinaa kuuluu edestäpäin. Koetan uudestaan, sama tulos. Käynnistysmoottorin kytkin on jäässä eikä toimi. Jäätävä sade oli mennyt suoraan sisään moottorin ilmanottoaukosta joka oli ollut asianmukaisesti tuuleen päin pysäköitynä. Uudestaan halliin. Vihdoin kaikki on kunnossa. Omistaja vielä toivottaa hyvää matkaa, ja olen taipaleella.

Sääennustetta hyväksi käyttäen lennän ensin suoraan etelään Oklahoman valtioon ja käännyn sitten kaakkoiseen ilmansuuntaan. Luminen maa jää taakseni. Korkealle kumpuileva maasto Fort Smithin eteläpuolella hyvin hitaasti kohoavan pilvikorkeuden kanssa aiheuttavat sen että aikaa ei ole ajatukselliseen ajanviihteeseen. Koko huomio on keskitettävä lentämiseen ja reitin valintaan pilviä ja kukkuloita väistellen. Silloin tällöin iskee kova turbulenssi joka yrittää kääntää konetta ylösalaisin. Pidemmällä Arkansasin valtiossa ilma paranee, ja Hot Springsissä ajelen jo korkealla, melkein pilvettömällä taivaalla.

Muutama kumuluspilvi pitää seuraa ja elävöittää maisemaa ilmojen tiellä. Alhaalla on katsottavaa nyt runsaasti myöskin. Järviä, mäntymetsäisiä harjanteita. Arkansas on varmaan yksi kauneimmista osavaltioista koko Yhdysvalloissa. Toiminnan paljous lomamaan järvillä ja Hot Springsin lennonjohdon tiuha liikennevirta saavat minut ihmettelemään alueen suosiota. En muista, että on suosittu lomakausi joulun ja uudenvuoden välissä.

Fort Smithin kaakkoispuolisesta kukkuloitten jonosta selvittyäni olen saapunut Meksikonlahden ilmastolliseen vaikutuspiiriin. Ulkolämpötila kohoaa jatkuvasti ja maa allani muuttuu vihreämmäksi joka kuluva tunti.

Laskeudun vielä kerran tankkaamaan ennen mahtavan Mississippijoen ylitystä. Torni ystävällisesti ilmoittaa että sataviisikymmentä metriä Griderin kiitotien alkupäästä on tulvaveden alla, selvä laskuun! Suuret tulvat ovat katastrofiasteella Louisianan alavilla mailla jo toista viikkoa. Ja tämä oli vasta esimakua siitä mitä heille olisi tulossa.

Koneesta ulos kavutessani vastaani tulvahtaa kesäisen lämmin pehmeänkostea ilma. Välittömästi ohennan pari vaatekertaa paitahihaisilleni asti. Tankkaan koneen ja lähden tauolle terminaalin kafeteriaan.

Lentopalvelun tiedot vakuuttivat, että itään päin oli tulossa selkeää. Lentosää näytti hyvältä, joten tein suunnitelman yölennosta seuraavaan etappiin. Tunnin verran vielä oli aikaa pimeän tuloon, ja voisin ihmetellä tulvan peittämää maisemaa allani.

Selvä lähtöön. Oikea nousukaarto reitilleni ja olin matkassa. Suuresta ilman kosteuspitoisuudesta todistuksena kevyttä stratus usvahattaraa leijaili alapuolellani lähellä maanpintaa. Yöllä olisi sumua kun ilma jäähtyisi. Siihen aikaan minä kuitenkin olisin jo muilla mailla, kuivemmilla seuduilla.

Olin tuntevinani, että kosteus vaikutti moottorin suorituskykyyn, se ei ollut aivan niin ärhäkkä kuin olisin odottanut muuten näissä olosuhteissa. Mutta olihan lämpötilaerokin melkoinen. Aamulla kaksitoista pakkasastetta mutta nyt kahdeksantoista astetta lämmintä maanpinnassa. Mäntämoottorin teho laskee lämpötilan noustessa koska ilma on harvempaa. Sama tapahtuu korkeuden lisääntyessä.

Navigoin alusta asti mittareilla, kuten aina yölennolla. Kun katselen alas, siellä ei olekaan mitään maastomerkkejä joita voisin kartasta tunnistaa. On vain rannaton piirteetön suisto, alankomaa, jota vesi peittää. Vedenpinnan yläpuolella näkyy suoniston tavoin verkosto patoja, silmän kantamattomiin samanlaisia. Mihinkä lienevät ihmiset paenneet täältä, kun ei kuivaa maata ilmastakaan käsin ole näköpiirissä? Näen sentään matkakorkeudestani liki sata kilometriä joka suuntaan.

Lietteiset Mississippijoen töyräät kohoavat ympäristöään korkeammalle ja ovat kuivilla. Täten nykyinen joen uoma ja sen entiset vaiheet, makkaranmuotoiset vanhat meanderit, ovat selvästi nähtävissä. Katselen karttaa tunnistaakseni ylityspaikkani joen mutkia ja meandereita siihen vertaamalla. Tästä ei ole mitään hyötyä, niin monta niitä on ja niin samanlaisilta ne kaikki näyttävät.

Rentoudun. Kengät olen tavan mukaan potkaissut pois jo ennen lentoonlähtöä. Sukkasillani käytän polkimia yhtä hyvin mutta verenkierto on vapautuneempi, jalat pysyvät mukavan lämpöisinä. Kramppi nyt tietysti olisi viimeinen asia, mitä tarvitsisin pikku koneessani. Sitä paitsi olen ainoa lentäjä tässä aluksessa. Tasaisessa ilmassa ei polkimia juurikaan tarvitse käyttää, vaikka sivutuulta onkin. Itse asiassa tuulikorjaukseni muuttuu viidestä asteesta oikealta kahteen vasemmalle lentoni kestäessä.

Asetan gyrokompassin 15 minuutin välein ja katseeni kiertää kojetaulua järjestelmällisesti mittarista mittariin. Kummankin puolen horisontista kajastavat suurten ja pienten kaupunkien valot. Mississipin valtio soljuu allani. Minun on hyvä olla. Olen vapaa. Hyväksyn maailman allani hymyillen, juuri sellaisena kuin se on. Sellaisena kuin se minut ja koneeni ilmatilaansa vastaan väittämättä hyväksyy. Jokaisella oikeus olla. Juuri se mikä on. Tehdä oma tiensä.

Lentäjä näkee kaukaiseen horisonttiin laajasti. Matkanteossa yksityiskohdat sulautuvat kokonaisuuteen. Mutta yksityiskohdat, lentokentät löytyvät tarvittaessa.

Maailma on suuri, suurempi kuin minä. Mutta minä olen oman maailmani keskipisteessä. Joka hetki.

Huomaamatta ylitän Alabaman valtion rajan. Sillä ei ole merkitystä. Edessä ovat jo Montgomeryn kaupungin valot Sen hiljaiselle kentälle laskeudun, rankkasateen ja lämmön pehmittämälle kiitotie 28:n betonille. Ilmakin on untuvaisen pehmeä, se suorastaan hyväilee sitä leikkaavaa nenääni ja kasvojani.

Lentäjiä lojuu ystävällisessä oleskeluhuoneessa kyytejään odotellen. Huomiseksi on taas luvassa huonoa säätä. Läheisen hotellin vierasauto noutaa minut majoitukseen.

Puolenpäivän jälkeen pilvipeite alkaa rakoilla, ja kovasta puuskaisesta tuulesta huolimatta päätän lähteä taipaleelle. Häijy rintama väijyi Floridan niemimaan tyviosassa, mutta tein siitä huolimatta lentosuunnitelman puoliväliin Floridaa; menisin taas niin pitkälle kuin pääsisin. Tavanomaisen lähtöepäröinnin vuoksi iltapäivä oli jo vierähtänyt pitkälle, kun vihdoin olen ilmassa.

Arvioin horisontissa lähestyvää rintamaa. Etsin valoisia kohtia, joista voisi yrittää läpi. Luulen sellaisen jo löytäneenikin. Olen syvällä rintaman sisällä, tosin matalalla pilvien alla lentäen, kun yritykseni palkitaan epäonnistumisella. Pilvikorkeus laskee huolestuttavasti ja samanaikaisesti sekä kova sade että yön pimeys putoavat minua saartaen.

Minulla on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa silmissäni kiintopiste, lentopaikan vilkkuva majakkavalo. Sitä kohti nyt suunnistan, ja laskeudun rankkasateen pudotessa. Onneksi valot palavat kentällä korkealla teholla. Rullaan pysäköintialueelle, jonne koneesta poistuessani saapuu avulias nuorimies.

Pimeässä en paljon hänestä näe muuta kuin haalarit, mutta puheen rytmi ja ääntäminen saavat minut hetkeksi ihmettelemään, että itse presidenttikö se siinä. On tietysti pelkkä yhteensattuma että uuden ystäväni nimi on Jim. Jimin itse pysäköintialueelle asentamat kiinnitysköydet osoittautuvat ylätasolle liian lyhkäisiksi, ja joudumme kiinnittämään koneen omilla tarvikkeillani. Vihdoin sisällä. Soitan puhelimen vieressä olevaan maksuttomaan numeroon sulkeakseni lentosuunnitelmani. Ystävällinen ääni lupaa täyttää toivomukseni, mutta ihmettelee kun sanon olevani maassa Tallahassee Industrialissa Floridassa. Hänen maksuttomien puheluitten alue näet kattaa vain Georgian valtion. Sormeni oli kartalla edennyt vähän nopeammin kuin matkanteko.

Jim vaatii, että jään heille syömään. Hän asuu nuorikkonsa kanssa huoltohallin toimiston takana olevassa uudessa kodissa. Hän vain käy ensin katsomassa, että vaimo on esiintymiskunnossa, vaatteet päällä, kuten Jim sanoo. Ruoka on lihakeittoa. Siinä on monenlaista vihannesta ja maustetta perunan ja lihan höysteenä. Se on hienosäädetty mielestäni täydellisesti, eli niin että vesi on juuri tulemaisillaan silmäkulmaan. He pyytävät, että jäisin heille odottamaan sään paranemista. Heillä käy aika pitkäksi. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyn ilmaisesta yösijasta. En ole seuramies, ja näyttää siltä, että huono sää voi jatkua pitkään. Hotellista haetaan, kun Jim vihdoin löytää oikean puhelinnumeron, joka oli tilapäisesti kadoksissa.

Monta päivää kuluu etelägeorgialaisessa moottoritienvarren motellissa, vaikkakin paikkakunnan parhaassa. Paikallaan pysyvä säärintama on juuttunut sijoilleen pystymättä päättämään voittaako kylmä vai lämmin ilmamassa. Ratkaisua joudun odottelemaan uudenvuoden yli. Sataa jatkuvasti ja pilvet ovat sumuna puitten latvoissa. Mitään liikettä ei ilmassa tapahdu.

Uudenvuodenaattona naispuolinen baarimestari hiukan kiinnostuu, mutta mielessäni keksin hänessä nopeasti jonkin vian, josta saan tekosyyn olla innostumatta asiaan. Palaan huoneeseen television, kirjojen ja karttojen pariin. Ajankulustahan ei minulla ole puutetta!

Viiden päivän odotuksen jälkeen pilvipeite alkaa rakoilla ja sumu nousta, hälventyä. Taitaa tulla matkapäivä, ehdottaa säämies, kun hänelle soitan. Kentälle sitten vaan, ja matkaan. Mikään ihanne lentosää ei tämä kuitenkaan ole. Rintama ei ole itse asiassa siirtynyt minnekään, siinä on vain alkanut tapahtua pientä liikehdintää. Matalalla lentäen ja matalia pilviä väistellen pääsen sentään Floridan puolelle. Perryssä päätän laskeutua odottelemaan, kun edessä ei ole valoisaa kohtaa josta voisi yrittää läpi. Vesisadekin yltyy.

Odotellessa saan vihdoinkin aikaan sen mitä olen jo kauan tuumaillut: Otan pois lentokoneeni oikeanpuoleisen ohjaustangon. Istuimenhan olin heti alussa ottanut pois ja heittänyt koneen perälle. Paikalla on nyt painava varustepussini, työkalupakki ja videovarustus.

Vaikka kaikki nämä ovat remmeillä ja köysillä ehdottoman varmasti paikalleen ankkuroitu, on tässä kuitenkin aina olemassa vaara, että ne liikkuvat lennon aikana ja rajoittavat ohjaustangon liikettä. Sehän on kiinteässä yhteydessä siihen miten liikuttelen vasemmanpuoleista tankoa.

Varsin ikävä olisi tilanne, jos ohjaustanko takertuisi äkkinäisessä liikkeessä pussin kantokahvaan tai muuhun lenkkiin. Sitä ei voisi vapauttaa muuten kuin suorittamalla sama lentoliike uudestaan! Oikeanpuoleinen ohjaustanko nyt siis poistettuna on kahden hengen koneestani tullut todellinen rahtiversio. Tämä vapauttaa myöskin jonkin verran mielenjännitystäni. Onhan yksi riskitekijä poistettu lennosta. Ohjaustanko lentää koneen perälle istuimen seuraksi.

Melkein kaksituntinen odottelu tuo toivotun tuloksen. Ilma alkaa keventyä. Siinä odotellessani ja kahvia maistellessa kaksi matkamiestä poikkesivat tankkaamassa koneensa. Toinen, lentäjä, kuului mainitsevan toverilleen että kaveri taitaa pelätä lentämistä. Tiesin, että hän puhui minusta.

Se näkyi jo päällepäin! Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta itseluottamukseni oli vähenemistään vähentynyt. Nyt aloin olla jo siinä vaiheessa, että pelkäsin kaikkea, ja kaikkia. Varovaisuudessahan ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin. Mutta varovaisuuteni oli vaihtunut jossakin vaiheessa peloksi. Tämä sai erilaisia muotoja, alkaen yleisenä vastenmielisyytenä lähteä liikkeelle.

Olin turvassa siellä missä aamulla heräsin. Siirsin lähtöä myöhemmälle ja myöhemmälle päivään. Todellinen pitkän matkan menijä, jollainen olosuhteiden pakosta tiesin välttämättä olevani, lähtee liikkeelle ennen auringon nousua viiden, kuuden aikaan aamulla. Lentokentälle on mentävä aikaisin väijymään ensimmäistä mahdollisuutta, päivänvalon tuloa tai sään lyhytaikaistakin paranemista, ettei aikaa hukattaisi. Tällainen into näytti minulta puuttuvan tyystin.

Toinen seikka, joka huolestutti enemmänkin, oli se, että puhelimessa tai radiossa en tahtonut ymmärtää mitä minulle sanottiin. En vastaanottanut mitä ihmiset sanoivat. Mitä huolellisemmin keskityin kuuntelemaan, sitä huonommin ymmärsin. En kerta kaikkiaan pystynyt muistamaan mitään. En vastaanottanut. En osannut oppia ulkoa.

Ensimmäinen aste tästä oli ehkä se, että lukiessani jotakin aloin tehdä jollakin tavoin henkisiä muistiinpanoja siitä, että tämä on tärkeää, tämä täytyisi sitten joskus lukea uudestaan ja oppia tai painaa mieleen. Sen sijaan, että painaisin lukemani mieleen sen saman tien. En voi tehdä sitä silloin. En pysty.

Kun minun olisi ehdottomasti opeteltava ulkoa tai painettava mieleen jotakin niin luettuani vähän matkaa, koetan muistella mitä luin. En muista, ja alan alusta. Jos sitten lyhyen pätkän muistan ulkoa, niin lukiessani eteenpäin tämä sama edellinen pätkä on mielessäni koko ajan. Se huolestuttaa minua häiriten keskittymistä siihen mitä on jatkossa. Muistankohan vielä sen ensimmäisen pätkän? Tämä häiriö on niin voimakas, että en itse asiassa pysty painamaan mieleen kuin sen ensimmäisen lauseen.

Oppimisen vaikeudesta ja huonosta itseluottamuksesta johtuu sekin että mielellään väistää ja jättää käyttämättä tilaisuuksia keskustella toisten kanssa tai tuoda julki mielipiteensä. Kun mielessäni on jokin asia tai vaikkapa vain juttu, jonka voisi kertoa, niin en pääse eteenpäin ensimmäisestä lauseesta, kun suunnittelen mitä sanon. Suunnittelen koko ajan mitä pitäisi sanoa siinä ja siinä tilanteessa, kullekin henkilölle, jopa kaupan kassalle mennessä täytyy suunnitella.

On helppo kuvitella, kuinka omituisia, töksähtäviä ja odottamattomia tilanteita saattaa syntyä kun kaksi ihmistä kohtaa, ja toisella on vain lauseen, yleensä ei kahdenkaan, sanoma valmiiksi mielessä harjoiteltuna sanottavaksi, eikä pysty kuulemaan todella, reagoimisesta puhumattakaan, siihen mitä toisella on sanottavaa.

En elä nykyhetkeä. Joko murehdin kuinka olisi pitänyt tehdä ja sanoa ennen, tai suunnittelen mitä tulee tehdä ja sanoa tulevaisuudessa.

Sisulataus on jännitystila, ristiriita, jossa erisuunta voimat vaikuttavat samanaikaisesti ja koko ajan. En voi nykyhetkessä rentoutuneena. En voi reagoida niille ärsykkeille, joita ympäristö tarjoaa kunakin hetkenä. En voi sanoa niitä asioita, jotka tulevat kulloinkin tarpeelliseksi sanoa.

Vihdoin teen lentosuunnitelman Fort Pierceen, Floridan Atlantin rannikolla. Ensimmäisen osuuden lentäisin radiolla navigoiden Kissimme'en majakalle ja siitä sitten moottori tietä seuraten loppumatkan.

Orlandon kaupungin eteläpuolella sijaitsevalle majakalle pilviä ja korkeita antennitorneja väistellen saavuttuani ihmettelin vasemmalle puolelleni jäävää jotakin, niin kuin iso huvipuisto tai sellainen. Pikkukatuja oli ristiin rastiin ja pikkukokoiset raitiovaunut ja junat risteilivät niitä. Valtavat hotellit sekä erikoisen laajat pysäköintipaikat.

Pari päivää myöhemmin asiasta viattomasti eräälle henkilölle kerrottuani menin noloksi. Niin noloksi en ollut tuntenut itseäni pitkään aikaan, olihan se tilanne, josta erikoisella huolella itseäni varjelin: Harvoin osoitan tietämättömyyttäni kysymällä toisilta, nyt sen tein. Luulin hetken, että maa katoaisi jalkojeni alta, kun ystäväni asiantuntevasti kertoi. että olin lentänyt Disneylandin yli! Kylläpä minua nolotti! Enkö sittenkään tiennyt vielä kaikkea? Kaikkihan Disneylandin tietävät! Minä en. Vaikka teeskentelinkin välinpitämätöntä, olen varma että väri poskipäilläni vaihtui silminnähden. Olin vain ohimennen todennut majakan nimen erikoislaatuisuuden -suomeksi suutele minua! Sekö oli Disneylandin kohtauspaalu!

Fort Pierce täytyisi löytyä moottoritien vasemmalta puolelta valtameren rannalta. Ilma alkoi selvitä nopeasti, aurinko paistoi. Oltiinhan lähellä Kennedyn Avaruusasemaa, jonka yksi tärkeimmistä sijoitukseen vaikuttavista tekijöistä oli hyvä sää.

Kaukaa aloin nähdä lähtevää ja saapuvaa pienkoneliikennettä meren tasaista taustaa vasten, ja vihdoin itse lentokentän kaksine kiitoratoineen. Fort Pierce. Täältä alkoi eräs Bahama-saarten suosituimmista sisäänlentoreiteistä. Tullirakennuksen edessä oli jatkuvasti pari kolme konetta tuloselvityksissä, menoselvitystähän ei sinänsä olekaan.

Koneen kiinnitykseen tarpeellisia renkaita en asfaltilta löytänyt, joten pysäköin huolellisesti nokka tuuleen, jarru päälle sikäli kuin seisontajarru toimi, ja palikat nokkapyörän etu- ja takapuolelle. Huoltopaikassa, joka oli samalla monitoimipalvelupiste, kävin sopimassa öljynvaihdosta aamuksi. Täältä sain myöskin varaosat, jotka halusin ottaa mukaani, olihan tämä tavallaan viimeinen sivilisaation piirissä oleva ostospaikka.

Soitin Taunolta ja Bertalta saamaani heidän tuttaviensa puhelinnumeroon. Mies vastaa ja kertoo, että he ovat Lake Worthissa Palm Beachistä etelään olevassa kaupungissa, ja että siellä oli Lantanan lentokenttä aivan lähellä. Sanoin ehkä lentäväni sinne huomenna öljyt vaihdettuani, ja soittavani sitten sieltä uudestaan. Sen koommin heidän puhelimensa ei vastannut. En tiedä oliko se Taunon ja Bertan terveiset, vai minun tuntemattomuuteni, mutta yhteys katkesi alkukontaktiin. Tulkaa sitten käymään. Joskus! sanoo suomalainen. No minulle tämä oli yhdentekevää.

Lennän kuitenkin Lantanaan. Suolaista huurretta ilmestyy tuulilasiin rantaviivaa pitkin lentäessäni. Sää merellä ei ole mielestäni tarpeeksi hyvä, sitä paitsi en ole vielä henkisesti valmis lähtemään eteenpäin. Täytyy aikailla.

Ennen päätöksen tekoa odottelen sään selkenemistä lentokentällä, sitten päätän jäädä yöksi. Palvelupisteestä saan puhelinnumeron motelliin josta tullaan hakemaan. Italialaissyntyinen on nuorehko mies joka sanoo hiljattain vaimonsa kanssa ostaneensa maantievarsimotellin. Hänen autonsa on täynnä erilaista rojua, todellinen luonnekuva vai hämäystä, en pysty siinä paikassa päättämään. Arvelen hämäykseksi. Uskon puheitten paljastavan hänet mielessäni salakuljettajaksi, joka on rahansa tehnyt, ja nyt sijoittanut ne rauhallisempaan ja turvallisempaan tulevaisuuteen. Häneltä kuulen että Lake Worth, koko kaupunki, on käytännöllisesti katsoen suomalaisten rakentama.

Suomalaisia on kuulema niin paljon, että suomenkielelläkin pärjää. Tästä ensimmäisenä osoituksena on taksiyhtiö, valtatien varressa. Samoin vähän aikaisemmin erään suomalaisen pitämä ravintola. Jo samana iltana soitan eräälle suomalaiselle motellinomistajalle, joka lupaa tulla hakemaan aamupäivällä, ellei lentosää sitä ennen parane. Hän tulee.

Vasta kolmantena päivänä sade hellittää niin paljon, että motellinisäntäni ajaa minut lentokentälle suorittamaan lähtövalmisteluja. Sadekuuroja on silti sääennustuksessa, sonnustaudun taivaalle kaikki tankit täynnä polttoainetta pieni höyhenkutina vatsanpohjassa. Alkaahan nyt elämäni ensimmäinen varsinainen uusi seikkailu, suuren veden yli lentäminen pienellä yksimoottorisella lentokoneella.

Kansainvälisen lentosuunnitelman teen nyt Bahamasaarten Biminille, jossa laskelmoin, että saan ainakin tehtyä tuloselvityksen valmiiksi tänään.

Kirkkaalla säällä, jolloin näkyvyyttä ja lentokorkeutta on kohtuullisesti, maa ei tällä lyhyellä matkalla välttämättä häviä näkyvistä lainkaan. Minulle ei tästä tiedosta ole paljoa iloa: Pilvet roikkuvat enimmäkseen matalalla, ja tihkusade on melkein taukoamaton. Niinpä seuraan lähinnä ajan kulumista,

josta tiedän milloin olen missäkin kohtaa, matkani puolivälissä esimerkiksi.

Mittarinavigointini osuu olosuhteiden pakosta oikeaan, Bimini ilmestyy näköpiiriini viitisen minuuttia ennen laskemaani tuloaikaa. Mikä helpotus. Sen verran kuitenkin on vieläkin adrenaliinia veressä että kun teen vasemman laskukierroksen kiitotielle 24 niin kuulutan radioon - torniahan ei ole - että olen laskuaikeissa kiitotielle 6, siis vastakkaiseen päähän. Tästä ei tietenkään kukaan valita.

Ihmettelen kiitotietä reunustavien lentokoneenhylkyjen paljoutta ja laskeudun asianmukaisesti sekä rullaan ilmasta havaitsemani hallintorakennuksen eteen, johon tullimies saapuu sateensuojasta samanaikaisesti. Hän vilkaisee konettani sisäpuolelta ja menemme sisälle toimistoon. Asianmukaiset paperit täytettynä, yksi ilma-alukselle ja toinen miehistölle ja matkustajille, tässä tapauksessa siis yksi ja sama, olen virallisesti ja laillisesti Bahama-saarilla. Ja vesisade yltyy.

Odottelen koko iltapäivän sateen taukoamista ja ilman selkiämistä lentokuntoon. Kun näin ei tapahdu, lähden iltapäivän viimeisellä kuljetuksella yhdessä kahvilarakennuksen henkilökunnan kanssa yöksi kylään.

Matkan alkuosa tapahtuu pikkubussilla, sitten veneellä kylän laituriin. Hotelliin on vielä kävelymatkaa parisataa metriä. Kapea katu kulkee yhdensuuntaisena hiekkasärkän kanssa, jonka leveys ei ole kuin sataviisikymmentä metriä. Palmupuut huojuvat suhisten reippaassa tuulessa kun astelen sorapäällysteistä tietäni. Panen merkille kalaravintolan johon tulisin illemmalla syömään. Matkalla poikkean pariin muuhunkin pikkukauppaan ja tarkistan postitoimistosta kirjepostin lähtöajat.

Sitten tuleekin vastaan jo hotellini. Se on ainoa kolmikerroksinen kivirakennus nähtävästi koko saarella, jonka koko profiili on matalaa pientä puutaloa kapeaa pääkujaa reunustamassa. Sama kuja jatkuu hotellistani eteenpäin, nähtävästi taverna- ja kapakkasektoriin, jossa myöhemmin ensimmäinen pummi alkaa minulta inttää olutta.

Joka paikassa on syvä hiljaisuus. Ihmisiä ei ole. Talouslama heijastuu ja vaikuttaa. Turistit ovat kotonaan odottamassa aikojen parantumista, ja paluuta normaaliin elämänrytmiin ja tyylin. Olen miltei ainoa vieras hotellissa. Sananmukaisesti ainoa vieras kalaravintolassa, johon astelen illan päätteeksi. Silti palvelu on hyvä - tavanomainen amerikkalaisten normien mukaan. Ruoka on hyvää. Erittäin hyvää ja kohtuuhintaista. Syön liekitettyä merianturaa voisulassa pyöräytettyjen vihannesten ja uuniperunan kanssa.

Jokaisella pöydällä on saarten tavan mukaan hibiskuskukka. Talon nuori, kaunis tarjoilija huolehtii vieraasta. Hän varmaan huolehtisi vielä jälkiruoan jälkeenkin, mutta jo vakiintuneen käytäntöni mukaan keksin hänessä jonkun vian, josta saan mielessäni tekosyyn olla ryhtymättä minkäänlaiseen keskusteluun hänen kanssaan. Niinpä vain kiittelen herkullisesta ateriasta, jätän juomarahan pöytään ja poistun. Pääkatu on yhtä hiljainen kuin tullessani. Menen pimeään huoneeseeni. Kokeiltuani menestyksettä useita katkaisijoita, päätän mennä sänkyyn pimeässä, vain taskulampullani tarkistaen, että vuode on vapaa.

Yöllä herään kovaan meteliin. Vilkaisen kelloa. Se on kaksi. Menen ikkunaan. Suuret palmupuut ovat lähtemäisillään juuriltaan irti maasta. Hirmumyrsky on puhjennut yhtäkkiä. Menen huoneeni takapuolella olevalle parvekkeelle. Meri on yhtä vaahtopäätä sielläkin. Tuuli vinkuu ikkunoissa ja ovissa. Oksia, ovia, rakennustarvikkeita, kukkapurkkeja mitä tahansa irrallista hyödykettä lentää kolisten ilmojen halki tai pyörii rullaten maata pitkin. Sataa vaakasuorassa.

Koneeni!

Rauhattomuuteni kasvaa lähes paniikiksi. Lentokentällä ei ollut kunnollisia kiinnitysrenkaita, ja koneeni on vain yhdellä köydellä kiinni.

Rauhoitan itseäni menestyksettä sillä, että vaikka täällä on kova tuuli, se vaikuttaa vielä kovemmalta, koska saari jolla olen on hyvin pieni. Olen käytännöllisesti katsoen keskellä aavaa merta, kun taas lentokenttä ja erityisesti sen pysäköintialue hallintoparakin vieressä on suojaisen metsikön keskellä.

Silti en saa nukutuksi. Eikä tähän aikaan ole mitään keino päästä saaria erottavan veden poikki. Aallokko on kova, jo tyhmänrohkea venemies jostakin löytyisikin. Rohkea ei lähtisi mihinkään. Neljän aikaan, kaksi tuntia kestettyään, puhuri näyttää menettävän voimaansa. Myrskyn melutaso ainakin vähenee siinä määrin, että vihdoin rauhoitun nukkumaa muutamaksi tunniksi. Herään leppoisaan aamutuuleen ja aaltojen pehmeään kehräyksenomaiseen murtumiseen korallirantoja vastaan.

Helpotukseni on suunnaton, kun aamupäivällä sitten tapaan koneeni juuri niiltä samoilta sijoilta mille sen olin edellisenä päivänä jättänyt. Kyllä tosiaankin pysäköintialue oli suojainen pikku aukea palmupuumetsikön keskellä, niin kuin olin yöllä itselleni vakuutellut. Toisinaan vain helposti uskottelee itselleen oloaan rauhoittaakseen kaikenlaista, mikä ei aina ole ollenkaan lähellä totuudenmukaisia olosuhteita.

Lupaan itselleni, että tästä lähin en jätä konetta yksin koskaan ilman että se on tukevasti maahan ankkuroitu. Onhan se ainoa kulkuneuvoni ja poispääsyn mahdollisuuteni tästä eteenpäin varmaan monessakin laskupaikassa. Ainoat vaihtoehdot saattaisivat olla uiminen saarilta ja jalkapatikka viidakosta. Kumpikaan ei suuremmin innosta huolettomuuteen.

Biminillä ei ole polttoainetta, joten säämiehen kanssa kaukopuhelun välityksellä hätäisesti neuvoteltuani käyn kentällä vain toivottamassa hyvää huomenta tullimiehelle, ja nousen taivaalle. Sää on edelleen pilvinen, sadekuurojakin on taas luvassa, joskin Nassau on selkeä. Nassauhin en tosin ole menossa, mutta se on hyvä tietää siltä varalta, että tie on tukossa reitilläni. Androssaaren itäreunaa aion seurata etelään, sitten ylittää toisen selän suoraan itään pikkusaarten ketjun toivottavasti tavoittaen, sitten näitä seuraten etelään Georgetowniin. Ukkosta esiintyy sääennusteen mukaan suurella todennäköisyydellä iltapäivällä Georgetownin seutuvilla.

Heti kiitoradan loputtua alkaa vaaleansininen hiukan vihertävä meri, pelkkää vettä niin kauas kuin silmä kantaa. Takakurssilla Biminin majakalta ajelen ulospäin enemmän tai vähemmän luottavaisin mielin ja siinä uskossa, että kun tätä kurssia pidän puolisen tuntia, niin maata pitää ilmestyä potkurin toiselle puolelle minusta nähden.

Pari minuuttia jälkeeni lähtenyt kaksimoottorinen Aztec ohittaa minut vasemmalta noin kilometrin etäisyydellä. Rukkastuntumalta suuntani näyttää oikealta; hän on todennäköisesti menossa Nassauhin. Rauhoittava toteamus sekin. Pilvet roikkuvat jatkuvasti matalalla, enkä näe kauaksi eteenpäin.

Vihdoin olen tunnistavinani pari atollia, matalavetistä karikkoa kartastani, jotka sijoittuvat oikeisiin paikkoihin reittiviivani suhteen. Nyt maa täytyisi näkyä pian etuoikealla. Siinähän se onkin. Ensin usvanomainen tummentuma taivaanrannalla sitten sinertävä ja viimein lehtivihreä.

Maata näkyvissä. Elämyksen arvoa ei pienennä se, että maa itse asiassa on alavaa, soista ja huonokasvuista koralliriuttaa. Ei mitään laskupaikkaa ainakaan. Nyt näen koko suuren saaren koillisnurkan, ja päätän lähteä oikaisemaan silmävaraisesti lentäen. Pilvikorkeus putoaa välillä kolmeensataan metriin, mutta en ole huolissani, täällä ei ole mitään mihinkä voisin törmätä. Olen taas rantaviivalla.

Uusia turistikohteita näyttää olevan rakenteilla runsaasti. Yksi niin uusi kiitotiekin löytyy, jota ei ole vielä kartassani.

Jatkan etelään. Ilma alkaa kirkastua. Ensin pilvien alla ollut usva häviää, ikään kuin kuivaa pois. Sitten pilvet alkavat kohota, hajoavat ja häviävät. Aurinko polttaa ne pois. Lennän kauniissa auringonpaisteessa.

Harva kumulushattara korkealla ja etäällä. Ulkolämpömittarin lukema kohoaa viitisen astetta. Ohjaamossa alkaa tuntua siltä, että voisi vähentää paitaa. Teenkin sen samanaikaisesti jaloilla konetta ohjaten.

Polttelen ja nautin elämästä. Keskeytän tupakanpolton siksi aikaa kun siirrän polttoainetta sisätankista siipeen. Painopiste muuttuu tuskin huomattavasti. Säädän trimmin uuteen vaakalentoasentoon. Ja rentoudun.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin nytkin. Edessäni etuvasemmalla Georgetownin suunnalla johon pikapuolin joutuisin lähtemään ison selän ylitykseen, alkoivat kumuluspilvet käydä tummemmaksi ja korkeammaksi. Niiden lukumäärä lisääntyi melkein silminnähden ja juuri siellä missä arvioin määrän pääni olevan, taivaanranta oli täysin musta. Kova ukkosmyrsky Jonkin aikaa koetin seurata sen liikettä mutta se joko oli paikallaan tai sitten ajelehti itään hyvin hitaasti. Suoraan vasemmalla, ylitykseen kaavailemallani kohdalla tilanne oli jonkin verran valoisampi.

Joko vaisto tai helpotuksen tarve sai minut tekemään lopullisesti päätöksen laskeutua Congotowniin. Samalla kuin käyttäisin terminaaliparakin saniteetti- ja mukavuuslaitosta, antaisin myrskylle aikaa siirtyä kauemmaksi tai ehkä puhaltaa itsensä loppuun. Nyt ei olisi Georgetowniin menemistä.

Terminaalin suuntaan kävellessäni vastaani tulee lentäjä, joka kertoo tulleensa myrskyn suunnasta. Hänen kuvauksensa siitä vakuuttaa minulle että tosi on kysymyksessä.

Kulutan aikaa juttelemalla kentällä olevien tullimiesten kanssa jääkylmiä virvoitusjuomia automaatista verottaen. Juttelen ulkona paikallisen nuorison edustajien kanssa, jotka ovat liikehommissa pesten matkustavaisten lentokoneita. Minullekin tulee tarjous: kaksikymmentä dollaria. Siinä ei vikaa, mutta koneeni ei ole vielä pölyttynyt kunnolla, ja matkaakin on aikomus jatkaa tuota pikaa.

En ollut oivaltava ja se myöhemmin tulisi maksamaan. Tällainen pesusopimus on täälläpäin maailmaa eräänlainen omaisuusvakuutus samalla. Pojat pesevät koneen ja pitävät sitä silmällä kuin omaansa. He tutustuvat koneeseen sitä pestessään ja sitten pitävät sitä yhtenä omistaan, yhtenä heistä. He asuvat yhdessä lentokentällä, joka on heidän kotinsa. Lentokoneet - näin omitut - ovat heidän perheenjäseniään, ehkä.

Muut ovat ulkopuolisia. Luomikaan ei liikahda eikä karva värähdä, vaikka tällainen ulkopuolinen kone varastettaisiin vierestä. Sitä voi myös vahingoittaa ja rikkoa ilman omantunnon soimausta taikka tovereiden paheksuntaa.

Vihdoin lähden lentoon. Lähtökiito on pitkä ja ilmaan nousu on verkkainen. Vaikka ollaan merenpinnan tasolla, niin lämpötila tumman betonin yläpuolella on melkoinen, ehkä viisikymmentä astetta. Nousuun tulee yhtäkkiä riuskuutta kun kiitotie loppuu ja viileä kasvusto ja sitten vesi ovat alla.

Ilmassa totean, että myrsky ei ole nähtävästi liikkunut määräkenttäni päältä joskin ehkä hiukan vaalentunut. Suoraan sadan viidenkymmenen kilometrin levyisen selän yli katsoen tilanne on valoisampi. Siellä täällä näkyy heikkoja sadekuuroja, mutta välillä on jopa auringonpaistettakin. Tyypillinen ukkosmyrskyjen sää. Kumulus poutapilvet kehittyvät korkeiksi kumulonimbuksiksi mahtavine alas ja ylöspäin vetävine ilmavirtoineen. Tällainen ukkosmyrsky saattaa olla kymmenen kilometriä korkea. Rankka vesi ja raesade purkautuu siitä sen kypsimmässä vaiheessa. Tätä seuraa usein nopea laantuminen, lopulta hajoaminen. Tilanne ohi. Nyt oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun olin ensin havainnut Georgetownin myrskyn. Laskelmoin, että sen runsaan tunnin aikana mikä minulta menisi sinne lentoon, sen täytyisi olla laantunut ja rauhoittunut siinä määrin, että voisin laskeutua. Selän ylitys onnistuu nyt jo tavanomaisesti. Keskellä merta on pieni, ehkä hehtaarin suuruinen saari, muutenkin vesi on suhteellisen matalaa. Pohjan saattaa nähdä miltei koko matkan. Mahtaisivatkohan jalat yltää pohjaan, arvelen?

Olen erikoisen valppaana koko ajan. Saaret etelä-pohjoissuuntaisessa ketjussa ovat vain jonkun sadan metrin levyisiä. Ponnistelen näkökykyni äärimmilleen jo pitkän aikaa ennen kuin suuntima Nassaun majakalta ilmoittaa, että olen kahdenkymmenen kilometrin päässä niistä.

Jos ajaisin ohi näistä saarista, seuraava vastaantuleva kuiva maa saattaisi olla Afrikka yli kolmentuhannen kilometrin päässä! Asetan uuden suuntiman, joka olisi näyttölaitteessa silloin kun olen itse asiassa saariketjun päällä. Kun sitten katsahdan ylös mittareista, huomaan kapean nauhan meressä tuulilasin alaosassa. Siinä se on. En ala oikaista etelään kuitenkaan aivan vielä, sillä haluan ensin varmistua siitä missä kohtaa tarkalleen olen. Nimenomaan haluan paikantaa ne kaksi kiitotietä, jotka karttani näyttää olevaksi näillä pikkusaarilla ennen Georgetownia. Sillä määränpääni on yhä hämärän myrskyn peitossa.

Ensimmäinen kenttä paikannettu. Vaatimaton korallisaareen kaiverrettu savella ja korallilla päällystetty kiitotie. Jatkan etelään. Alkaa sataa mutta samalla lähestyy Georgetownkin. Sitä en tosin näe sillä joudun lentämään matalalla pilvien takia. Sade kiihtyy.

Toinen kenttä. Kymmenen kilometriä enää. Sade saa lisää voimaa. Nyt alkaa olla jo vaikeata nähdä eteenpäin tarpeeksi pitkälle niin että voisin seurata allani kiemurtelevaa kapeaa saariketjua vaikka se onkin melkein jatkuva. Yhtenään joudun silmäilemään karttaa polvellani tietääkseni mihin päin olisi katsottava että mahdollisesti näkisin seuraavan saaren.

Olen jo Suuren Exumasaaren yläpuolella. Sen eteläpäässä on matkani määrä. Tässä vaiheessa sade kerta kaikkiaan sulkee tieni. Ilma on niin täynnä vettä, ettei siinä tunnu oleva enää sijaa koneelleni. Vettä alkaa tippua tuulilasin yläsaumasta ohjaamoon. Moottori tuntuu menettävän tehoaa. Työnnän kaasun täysille ja aloitan vaakakaarron vasemmalle. Hetkeksikään en päästä silmistäni kaarron edistyessä vasemmalta lähestyvää saarta, jonka päälle päästyäni lähtisin palaamaan samaa tietä kuin olin tähän kadotuksen paikkaan tullutkin.

Kone alkaa vajota! Ilmassa on niin paljon vettä ettei kantovoimaa siiville riitä! Vaikka vilkaisu mittareihin todistaa, että vaakalento jatkuu, olen lähellä pakokauhun rajaa. Tämän tilanteen kuitenkin tunnistan ja tietoisesti keskityn vain lentämiseen.

Vihdoin edessäni on odotettu näky. Aikaa on kulunut vain minuutteja, mutta odotus on ollut piinaava. Laskeudun Lee Stoking saarelle ilman yksityiskentän vaatimaa omistajan ennakkolupaa, jos ei sellaisena pidetä hätäisesti radioon huutelemiani tietoja laskukierroksesta.

Kaatosateessa ja vihreänharmaan kuran roiskuessa pyöristä rullaan kentän keskivaiheilla olevalle pysäköintia1ueella. Kaivan esille eväsvoileivät ja annan sateen pudota.

Odotan melkein tunnin ennen kuin sade taukoaa. Odotan vielä puoli tuntia lisää, ennen kuin päätän lähteä katsomaan. Koekäytössä huomaan liki kahdensadan kierroksen pudotuksen. Vasen magneetto on saanut vettä. Käynti on kuitenkin tasainen, ja nousen ilmaan pehmeältä saviliejuiselta kiitotieltä. Varttitunnin kuluttua laskeudun Georgetownin pitkälle ja leveälle asfaltille. Vettä on maassa paikoin kymmenen senttiä. Tervetuloa Exumalle. Taksi kylään ja hotelliin lähtee tarvittaessa. Kymmenen dollaria. Aurinko alkaa paistaa.

Vanhassa kolonialismia henkivässä hotellissa vastaanotto on sydämellinen. Joulun ja uudenvuoden lomasesongin vierastungos on ohitse ja elämä on palannut jokapäiväiseen hiljaiseloon. Huoneissa ei ole televisiota, ei edes radiota, parvekkeen säleovien raosta vain vaimea mainingin kumu kantautuu sisään. Ihmisetkin puhuvat ympäristöystävällisesti, vaimeasti ääntään korottamatta.

Hyvä ja häiriötön elämä on ilmeinen tavoite. Hotellirakennukset ovat u-kirjaimen muodossa ja sisälle jäävällä patiolla on uima-allas merelle päin. Lahdella on ankkurissa viitisenkymmentä purjevenettä sananmukaisesti maailman eri puolilta. Hotellin baari on purjehtijoiden kiinnepaikka, toimisto, jos niin voisi sanoa. Täältä he noutavat postinsa jota on kertynyt edellisestä ankkuripaikasta lähdön jälkeen. Toimistonhoitajana on aina iloinen ja avulias baarimestari Doc, Tohtori.

Doc on saavuttanut kuninkaallistakin mainetta juomillaan. Nimensä hän on ansainnut. Monta vaivaa ja sairautta on hän sekoittamillaan alkoholittomillakin rohdoilla parantanut. Tästä on todistuksena kuninkaallisen Bahamasaarten Turistiministeriön diplomi, jota hän ylpeänä baarissaan esittelee.

Hotelli on vuosisatoja ollut paikkaseudun sosiaalisen elämän keskus, olihan se siihen syntynytkin varmaan alunperin naapurissa olevan Kuvernöörin virkatalon oheistarpeeseen. Arkkitehtuuriltaan sekä hotelli että virastotalo ovat samalta ajalta, samaa siirtomaa-tyylisuuntaa, esteettistä silmää tyydyttäviä.

Kuvernöörin virkatalokin on rannassa missä myös on yleinen laituri. Siellä kuka tahansa voi ankkuroida tullessaan asioimaan naapurisaarilta. Valtameren yli ulottuvalla matkallaan ollut purjealus on saattanut tulla myrskysatamaan tai vain noutamaan postia ja tarvikkeita, kuten nykyinen huvialuslaivasto.

Virastotaloon on keskitetty kaikki tärkeät valtion virastot postikonttorista alkaen. Verotoimistoa ei ole koska Bahamalla ei veroja ole. Koko verotussysteemin poissaolo saattaa olla osasyy siihen mikä yleensä näyttää onnelliselta elämältä; onnellinen ihminen.

Koska sattuu olemaan lauantai, on illalla tavanomainen juhla. Koko lähitienoon asujaimisto, eläkeläisiä ja perheitä, suurin osa kuitenkin veneväkeä, perheineen kellä sellainen on. Monet syövät itse keittämäänsä kotona tai veneessä ja liittyvät mukaan vasta illallisen jälkeen seuraavaan tanssiin sekä yleiseen kanssakäymiseen.

Vieraasta näyttää siltä että jokainen tuntee toisensa, sillä niin luontevasti syntyvät ystävyys ja tuttavuussuhteet täällä. Valtameren purjehtijat ovat opiksi kelpaavaa sukua monessakin mielessä. Ensiksikin he ovat oivaltaneet ja kypsyneet siihen elämänkäsitykseen, että liikkumisen ja yleensä edistymisen jalous ei ole liikkeen nopeudessa. Purjevoimalla liikkuva ei itse voi määrätä tuulen voimakkuutta, ei edes sen suuntaa. Jo tämän asian hyväksyminen on kasvattavaa.

Koetuista myrskyistä ja siitä kuinka niistä on selvitty he keskustelevat innolla mutta kunnioituksella itseään korostamatta. Tämä ominaisuus tekee kanssakäymisen niin kitkattomaksi ja luonnolliseksi toisten ihmisten kanssa. Luonnonvoimien hyväksyminen on heidän sisimmässään, ja samaa hyväksymistä he osoittavat kanssaihmisillensä.

Ei ole aihetta suuriäänisesti kerskailla. Nämä miehet ja naiset ymmärtävät että pelkästään se tosiasia että he ovat hengissä, riittää heidän itsevarmuudelleen. He myös palaavat merelle valmiina kohtaamaan ja selvittämään samanlaiset myrskyt uudelleen ja uudelleen. Siellä ei ole ketään, jolle pitäisi tai voisikaan näyttää kuinka hienosti tai huonosti he sen tekevät. Olennaista on hengissä säilyminen omalla taidolla ja kekseliäisyydellä.

Monet kyläläiset ja veneihmisetkin tulevat syömään illallista hotellin ravintolaan. Erikoisesti kaikenlainen meren ruoka on suurella taidolla ja hartaudella tuoreista antimista valmistettu. Raikkaat salaatit kelpaavat kyytimieheksi. Ateriaa lopetellessani alkaa terassilta kuulua jo soittoinstrumenttien virittelyä. Väkeä istuu myös siellä päivänvarjojen alla olevissa pienissä pyöreissä valkoisiksi maalatuissa pöydissä.

Kullakin on suosikkijuomansa Doc’in erikoisvivahteilla oivaltavan muistinsa perusteella henkilökohtaisten toivomusten mukaan sekoittamana. Kaikilla on hauskaa. Minäkin joudun vähän hellittämään murjotustani ja suunnistaudun baariin. Juomien hinnat täälläpäin eivät päätä pakota ja ne maksetaan dollareilla. Valitsen silti juomani taloudellisuusnäkökohtien perusteella.

Ainoa seikka, mikä oli muistuttanut taloudellisen sivistyksen puutteesta tai sen korkeammasta tasosta, oli vihje lentokentällä konetta tankatessani. Iso musta mies sanoi tylysti että maksu on sitten ainoastaan käteinen, Yhdysvaltain dollareina. Ei poikkeuksia. Lentokenttä onkin jonkinlainen reuna-alue, läpikulkupaikka, jossa käy vilpillistäkin matkustajaa.

Istun baarin nurkkapöytään josta iloinen seurue oli juuri lähdössä. Katselen ympärilleni epätietoisena ja uteliaana. Olisikohan hauskaa jutella iloisesti toisten kanssa niin kuin muutkin näyttivät tekevän? Mutta jokaisella näytti olevan joku ystävä tai sukulainen jonka kanssa piti hauskaa. Minähän olen vain matkamies. Kun olisin asettunut päämäärässäni, olisi minullakin samalla tavalla ystäviä ja sukulaisia. Voisin pitää hauskaa. Olisin onnellinen sitten. Nyt olen vain kuluttamassa aikaa matkanteon levähdyspisteessä. Päätin olla kadehtimatta ketään ja ottaa rauhallisesti.

Joku nuoripari istahtaa pöytääni koska siinä on tilaa. Joku tavanomaisuus täytyy vaihtaa heidän kanssaan. He lähtevätkin pian tiehensä. Vihdoin saapuu tilaisuuteni kieltäytyä kolmannen kerran. Kaksi nuorta tyttöä istuu viereeni. Minusta näyttää että toinen on paikallista väkeä, toinen ehdottomasti turisti. Hän jutteleekin koko ajan isästä ja äidistä ja sisarista. Toinen on jonkinlainen lapsenvahti, ajattelen. Hän kertoo olevansa turistiemäntä ja kysyy haluaisinko lähteä tanssimaan. Suostun empien. Tanssimme ja juttelemme hiukan lisää. En osoita minkäänlaista kiinnostuksen oiretta ja hän lähteekin tarkastamaan jotakin mitä hänen piti tehdä keittiöllä.

Seuraavana aamuna on täydellinen lentosää. Siksi päätän jäädä sunnuntaipäiväksi tänne nauttimaan paikan rauhasta. Käyn aamiaisella. Doc, joka on varmaan ollut töissä kahteen tai kolmeen baarissa, on valvomassa aamiaisen tarjoilua. Hän tervehtii ystävällisesti kun astun sisään ruokasaliin.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta kun käyn rannalle auringonottoon. Pikkuhiljaa voimakas eroottinen tunne herää minussa ja kova tarve seksin tekoon ottaa vallan.

Nyt tulee mieleeni Docin vähän ilkikurinen ilme aamiaisella käydessäni. Aina valpas ja tilanteen tasalla olevan tohtorimme oli pannut eilisillan tapahtumat merkille ja ehkä sekoittanut aamukahviin murusen salaisia rohtojaan. Nämä saivat olo.. suhteitten pakosta levossa pitämäni rauhastoiminnot hetkeksi heräämään. Doc oli tohtori! Hetkisen aikaa jo harkitsen uima-altaalla loikoilevan ‘turistiemännän’ lähestymistä ehdottaakseni varjoisampaan paikkaan siirtymistä.

En kuitenkaan sitä tee. Jokin sisälläni estää minua. Ehkä se on tietoisuus siitä, että Doc oli hänetkin siihen järjestänyt! Eikä tässä kaikki. Iltapäivällä Doc esittelee baarissa minulle kaksi eläkeläistä, toinen änkyttäjä, toinen vanhuuttaan seniili. - Olisin ymmärtänyt kyllä vähemmästäkin!

Maanantaina aamupäivällä siirryn innottomasti lentokentälle. Niin innottomasti että hotellin johtaja, Neiti D:kin ihmettelee, että eikö minun pitäisi jo lähteä kun on pitkä matka edessä. Istuskelen nimittäin pitkän tovin laskun jo maksettuani hotellin porstuassa miettien kuinka saan sää ja lentosuunnitelmiin liittyvän tiedonvälityksen parhaiten hoidettua. En kuitenkaan keskustele asiasta Neiti D’n kanssa vaikka hän lentää omalla koneellaan paljon näillä seuduilla.

Radiolla vihdoin latelen pakolliset lentosuunnitelmatiedot kaakkoisella suuntimalla Georgetownista ilmaan kohotessani.

En ajattele kaipauksella hyviä turistipalveluja takanapäin, mutta tunnen huojennusta kun korkea hintataso jää taakse. Olen tehnyt lentosuunnitelman Puerto Plataan Dominikaanisessa Tasavallassa. Lentoaikani arvioin neljäksi tunniksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Polttoainetta minulla on noin kuudeksi tunniksi. Vaikka lennän melkein koko matkan veden päällä, maata pitäisi olla näkyvissä lähes joka hetki jossakin suunnassa. Poikkeuksen varmasti tekisi kyllä viimeinen etappiväli Kaikossaarilta aavan meren yli Puerto Plataan, noin kaksisataa kilometriä. Tämä hiukan huolestuttaa. Jos määränpääni sää muuttuu kelvottomaksi, joutuisin palaamaan ehkä koko tuon kaksisataa kilometriä, ehkä vastatuulessa? Polttoainetta ei minulla ollut ollenkaan liikaa, mutta ainakin teoriassa juuri riittävästi tähän. Näin laskelmoin.

Tarkkaavaisuuteni oli terävimmillään, kun viimeinen kiinteä maa Suuren Exumasaaren eteläkärjessä jäi taakse. Seuraava saari, Long Island oli tuolloin kuitenkin jo näköpiirissäni. Olihan se vain neljäkymmentä kilometriä etäämpänä. Sitä paitsi ylittäisin tämän pitkän lonkerosaaren vinosti, niin että sitä lähestyessäni maata olisi vasemmalla puolellani, ja sen ylitettyäni saari jatkui oikealla puolellani. Parinkymmenen kilometrin matkan lentäisin yhdensuuntaisesti saaren kanssa kymmenen kilometrin etäisyydellä siitä. Sitten olikin taas avointa vettä kuusikymmentä kilometriä Crooked ja Acklinsaarille.

Ilma näytti toistaiseksi olevan hyvä. Olin suunnitellut lentoa 3500 jalan korkeudessa pilvipeitteen alapuolella. Nyt taivas selkenee siinä määrin, että kiipesin 7500 jalkaan. Täältä näkyvyys oli hyvä. Itse asiassa en pyrkinytkään lentämään saarten päältä, vaan suoraa linjaa Georgetownista Etelä-Kaikokselle, jonka radiomajakkaan minulla oli suuntima koko matkaksi. Sattui vain niin, että tämä viiva leikkasi läheltä saariketjua ja useita saaria.

Seitsemänkymmentäneljä astetta läntistä pituutta leikkaa Acklinsaaren halki kahtia, taikka oikeastaan kolmeen osaan; pohjoinen sekä eteläinen osa ovat sen länsipuolella, keskiosa sen itäpuolella. Täällä vaihdan karttalehteä. Keskiosassa olevan reitilleni sattuvan Pinefieldin kentän yläpuolella teen aikatarkistuksen. Viisitoista kaksikymmentäyhdeksän on arvioimani saapumisaika. Todelliseksi ajaksi totean viisitoista kolmekymmentäyksi Greenwichin keskiaikaa.

Olen kaksi minuuttia laskemastani ajasta jäljessä tehtyäni matkaa yli kaksisataa kilometriä lisää ja jätän Bahamasaaret taakseni. Englannille kuuluvat Kaikossaaret ovat hetken allani. Ne pysyvät pitkänä lonkerona vasemman siiven alla viidentoista kilometrin etäisyydellä vielä kahdeksankymmentä kilometriä, kunnes saavun kääntöpaikkaan. Tähän mennessä lentämäni suoran viivan suuntima on kasvanut kolmella asteella läntisen magneettisen korjauksen kasvun takia. Tuuli on ollut melko suoraan vastainen, vain parin kolmen asteen tuulikorjaus on riittänyt reitillä pysymiseen.

Olen itseeni tyytyväinen sillä säämiestä olin leikkinyt itse tuulen suunnan ja voimakkuuden suhteen. Olin käyttänyt samoja lukuja kuin edellisellä lennolla siinä olettamuksessa että kaakkoispasaatituuli on aina normaalipäivänä sama suuntansa ja voimakkuutensa puolesta. Ja olosuhteitten olin todennut olleen tavanomaiset lennolle lähtiessäni. Aikataulussani pysyminen osoitti että ainakin tällä kertaa olin ollut oikeassa. Tähän asti.

Päättäväisenä joskaan en kovin luottavaisena alan arvioida etuoikeallani aukeavaa aavaa merta, kun Etelä Kaikos oli edessä näköpiirissäni. En tosiaankaan voi nähdä muuta kuin aavaa vettä. Horisonttiviiva oli tosin jokseenkin epäselvä, mutta tämän uskon johtuvan pilvistä ja sateesta, en maasta. Mielialani kohoaa huomattavasti, kun viritän suuntimisradion Puerto Platan VOR-majakkaan. Aseman tunnus tulee selvästi korviini morsemerkkeinä ja osoitusneula liikkui määrätietoisesti. Niinpä asetan neulan keskelle, ja alan lentää osoittimen ilmoittamaa suuntaa välittömästi. Tuuli on nyt etuvasemmalta ja voimakas. Liki kymmenen astetta tuulikorjausta alkaa kuitenkin pitää minut reitillä. Mielestäni hälyttävän hitaasti Salt Cay ja muut pikku luodot jäävät taakseni. Vastatuuli on voimakas.

Paitsi polttoaineen kulumista, jolle en mitään voi, ja määränpään säätilaa, jolle en myöskään mitään voi, minulla on murheenani kansainvälisen lentovalvontarajan ylitys. Tästä on tehtävä asianmukaiset raportit radiolla hyvissä ajoin ennen rajan ylitystä. Miamin ja Santo Domingon alueraja on noin kaksi kolmasosaa matkastani Etelä-Kaikoksesta Puerto Plataan, keskellä aavaa merta. Olen kartalla ennen matkaan lähtöä vetänyt viivat sivusuuntimalle Monte Cristin radiomajakalta, joiden mukaan tietäisin asemani kymmenen minuuttia ennen, sekä itse rajalla. Nämä ovat kuitenkin viivalle Etelä Kaikos-Puerto Plata. Nyt en ole sillä viivalla, silti olin kääntynyt Puerto Plataa kohti jo paljon ennen Etelä-Kaikoksen majakkaa. Suunnistusviivoittimeni on hävinnyt johonkin, enkä sitä hartaista yrityksistä huolimatta löydä että voisin mitata uudet suuntimat. Samanaikaisesti puuskainen sivutuuli työntää minut pois reitiltäni ja joudun tekemään toisella suuntimalla reitille paluun joka kestää useita minuutteja. Paluuohjaussuuntima, leikkaussuuntima, sivusuuntima, sijainti menevät minulta tässä vaiheessa täysin sekaisin.

Hätäännyksissäni lasken jostakin aluerajan ylityksen ajaksi kahdeksantoista nolla yksi, ja tuloaika Puerto Plataan kahdeksantoista kaksikymmentä kahdeksan. Aikaisemmin olin laskenut olevani Providencialesin Pine Cayn lentokentän kohdalla noin puoli tuntia ennen Etelä-Kaikosta: Etelä Kaikos seitsemäntoistayhdeksäntoista, plus viisikymmentäneljä minuuttia ja rajalle siis kahdeksantoista kolmetoista plus kaksikymmentä kahdeksan minuuttia ja tuloaika Puerto Plataan kahdeksantoista neljäkymmentäyksi. Tämä olisi ollut vain neljä minuuttia todellisesta tuloajastani. Nämä neljä minuuttia olivat hyvityksenä siitä että en mennyt Etelä-Kaikoksen majakalle asti vaan oikaisin.

Kuitenkin kuvittelin, että tuuli oli muuttunut huomattavan voimakkaaksi koska olen huolissani ja jännittynyt pitkästä vesilennosta matkani lopussa. Huoltani lisää se, että karttaan merkitty Santo Domingon radiojakso, jolla minun olisi pitänyt ilmoittautua, ei tunnu vastaavan. Useista yrityksistä huolimatta ei mitään kuulu, aikaa vain kuluu. Vihdoin kuulutan asemani Puerto Platan lentopaikan lennonjohtotornin jaksolla. Saankin sanomani ainakin kuulluksi, mutta meneekö se perille lennonvalvontaan, siitä ei ole takeita.

Olennaista mielestäni tässä vaiheessa on kuitenkin se, että synkkä, usvainen pilvenalus, jota olin Kaikokselta katsellut, alkaa vähitellen saada muotoa ja muuttaa väriään kohti tummanvihreää. Ei sada eikä ole edes sumua. Parinkymmenen kilometrin päässä arvioin asemani ja keskustelen tornin kanssa. Ilmoitan tuloajakseni tuon hätäisesti laskemani kaksikymmentäkahdeksan minuuttia yli tunnin.

Maa vain ei näytä lähestyvän. Nyt kyllä aivan selvästi tuuli on voimakkaampi ja pyörteinen. Pasaatituuli painaa vuoria vasten ja joutuu pakkautumaan ja kääntymään. Tätä vastaan lentäessäni kestää ikuisuuden ennen kuin saan lentokentän kiitoradan näkyviini. Lennonjohtajakin jo kyselee edistystäni. Hän on lähinnä kuitenkin huolissaan siitä että olen ajan tasalla muusta liikenteestä, jota kentältä nousee ilmaan verkkaisessa tahdissa.

Lennän rantaviivan suuntaisesti Puerto Platan kaupungin editse. Ensivaikutelmaa en osaa muodostaa sillä vieläkin minua ahdistaa huoli kovasta vastatuulesta ja kentälle pääsystä.

Helpotuksen tunne saapuu vasta kun päälaskutelineen pyörät koskettavat La Union kentän neljäkilometristä tuliterää betonista kiitotietä. Sen toinen pää, tavanomainen nousujen ja laskujen suunta vasten pasaatituulta, on turkoosin värisessä Atlantin valtameressä.

Rampilla kääntyvä Miamiin lähdössä oleva DC-9 matkustajakone joutuu odottamaan viisitoista sekuntia kunnes olen poissa rullaustieltä. Esitän kohteliaan anteeksipyyntöni. Lennonjohtaja toivottaa vielä hyvää päivää ja sammuttelen radiot ja pysäytän moottorin pysäköintialueella

 

 

 

ROSA

 

Tapahtumaköyhän lennon jälkeen aurinkoisessa säässä päätän lentosuunnitelmani San Juanin Valtameren aluevalvontaradioon parikymmentä mailia ennen määränpäätäni, ja ohjeiden mukaan ilmoittaudun Isla Granden lentokentän lennonjohtoon. Saan tiedot säästä ja liikenteestä sekä pyynnön ilmoittautua uudelleen kahden mailin finaalilla kiitotielle kahdeksan. Tämä tarkoitti sitä että ilmatila oli varattu minua varten. Voin vapaasti lähestyä kenttää kahden mailin päähän jolloin neuvoteltaisiin jatkomahdollisuuksista.

Ponnistelen silmäni pullolleen yrittäen saada lentokentän näkyviin. Olen kartasta katsellen kuvitellut mielessäni mistä sen pitäisi ilmasta käsin näkyä, mistä löytyä. San Juanin lahden itäreunalta. Näköalaani pienentää se että olen lähestymistä varten laskeutunut jo tuhannen jalan korkeuteen. Vain kaupunkimaista horisonttia levittäytyy silmieni eteen kunnes hiukan lähemmäs päästyäni keksin myöskin kiitoradan. Se on leveä ja pitkä, omalla niemekkeellään. Maisemien ihailua häiritsee voimakkaasti pyörteinen ilma joka pyrkii kääntämään konettani ylösalaisin sen lisäksi että vähän väliä kone väkivaltaisesti hypähtää ylöspäin tai vajoaa altani. Turbulenssia. Onneksi olen tehnyt huolellista työtä sitoessani irtaimen omaisuuteni lujasti kiinni koneeseen. Mitään ylimääräistä ei lentele ohjaamossa. Kartankin työnnän takapuoleni alle. Sitä pitää paikallaan kireälle vetämäni istuinvyö.

Olen lentokentän lahden vastakkaisella rannalla. Aloitan loivan kaarron vasemmalle kiitoradan jatkeen suuntaan, kun olen vähällä törmätä suurikokoiseen lintuun. Se on vaalean punertava pelikaani jonka siipien väli saattaa olla yli kolme metriä. Se ei ole tapaamisesta läheskään niin yllättynyt kuin minä ja sukeltaakin viime hetkellä alaspäin välttäen yhteentörmäyksen.

Ihmettelen mielessäni, oliko tämä juuri se kerta kun huolellisuuteni palkittiin. Minulla on aina tapana lentokentän läheisyydessä lentäessäni pitää kirkas laskeutumisvalo sytytettynä. On nimittäin todettu että ei ainoastaan toiset lentäjät vaan myöskin linnut huomaavat lähestyvän koneen paremmin ja voivat väistää.

Ilmoitan tornille asemani kahden mailin finaalilla ja saan luvan jatkaa lähestymistäni sekä vihdoin, sen jälkeen kun kaksi konetta on kiitoradalta noussut lentoon edestäni, luvan laskeutua.

San Juanin lahti velloo kovassa tuulessa allani. Lentämiskiireistäni huolimatta etsin pikasilmäyksin syytä sen veden harmaaseen sameuteen. Syy löytyy oikealta, Catanon puoleiselta rannalta, jota suurin lemparein sortuu aaltojen iskuista toimittaen lasteittain hiekkaa lahden veden kuljetettavaksi.

Lentotaitoa vielä hiukan harjoitettuani on edessä kiitotien pää. Paitsi koneen asennossa pitäminen tuottaa vaikeuksia myös sopivan liukukulman säilyttäminen. Kone pyrkii sukeltamaan aaltoihin tai nousemaan voimakkaasti ylös tuulen pyörteiden mukana. Se pitää saada kiitotielle. Kun kiitotie on alapuolella tuntuu voimakas nosto auringon kuumentaman ilman kohotessa betonisesta kiitotiestä. Vihdoin laskuteline on tukevasti maankamarassa. Tervetuloa Puerto Ricoon, kuten lentoemännillä on tapana kuuluttaa..

Lennonjohto varoittaa menemästä pitkittäiselle rullaustielle ilman kenttävalvojan lupaa, antaa sopivan radiojakson ja toivottaa hyvää päivää. Kiitotieltä poistuessani joudun aivan tornin juurelle jossa ohjeiden mukaan otan yhteyttä kenttävalvojaan. Tornin katveesta johtuen joudun kysymään uudestaan ohjeita koska radiosta ei saa selvää. Muuten radio on toiminut loistavasti koko matkan kun kerran pääsin lähtemään. Saan ohjeet ja rullausluvan tulliin joka on uuden terminaalirakennuksen länsipäädyssä.

Pysäytän moottorin ja astun ulos tukahduttavan kosteankuumaan iltapäiväaurinkoon. Tullimies käy vilkaisemassa konetta mutta ehdottaa heti että siirryttäisiin sisälle ilmastoituun terminaalirakennukseen. Minua ei tarvitse kahta kertaa pyytää. Kun vielä löydän jääkylmää hikeä helmeilevän virvokejuomapullon automaatista käteeni, olen valmis aloittamaan lyhyeksi osoittautuvan paperisodan. Kaavake koneesta ja kaavake itsestäni. Sen pitempiä kyselemättä tullimies myöntää minulle puolen vuoden oleskelun ja sanoo vielä suurpiirteisesti että jos hänen toimistonsa sattuu olemaan suljettu siihen aikaan kun lähden maasta, niin jos ystävällisesti sujauttaisin kaavakkeen oven alitse sisälle. Sekin sopii minulle.

Suurempi työ on selviytyä polttoainelaskusta. Luottokortissani ei ole mitään vikaa mutta se ei tahdo kelvata mitenkään. Siitä neuvotellaan monessa huoneessa. En kuitenkaan hermostu tästä. Odotan kärsivällisesti enkä tyrkytä käteisvarojani missä suinkin voin siltä välttyä. Vihdoin pääsen takaisin koneelle. Rullaan pysäköintialueelle ja sidon sen huolella sitä varten varustettuihin betoniin upotettuihin ankkurikoukkuihin. En välitä viettää öitäni murehtimalla konetta. Tuulen voimasta olin saanut vakuuttavan näytön jo tullessani. Minkälainen mahtaisi ollakaan myrsky kun tavallinen tuulikin vaaputtaa koneen siipiä maassa?

Koska minulla ei ole kiinteitä suunnitelmia, otan mukaani koneesta vain pari pientä laukkua ja nousen puhelimella soittamaani taksiin. Mieleni on täynnä positiivista odotusta, koska lentopaikka on aivan kaupungin reunassa ja arvelen että taksimatka ei tule maksamaan kovinkaan paljon. Vaikka taksinkuljettaja puhuu täydellistä englantia, keskustelemme espanjaksi. Puerto Rico on ennakkokäsitykseni mukaan espanjaa puhuvaa aluetta ja olen siksi kelannut aivoissani olevasta tietopankista espanjan kielen osaston ikään kuin käyttömuistiin. Niinpä ajattelemisesta lähtien - sikäli kuin nyt aivotoimintojani voi ajattelemiseksi sanoa - olemukseni on virittynyt latinalaiseksi. Annan ohjeet kuljettajalle etsiä sellainen vaatimaton hotelli jossa voisi muutaman päivän viettää. Hän sanookin ymmärtävänsä ja ehdottaa että katselemme useampia niin kauan että löydän mieleiseni.

Kun jätämme taakse lentokentän alueen käännymme oikealle palmupuiden ja minulle outojen pensaiden reunustamalle väylälle. Muutaman sadan metrin päässä kuljettajani osoittaa vasemmalle ja sanoo siellä olevan viihdykettä jos illat käyvät pitkäksi. Musta Sonni lukee englanniksi isoin valaistuin kirjaimin. Muutama sata metriä vielä ja käännymme liikennevaloilta vasemmalle vehmaiden puiden ja korkeiden uusien kerrostalojen reunustamalle puistokadulle. Miramar Avenida, luen kadunkulmasta. Ajamme lyhyen kadun päähän asti jossa kohtaamme toisen valtaväylän.

Palanen sitä vasemmalle ja pääsemme kääntymään takaisinpäin oikealle puolelle katua. Ensimmäinen hotelli. Käyn sisällä ja se näyttää minusta hyväksyttävältä. Kohtuullinen hinta, ilmastointi, jopa televisio, ja luottokortti kelpaa. Ja etuovelta voi astua suoraan kadunkulmaan jossa näyttää olevan kaikenlaista toimintaa.

Mieleni taka-alalla on myöskin huoli siitä että taksikin maksaa jos menen etsimään muualle. Niinpä maksan sen pois ja otan laukkuni ulos. Kuljettaja neuvoo vielä että samassa kulmassa on useitakin erihintaisia hotelleja ja täysihoitoloita kävelymatkan päässä joten voin niitä käydä katsomassa halujeni mukaan. Kiitän. Kun hän on hotellin johtajalle ja kantajalle kehottanut pitämään minusta hyvää huolta, eroamme.

Rekisteröidyttyäni kantaja ottaa pussini ja alkaa esitellä vähäisiä palveluja joita on tarjolla hotellivieraille. Ajamme hissillä kahdeksanteen kerrokseen ja hän avaa oven hämärään ja tunkkaiseen huoneeseen. Tunnelma kohoaa huomattavasti kun hän vetää verhoja syrjään sen verran että upea näköala on silmäiltävissä. Ilmastointilaitteen käynnistäminen alkaa raikastaa ilmaa myöskin. Hän kokeilee vielä television, joka toimii häiriöttä. Kylpyhuone tarkastetaan ja hän on kysyvän näköinen. Sanon että kyllä kelpaa ja pistän juomarahan hänen käteensä. Kiittäen hän toivottaa hyvää iltapäivää ja poistuu.

Retkahdan sängylle selälleni ja rentoudun. Yritän miettiä mitä tekisin seuraavaksi. Päätän että hetken kuluttua menen suihkuun. Sitten ajattelen että oikeastaan voinkin käydä suihkussa nyt. Tämä päätös osoittautuu oikeaksi: viileä vesi poistaa kuumuuden aiheuttaman tuskaisuuden nopeammin kuin jos olisin odotellut ilmastoinnin jäähdyttävän huoneilmaa sängyllä löhöten.

Jos olisin niitä miehiä, olisin ehkä voinut hyräillä itsekseni tyytyväisyydestä kun raikas vesi valuu päälaeltani alaspäin. Vasta kun olen varma että ihoni oli jäähtynyt perusteellisesti ja verenkiertoni oli toimittanut jonkin verran tuosta viileydestä ruumiini muihinkin osiin, astun ulos suihkusta. Kuivaamatta pintaani alan pestä hiestä märkiä vaatteitani. Luonnollinen haihtumisilmiö sitoo lämpöä edelleen niin että kun vihdoin ihoni on kuiva se alkaa tulla kananlihalle. Aika pukeutua ja lähteä ulos ensimmäiselle tiedustelumatkalle.

Olen huolestuneesti utelias ottamaan selvää siitä mihin oikeastaan olin tullut. Tänne tuloni syyt olivat selvästi satunnaiset, lähinnä ajelehtiminen tähän suuntaan kun tunsin hallitsematonta tarvetta lähteä pois sieltä missä olin. Lähtemisen aiheuttama laimea vapauden tunne tuskin riittäisi pitkäksi aikaa. Itse asiassa se alkoi haihtua jo nyt, muutama tunti saapumiseni jälkeen. Tilalle alkoi nousta huoli siitä miten selviytyä tästä eteenpäin.

Kun astun hissistä ulos alakerran hallissa lehahtaa vastaani lämmin ilmamassa. Sen lähteenä on avoin ulko-ovi jonka saavutan muutamalla askeleella sen jälkeen kun olen jättänyt avaimeni toimistossa häärivälle mieshenkilölle. Tuntuu kuin ylimääräinen ponnistus olisi tarpeen kun astuu oviaukon läpi ulkoilmaan. Kuumuus on kiinteä.

Kävelen parikymmentä metriä kadunkulmaan. Keksin toisella puolella kyltin: Port O’Call. Baari ilmeisesti. Tilaani sen enempää analysoimatta askeleeni suuntautuvat sitä kohti. Mielessäni kelluvien aatteiden ja tarpeiden joukosta kylmä olut tulee valokeilaan. On niin kuuma ettei kaduilla kävelemisessä ole mitään järkeä. Sitä paitsi varjoisassa kapakassa voi mainiosti puntaroida tilannetta. Huomioida elämää ympärillä sekä siinä ohella ehkä panna asialistaani järjestykseen.

Niin optimisti en kuitenkaan ole että uskoisin pääseväni näin pitkälle. Asialistani järjestykseen panon lisään tavoitteisiin vain ikään kuin toivomusluonteisena, enhän halua sen selvitystä ainakaan sulkea pois tahallisesti. Kyynisyyteni vain johtuu tavoitteen epärealistisuudesta tämänhetkiset voimavarani huomioonottaen. Itse asiassa en edes pysty arvioimaan mikä on mahdollista ja mikä ei. Enimmäkseen en usko pystyväni mihinkään juuri nyt.

Odotellessani valon vaihtumista katselen liikennettä, jonka suunta on oikealta vasemmalle. Taksit ovat suuria amerikkalaisia ja uuden näköisiä malleja kuten yksityisautotkin joista valtaosa näyttää olevan japanilaista tekoa. Yhtäkkiä säikähdän. Odottamatta on vasemmalta ohitseni puuskahtanut valtava linja-auto aivan housunlahkeitani hipoen. Silloin vasta totean bussikaistan joka kulkee muuta liikennettä vastaan. Hopeakylkinen alumiinikori ja takaikkunan päällä massiivinen uloke joka majoittaa ilmastointilaitteen. Valo vaihtuu ja kävelen kohti ruskeaan seinään kaltereilla rajattua sisäänkäyntiä. Port O’Call.

Kuusi askelmaa katutasosta ylöspäin ja olen pitkässä kapeassa baarissa. Baaritiskin yläpuolella oikealla on väritelevisio. Vasemmalla on joitakin pieniä pöytiä ja salin perällä kanttiini sekä, toisella puolen, pakollinen biljardipöytä. Nostan takamukseni baarijakkaralle ja pyydän Budweiserin.

Baaria hoitaa pienikokoinen mutta miehekkään ronski nainen. Hänen punakat kasvonsa pitkän mutta pystynokkaisen nenänsä ympäristönä kertovat joko mieltymyksestä olueeseen tai ulkoilmaan tai molempiin. Kanttiinin takana häärii kookas kaljupäinen mies valkoinen esiliina edessään ruoka-annoksia valmistaen. Hänessä on kokeneen merimiehen tuntua viiksineen kaikkineen. Myöhäisessä iltapäivässä merimiehiä ovat myöskin asiakkaat suurelta osalta.

Olueni saapuu. Baarinhoitaja kysyy seurallisesti mistä päin olen kun ei ole nähty ennen. Hän kertoo olevansa jostain pohjoisesta mutta muuttaneensa saarelle jo monta vuotta sitten. Kuultuaan päättämättömyyden tilastani hän ehdottaa että voisin käydä kysymässä huonetta kivenheiton päässä olevasta paikasta, jossa niitä saa edullisesti viikoittain ja siten huokealla hinnalla. Täten en tuhlaisi paljoa rahaa hotelliin sillä aikaa kun mietin mitä tekisin. Otan neuvosta vaarin ja kiitän kohteliaasti. Ehkä käynkin katsomassa. Huomenna.

Levyautomaatti soi niin kovalla voimalla, että keskustelumme jää vähäiseksi. Minä koen sen helpotuksena sillä en välitä juuri puhella kenenkään kanssa. Päinvastoin olen kiitollinen siitä että saan olla itsekseni. Jännityn huomattavasti jos joku minulta jotakin kysyykin. Jos itse joudun kysymään jotakin neuvoa tai osoitetta, minun täytyy huolellisesti suunnitella etukäteen miten muotoilen sanani ja lauseeni. Usein sekaannun kokonaan. Sanat tulevat epäjärjestyksessä. Kun sitten toinen puhuu, en ymmärrä mitä hän sanoo.

En pysty oivaltamaan sanojen merkitystä siinä paikassa kun ne sanotaan vaan yritän tallentaa niitä muistiini merkityksen myöhempää pohtimista varten. Tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska en pysty edes muistamaan mitä sanottiin. Elikkä loppujen lopuksi en vaivaudu suotta kyselemäänkään mitään.

Yksi lysti näin maan kamaralla. Mutta lentämään en enää uskaltaisi lähteä sen takia. Jospa saisin halvan huoneen ja voisin asettua toistaiseksi tänne. Onko minulla valinnanvaraa? Ei. Vaihtoehtoni ovat olemattomat kunnes oloni paranee. Se saattaa kestää kauan. Olen maalannut itseni nurkkaukseen josta ei ole ulospääsyä. Josta en omin neuvoin ehkä selviä. Ajatukseni pyörivät kehää. Kuitenkin yhdistän jotenkin halvan asunnon ja pitkän ajan tärkeinä tulevaisuudelleni. Muutaman oluen jälkeen oloni tuntuu jo hiukan paremmalta. Ainakin siedettävältä.

Päivä on vaihtunut yöksi kun astun ulos ja palaan hotelliini. Katselen hiukan televisiota jossa ei tapahdu mitään erikoista. Espanjaa oudolla murteella puhutaan lähes jokaisella kanavalla. Nukahdan sängylle.

Herättyäni alan ajatella jotakin ajankulua. Silloin muistan taksimiehen mainitseman ilotalon joka kaavailujeni mukaan ei ole kaukana hotellista. Päätän kävellä sinne ottamaan muutaman rommin ja katsastamaan paikkoja.

Mitään sen enempää en aio, ja varmemmaksi vakuudeksi otan vain muutaman kympin rahaa mukaani. Suunnistan ylöspäin Miramar Avenidaa seuraten tietä mitä olimme ajaneet lentokentältä aikaisemmin päivällä. Sieltä löytyy Black Bull. Päivällisen autiuden tilalle on tullut toiminnan ja elämän kuhina. Parkkipaikka on täynnä autoja. Valot vilkkuvat kutsuvina. Ei pääsymaksua. Sisään vain.

Ovella toivottaa hyvää iltaa suurikokoinen lihaskimppu, arpinaamainen vahtimestari jonka hymy paljastaa muutaman kultahampaankin. Hän antaa ystävälliset, lyhyet joskin kiireettömät ohjeet peremmälle baariin. Hän on kuin vanhanajan gangsterifilmeistä kuvaan leikattu. Olen varma että hänellä on kovasti rautaa huolellisesti napitetun takkinsa kainalossa mutta, koska hän ei paljoa liiku, minulle jää epäselväksi se mahtaako hänellä olla konepistoolia housujensa lahkeessa. Saattaa olla sekin.

Astun suureen, hyvällä maulla ylellisesti sisustettuun saliin. Keskellä salia on suuri ympyränmuotoinen baaritiski, seinustoilla on pienempiä pöytiä. Valaistus on yleisöpalvelutiloihin suunniteltua sävyä joka saa jokaisen näyttämään mahdollisimman paljon edukseen. Sen kirkkaustaso on säädetty niin, että vanhempien naisten rypyt eivät näy mutta nuorten tyttöjen hehkeys tulee korostetusti esiin silmää miellyttävästi.

Baarin yläpuolella on peilejä, joiden takana videokamerat tarkkailevat tapahtumia baarissa. Kuka maksaa mitäkin kellekin, kuinka kukin käyttäytyy, montako ryyppyä baarimiehet tarjoilevat ja monestako he ottavat maksun.

Peräseinällä on samanlainen koko seinän peittävä peili. Sen takana ei ole kameroita vaan eläviä turvallisuusmiehiä ja tarkkailijoita jotka tarpeen tullen voivat ilmestyä salin tilannetta rauhoittamaan todella nopeasti. Taaempana on toinen huone joka on täynnä pöytiä ja tuoleja, ehkä asiakkaille jotka haluavat neuvotella pitempään liikeasioista. Taikka juoda virvokkeensa kenenkään häiritsemättä. Huoneiden välistä johtaa leveät tummanpunaisella matolla verhotut rappuset yläkertaan: "lavea tie".

Valitsen hyvän tarkkailuaseman baaritiskin vieressä erään pylvään juurella. Tuskin olen varmistanut takapuoleni yhteyden mukavaan baarituoliin kun tehokas baarimies sijoittaa eteeni lasinalustaksi tarkoitetun paperiliinan ja tiedustelee mitä saisi minulle tarjoilla. Tilaan epäröimättä Cuba libren, ylimääräisellä sitruunaviipaleella varustettuna. Se saapuu paluupostissa ja maultaan juuri sellaisena kuin olin ajatellutkin.

Maiskuttelen vielä tyytyväisenä suutani kun tunnen keveän kosketuksen käsivarrellani. Kun nostan silmäni lasista, näen rohkaisevasti, joskin säädyllisesti puetun naisen. Hän pyytää lupaa saada istua viereeni kun näkee minun olevan aikeissa sytyttää tupakkia joka on jo suussani. Hän kaivaa savukkeen laukustaan ja tarjoan tulta hänellekin. Juttelemme hetken aikaa, ja hän poistuu keskustelemaan muiden kanssa.

Tuskin on hän poistunut kun jo seuraava tulee kyselemään kuulumisia. Sanon samat sanat kuin edellisellekin, että olen vain tullut juomaan pari rommia ja siinä kaikki. Hän ei kuitenkaan ole moksiskaan vaan istuu vielä tovin. Tätä paraatia jatkuu loputtomasti. Varmaan kaksikymmentä tyttöä käy baaria kiertäessään jututtamassa. On tummia ja vaaleita. Idästä ja lännestä. Pohjoisesta ja etelästä. Yhdysvalloista, Meksikosta, Venezuelasta, Perusta, Brasiliasta.

Eräs Colombialainen nainen saa minut hätkähtämään. Melkein hätäännyn ja ihoni nousee kananlihalle kun hän laittaa toisen kätensä baaritiskiä vasten. Sen sormet ovat paksut, kynnet pitkät, kapeat. Kuin Pirun koura jos siinä olisi karvoja. Järkytyn pahan kerran.

Lisää tyttöjä. Toinen toistaan vetoavampia. Espanjan kielen monia vivahteita. Leveää keskilännen englantia á la Chicago. Varmaan suomeakin joku olisi puhunut jos olisin kysellyt. En kysellyt.

Tehtyäni sen, minkä olin etukäteen suunnitellut tehtäväksi, olen valmis lähtemään kotiin. Tropiikin mustassa yössä kirkkaiden tähtien pyöreältä taivaan kupolilta tietä näyttäessä ja cucán äännellessä ruohikoissa astelen mietteliäänä takaisin hotellin.

Seuraavana aamuna nukun pitkään kuten tavallista. Toimintatarmoni on olematon. Minua ei kiinnosta mikään. Aika kuluu parhaiten nukkumalla. Sitä paitsi parhaat ja viihdyttävimmät sekä samalla eniten ideoita antavat unet näen aamupäivällä.

Nousen sen verran ennen keskipäivää, että ehdin käydä suihkussa ja aamukahvilla ennen kuin lounasajan ruuhka alkaa. Aamiaista nauttiessani päätän seuraavaksi lähteä tiedustelemaan huonetta saamaani vihjettä seuraten. Kävelen kulmasta kolmekymmentä metriä ylöspäin ja astun Olimpo Hovin toimistoon. Huolellisesti puettu lihavahko kuusissakymmenissä oleva nainen vilkaisee silmälasin puolikkaittensa yli minua ja nyökkää. Hän on puhelimessa.

Kun puhelu päättyy esitän asiani ja hän soittaa siivoojalle joka on jossakin huoneissa. Hän sulkee puhelimen ja neuvoo minua menemään kadun yli toiseen rakennukseen jossa siivooja näyttäisi minulle vapautuvan huoneen.

Siivoojan kanssa kiipeämme puuskuttaen kapeita portaita neljännen kerroksen tornihuoneeseen. Pöytä on rikki, lamppu on rikki, puhelin on rikki, ovikin on rikki. Huoneessa on kuuma ja se on muodoltaan hyvin vastenmielinen, epäesteettinen. Siivooja huomaa tyytymättömyyteni ja leimauttaa hymyn saamansa idean myötä: hänellä on toinenkin huone joka on vapautumassa. Haluaisinko ehkä nähdä sen? En vastustele. Siirrymme pihan kautta toiseen rappuun.

Kaksi kerrosta rappuja, siis kolmanteen kerrokseen päästyämme hän avaa oven varjoisaan viileään huoneeseen. Se on asianmukaisesti kalustettu vanhoilla rautaisilla huonekaluilla. Maali rapistumassa. Joku tuolin nahkapäällinenkin on revennyt mutta miellyn huoneen henkeen heti. Näköala ei ole mahtava, vain vastapäisen hotellin seinään sekä vinottain kadulle, sen kulmaan asti. Pihassa on kukkiva iso puu. Nyökkään hyväksyvästi.

Toimistonhoitaja näyttää vilpittömästi hämmästyneeltä kun kerron hänelle että haluan numero seiskan. Hän sanoo ettei hänellä ollut aavistustakaan että se olisi saatavilla. Hän olisi antanut minulle huonomman huoneen jota kukaan ei halua jos parempia on saatavilla. Olisin sen ehkä loppujen lopuksi hyväksynytkin ellei siivooja olisi ehtinyt ehdottaa toista vaihtoehtoa. En juuri ole siinä tilassa että pystyisin asiallisesti punnitsemaan vaihtoehtoja, muuta kuin hinnan puolesta.

Vaistonvaraisesti olin kuitenkin siivoojalta aistinut tärkeimmän näkökohdan huonetta valittaessa täällä. Se oli: fresco, viileä. Toiseen huoneeseen astuessamme hän oli sanonut että tämä huone on viileämpi juuri sellaisella äänenpainolla joka rekisteröi mielessäni. Myöhemmin tulisin jatkuvasti huomaamaan, että viileys oli hyvä vaihtoehto tropiikin tuskalliselle kuumuudelle. Kun ilmastointia ei ollut.

Pääsemme sopimukseen numero seiskasta. Se ei ole vielä siivottu ja siivooja on lähdössä ruokatauolle pariksi tunniksi. Koska minun on oltava hotellistani ulkona puoleen päivään mennessä hän sanoo, että voin tuoda tavarani hänen toimistoonsa odottamaan. Niin teenkin ja lähden lounaalle, jota jatkan ostamiani sanomalehtiä tutkimalla. Koska minulla on vielä aikaa, päätän kuluttaa sitä pienellä kävelyllä. Kun astun ravintolasta kadulle olen törmätä siivoojaan joka sanoo huoneeni olevan jo kunnossa ja lähdenkin hänen mukanaan.

Olimpo Court uusi kotini, Miramar Avenida uusi kotikatuni, Miramar kaupunginosa. San Juan? Ei, vaan Santurce. San Juan on vanhakaupunki San Juanin lahden ja Atlantin valtameren välisellä niemellä, kuten tulisin oppimaan.

Aavistuksen verran kuulumisen tunnetta häivähtää mielessäni. Olihan minulla oma paikka varmistettuna nyt ainakin toistaiseksi. Ainoa ja paras koti mitä minulla sillä hetkellä oli. Ja kun rahat loppuisivat? Siitä ei ollut huolta. Vielä.

Noudan pussini toimistosta, maksan viikon eteenpäin ja saan avaimen.

- Pidä se taskussasi kaiken aikaa. Ei tarvitse tuoda toimistoon joka kerta kun menet ulos, sanoo toimistonhoitaja.

Avaimessa on suurikokoinen metallilevy jossa on hotellin nimi ja puhelinnumero. Ensitöikseni päätän erottaa ne toisistaan, levy pidettäväksi huoneessa ja avain pidettäväksi taskussani kaikkina aikoina. Näin ajatellen toivotan hyvää päivää. Nostan laukkuni olalle ja lähden kotiutumaan.

Miellyttävä ilmastoitu viileys jää taakseni kun suljen hotellin ala-aulan oven takanani. Laskeutuessani muutamia kivirappuja jalkakäytävälle katselen vastapäistä lisärakennusta jossa viikoittain vuokrattavat huoneet sijaitsevat. Se on aikanaan vaikeaksi rapattu nelikerroksinen rakennus jonka ylläpito on silminnähden laiminlyöty. Vihreitä köynnöksiä kiipeilee seiniä ylös siellä täällä pehmentäen sementinkovaa kuutiota. Pieniä parvekkeita ja säleikköikkunoita näköjään hujan hajan kuten puolikerroksittain rakennetussa epäjärjestyksessä kuuluukin.

Kadun ylitettyäni totean kivijalan vieressä estottomasti kasvavan korkean heinän ruusupensaiden takana. Jalkakäytävän asfaltti jatkuu pihalle. Pääsisäänkäynti on katettu portti. Betonimuuri on oikealla ja itse rakennus vasemmalla. Katos on tukeva ja tehty siten, että se palvelee terassina ensimmäisen rapun asukkaille samalla. Ensimmäisen oven pielessä on automaattinen puhelin jolla koko Pohjois-Amerikka on numeronväännön päässä.

Jatkan peremmälle pihalla. Se laajenee ensimmäisen rakennussiiven takana varsinaiseksi pihaksi jonka keskellä on pyöreä kukkapenkki, viisimetrinen halkaisijaltaan. Sen keskipisteenä on ohutrunkoinen mutta pitkä ja tuuheaoksainen puu. Puu on täydessä kukassa. Jatkuvasti, kuten minusta näyttää. Sen runkoa peittää kiipeilevien köynnöskasvien yhdyskunta, joka rönsyilee maatakin pitkin kukkarykelmien välissä.

Puun ohitettuani nousen vasemmalla olevaan rappukäytävään. Alakerrassa on yksi huoneiston ovi raollaan. Sieltä kuuluu ääniä sekä leijuu aromeja jotka viittaavat ruoanvalmistusprosessiin. Jatkan kolmanteen kerrokseen ja menen sisään avaimellani. Pussini pudotan huolettomasti lattialle ja menen ikkunaan. Niitä on oikeastaan useampiakin joskin kaikki samaan suuntaan. Niissä ei ole laseja ollenkaan. Sisäpuolella on pienisilmäinen hyttysverkko, paikoin hiukan repeillyt eivätkä kehyksetkään sovi tiukasti ikkuna-aukkoon. Aukon täyttää vaakasuorien säleikköjen kaihdinsysteemi. Säleet ovat metallisia, noin kolme tuumaa leveitä ja ne ovat päistään kiinni kehys- ja säätömekanismissa. Niiden asentoa voi säätää vaakasuorasta täysin avoimesta pystysuoraan kiinniasentoon. Päiväsaikaan niitä pidetään kiinni jolloin ne tehokkaasti estävät polttavan auringon kuumuuden tunkeutumisen sisälle. Illalla niitä avataan niin että syntyy ristivetoa joka viilentää askareissaan puuhaavaa tai juttutuokiota pitävää asukasta.

Kun nyt siis avaan yhden ikkunan säleikön, miellyttävä ilmavirta työntyy sisään. Allani kukkapuu ja kauempana kadunkulma ihmisineen. Avaan toisenkin säleikön ja lisää valoa pelmahtaa huoneeseen. Nautin hetken ajatuksettomasta tilasta ja käyn sitten pitkälleni sängylle. Se on täysimittainen ja mukavan leveä.

Vuoteen lisäksi huoneessa on pieni yöpöytä lamppuineen, nahkapäällysteinen metallinen nojatuoli jalkalamppuineen sekä kirjoituspöytä ja kaksi tuolia. Kylpyhuoneessa on amme ja suihku josta usein tulee lämmintäkin vettä. Kylpyhuoneessa on yksi toimiva valopiste. Se on pesualtaan yläpuolella olevan hapettuneen peilioven oikealla puolella. Katosta on rappaus jatkuvasti tippumassa alas. Kaikki tarpeellinen on paikallaan. Vain mitään keittomahdollisuutta ei ole. Se ei haittaa.

Pimeä tulee kuusikolmekymmentä, samaan aikaan kuin päivä valkenee aamulla. Pari tuntia auringon laskun jälkeen käyn soittamassa ystävälleni Santo Domingoon sovitun aikataulun mukaisesti. Hän oli nimenomaan minua pyytänyt soittamaan ja varmistamaan että olin saapunut perille. Juttelemme kaikenlaista ja lupaan kirjoittaa tarkemmin muutaman päivän sisällä.

Puhelun jälkeen vasta alan tosissani huomata kuinka yksin olen. Olen minulle täysin vieraassa paikassa ja sellaisessa kunnossa ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia tutustuakaan kehenkään nyt. Pelkoni on ottanut minusta hallitsevan otteen. Pelkään ihmisiä. Kaupassa ja ravintolassakin kun joudun muutamalla sanalla esittämään asiani, lähes pakokauhunomainen hätä valtaa olemukseni. Hätä on todellinen. Pyrin kaikin keinoin välttämään kosketusta toisiin ihmisiin ja pysyttelen itsekseni määrätietoisen päättäväisesti. Pelko on hallitseva motiivini.

Kadulla kävellessäni minulla on ilkeä tunne siitä että ihmiset tuijottavat minua enkä tiedä mihin pakenisin. Asiat ovat päässeet kehittymään pitkälle sinä aikana kun olin viipynyt matkalla, ja nyt herään todellisuuteen kuin törmäisin kiviseinään.

Itsevarmuuteni on haihtunut ilmaan. Olen päättämätön kuin heinän korsi joka taipuu tuulen suunnan mukaan. Tarmoni ja tahtoni ovat nollassa. Hymyilen epävarmasti joka taholle olemassaoloani anteeksi pyydellen. Jos voisin, muuttuisin ehkä koiraksi jota kaikki saisivat vapaasti potkia.

Juuri kadulla käveleminen on pahinta. Tietoisen ja tiedostamattoman eli keinotekoisen ja luonnollisen minäni välillä ristiriita alkaa lähestyä sovittamatonta sotatilaa. Tuntuu siltä että keskushermostoni ei ohjaa ruumiinosieni liikkeitä kunnollisesti. Liikkeeni ovat kömpelöitä ja tasaisella kadulla käveleminenkin tuottaa vaikeuksia. Normaali, automaattinen liikkeiden koordinointi ei toimi. Tämän huomaten tietoinen hermostoni yrittää auttaa ja ottaa komennon. Joudun itse asiassa ajattelemaan ja suunnittelemaan kuinka liikutan jalkojani ja käsiäni kävellessäni.

Muistan kuinka hämmentävää oli armeijassa ollessani yrittää marssia musiikin tahdissa. Kuuntelin musiikkia tietoisesti ja aivoni antoivat käskyn jaloille. Kun normaalisti toimintakäsky jaloille tulee suoraan korvasta, oli tuloksena käskyn saapuminen viivästyneenä. Näin olin aina epätahdissa. Sama ilmenee tanssiessa. Tästä johtuu kammo tanssimista kohtaan. Tanssimaan en vapaaehtoisesti lähde. Alkoholi rentouttaa hermostoani siten että ristiriita ja jännitys pienenevät ja liikkeitteni koordinaatio paranee.

Niinpä nytkin hakeudun Port O’Calliin, vaistomaisesti lääkitsemään hermostoani. Muutaman oluen jälkeen oloni on huomattavasti parempi. Ainakin pystyn kävelemään ilman mitään vaikeuksia, normaalisti. Sen huomaan kun käväisen pesuhuoneessa. Vettä lurittaessani alan pohdiskella sitä mitä mahtaa olla tulossa. Selvästikin tilanteeni alkaa saada aikaisemmin kokemieni kriisien piirteitä. Mahdanko tällä kertaa kaatua sänkyyn kolmeksi, neljäksi kuukaudeksi niin kuin parilla edellisellä kerralla? Palaan katselemaan televisiota baarin yläpuolella ja yritän ajatella.

Monta vuotta aikaisemmin olin nukkunut joulukuusta maaliskuulle. Kuin karhu talviuntaan. Koko aika sujahti uskomattoman nopeasti. Muistikuvat vastaavat muutaman viikon tapahtumia. Kerran tai kaksi viikossa kävin hakemassa kaupasta ruokaa. Tunnin tai pari päivässä jaksoin katsella televisiota. Muutama puhelinsoitto viikossa. Siinä kaikki. Pelkkää suurta väsymystä..

Aloin huolestua rahojeni vähenemisestä siinä määrin että aloin etsiä hiljalleen töitä. Vaikka muutamassa paikassa pääsin haastatteluun asti, pilasin mahdollisuuteni siitä syystä että en yksinkertaisesti jaksanut olla kiinnostunut omasta asiastani. En pystynyt keskittymään niin että olisin edes pysynyt valppaana koko keskustelun ajan. Varttitunnissa olin jo niin väsynyt että halusin vain lähteä ulos. Palata rakkaaseen sänkyyni.

Sitten kun nähtävästi riittävä aika oli kulunut, alkoi toimintatarmoni palata siinä määrin että rahapulan uhkan pakottamana sain työpaikan.

Seuraava kriisi olisi saattanut käydä tuhoisaksi ellei vaimoni olisi minusta huolehtinut. Hänen rakkautensa oli se voima, joka auttoi minua pysymään hengissä. Nyt mahdollisuuteni ovat olemattomat; olen yksin vieraassa kaupungissa eikä minulla ole mitään toivoa päästä perheeni luo.

He ovat viidentuhannen kilometrin päässä enkä minä uskalla lähteä lentämään heidän luokseen. Pelkään.

Tilanteeni on toivoton. Teen väistöliikkeen, pudotan tämän aiheen mielestäni. Alan teeskennellä kiinnostusta televisiossa käynnissä olevaan ohjelmaan.

Tilanteeni toivottomuuden toteaminen on kuitenkin sellainen shokki josta en voi ravistella itseäni vapaaksi. Epätoivoni vaikuttaa tukehduttavan taikinan tavoin koko olemukseni. Se valtaa mieleni ajatukset ja ruumiini toiminnot. Askeleeni alkavat laahustaa kun lähden ulos. Johonkin on mentävä. Suuntaan Black Bulliin. Moottoritien ylikulkusillalle päästyä totean paikan kuitenkin pimeäksi, suljetuksi, ja lähden takaisin. Menen huoneeseeni ja käyn nukkumaan.

Tuskin olen oikaissut sängylle kun naapurihuoneesta alkaa kuulua äänekästä musiikkia. Se saa minut muuttamaan mieleni. Pukeudun ja kohta olen taas kadulla. Cucá tai useampikin tervehtii huudoillaan kadunvarren pensaikosta. Kävelen kadunkulmaukseen, jossa on taksiasema. Kello on vasta puoli kymmenen, ja takseilla on kysyntää. Lyhyen odotuksen jälkeen vapaa auto ajaa viereeni ja hyppään siihen. Haluan mennä Condadolle.

Condado on turistien suosiossa oleva hotellikaupunginosa valtameren rannassa olevalla hiekkaisella niemellä. Vaikka sen erottaa Miramarista vain kapea Condado-laguuni, näin yöaikaan liikenne on yksisuuntainen ja Condadolle pääsee vain kiertämällä laguunin itäpään ympäri. Valtava autojen tungos alkaa hidastuttaa matkantekoa jo kaukana Ashford Avenidaa lähestyttäessä. Ashford nimittäin on valtaväylä jota pitkin sekä turistien että paikkakuntalaisten ilta-ajelu nähtävyyksien katseluineen matelee.

Huolestumiseni ajomaksun kohoamisesta saa minut hyppäämään taksista jo korttelin verran ennen Asfordia. Tästä jatkan jalkaisin. Olen jo juonut Cuba libren ensimmäisessä kohteessani kun näen äskeisen taksinkuljettajani pikkuautojen sumassa ja hikeä otsaltaan pyyhkien ohittavan paikan. Hän heilauttaa kättään tuntemisen merkiksi kun astuu ulos jalkakäytävälle ja saa samassa uuden kyydin.

Jätän taakseni Ashfordin kirkkaine valoineen ja työnnyn sivukadulle joka johtaa suoraan rantaan. Yömaininki lyö pärskeitä lennättäen korallikallioon ja levittäytyy lakanana laakeaa hiekkarantaa ylöspäin kallioiden välissä. Silmäilen vuoroin merta vuoroin terassiravintoloiden ja baarien nauhaa jonka avoin kutsu lähempään tutustumiseen on lähes vastustamaton. Valitsen havaintopaikan lähimmästä baarista aivan veden rajassa.

Yhden juoman jälkeen siirryn kaksi ovea eteenpäin jossa olen havainnut ympäristöön nähden poikkeuksellisen paljon liikettä.

Hietikolta muutamat puuraput ylöspäin kiivettyäni olen eteishallissa josta vasemmalle olevan lasioven läpi näkyy tyhjä ravintolasali. Oikealla olevat vaatenaulakot ohitettuani olen ulkoterassilla, jonka katoksen alla on pitkä neliön muotoinen baaritiski. Neliön sisällä on kaksi miestä ja yksi nainen kovalla kiireellä sekoittamassa ja tarjoilemassa juomia tiskiä reunustavalle vierasten joukolle.

Vasemmalla takana näyttää olevan tilaa joten hakeudun sinne ja tilaan tavanomaisen juomani sitruunaviipaleella. Kuusissakymmenissä oleva mies joka ottaa vastaan tilaukseni sanoo amerikkalaisittain että sehän juuri tekeekin rommicocacolasta Cuba libren. Yritän selittää että haluankin ylimääräisen sitruunan. Hän ei tietenkään käsitä mutta noutaa sitten lisäviipaleen kun juoman saapuessa hänelle siitä huomautan. Baari on eläkeläisten hoidossa.

Olen kohottamassa juomaa huulilleni pitkää harrasta hörppäystä varten, kun viriävä urkumusiikki saa minut suuntaamaan silmäni kohti oviaukkoa josta hetki sitten olin ajelehtinut sisään. Tosiaankin. Baarituolilla selin oveen istuu keski-ikäinen hyllyvävartaloinen nainen silmälasit nenältä putoamaisillaan. Urut ovat hänen oikealla puolellaan seinän vieressä. Niitä soittaa hänen säestäjänsä. Sillä nainen on laulaja; hänellä on mikrofoni käsiensä välissä baaritiskillä. Hän silmäilee paperilappua edessään. Asiakkaan toivomus ilmeisesti. Hän alkaa laulaa Peggy Lee -mäisellä massiivisen vahvalla kaikupohjalla kuin tammitynnyrillä.

Suosikki-iskelmiä ja laulelmia nelikymmenluvulta, viisikymmenluvulta, kuusikymmenluvulta, jopa viime vuosikymmeneltä. Yleisö on haltioissaan, eikä aiheetta. Hän osaa laulaa. Nostalgiasta kehräävä varttunut baarikansa ostaa juomia, tekee toivomuksia ja tilaa myöskin esiintyjille. Tiuhassa tahdissa tyhjiä gin tonic -laseja vaihtuu täysiin solistin edessä. Kun olen rauhoittunut hiukan paikalleni, alan katsella asiakkaita. Hehän ovat kaikki miehiä! Amerikkalaisia. Musiikkimaustaan päätellen toisen maailmansodan veteraaneja.

Tätä musiikkia kuuntelin kasvaessani! Näitä elokuvia katselin kasvatuksekseni! Tempaudun auttamattomasti mukaan. Kantajoukko lähestyy ekstaasia.

Huomaamatta baarimies kiikuttaa eteeni toisen juoman vaikken ole tilannut mitään. Ennen kuin ehdin kummastella hän nyökkää baarin kulmaukseen jonka pylvään takaa kurkistaa soikeakasvoinen viiksekäs miehen naama. Hän tarjoaa.

Sanon kiitoksia paljon. Silmäys miehen suuntaan antaa sen vaikutelman että hän on etsimässä miespuolista seuraa. Hän on nyt tehnyt lähestymisliikkeensä suuntaani. Hän kyselee makeasti mistä olen ja kuinka juon Cuba libreä ja kuinka hyvin puhun espanjaa ja niin edelleen. Saako siirtyä hiukan lähemmäksi? Katson sen vaarattomaksi. Mutta kun hän ohimennen koskettaa käsivarttani hypähdän kuin sähköiskun saaneena ja siirryn niin että väliimme jää yksi jakkara.

Hän ihmettelee kuinka jännittynyt ja hermostunut olenkaan. Hän alkaa tehdä ehdotuksiaan. Minua harmittaa suuresti hänen hakkailunsa mutta kenties vielä enemmän se seikka jonka olin pannut merkille jo aikaisemmin. Nimittäin että tilani vuoksi tietyt miehentyypit tulkitsivat epävarmuuteni ja kömpelyyteni väärin. Minulla ei ollut koskaan ollut minkäänlaista mielenkiintoa miehiin, ja oli erittäin ärsyttävää kun kaiken maailman homoseksuaalit katselivat minua pitkään, huuliansa lipoen kadullakin. Ja heitä näytti täällä olevan paljon. Olin vasta nähnyt muutaman edustavan esimerkin.

Turvalliselta etäisyydeltä sitten keskustelimme Puerto Ricon poliittisen tulevaisuuden vaihtoehdoista sekä muista varsin intresanteistakin asioista. Mutta kun hän tarjoutuu ostamaan minulle toisen juoman, sanon tinkimättömästi että ostan juomani itse. Aikansa yritettyään hän myöntää itselleen erehtyneensä ja lähtee pois jättäen minut rauhaan. Kuuntelen lauluja vielä pitkän tovin rauhattomien mietteitteni ja rauhoittavien juomien myötä. Loppuillan saan olla omissa oloissani.

Laulujuhla jatkuu kun lähden pois. Ainoastaan laulajan pitämät tauot ovat tulleet pitemmiksi kellon kääntyessä aamun tunneille.

Kävelen palan matkaa Asfordia länteen päin, mutta pitkille silloille en pimeässä uskalla yksin lähteä. Otan taksin viimeiselle puolelle kilometrille koska vaistoni sanoo että vaara saattaa siellä vaania.

Huoneeseeni päästyä käyn nukkumaan eikä unen tuloa tarvitse odottaa. Olen onnistunut työntämään huolet taka-alalle mielestäni. Ne pulpahtaisivat pinnalle taas huomenna, päivän verran entisestään lisääntyneinä. Ahdistukseni kasvaa päivä päivältä koska minulla ei ollut mitään keinoa purkaa sitä ulos samassa tahdissa kuin uutta kertyi.

Seuraavana päivänä taas ulkona paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta. Iltapäivän kuumuutta uhmaten lähden kävellen tutkimaan ympäristöä. Kävelen Ponce de Leon -nimistä liikekatua itäänpäin kilometrin verran. En uskalla siltä paljoa poikkeilla etten eksyisi. Katselen näyteikkunoita.

Poikkean suuressa kameraliikkeessä jonka nimi saattaisi viitata omistajan suomalaiseen alkuperään. Filmiä ostaessani kysäisenkin myyjältä. Hänen mainintansa sinisistä silmistä saa minut vakuuttuneeksi. Omistaja ei kuitenkaan ole paikalla ja asia raukeaa. En edes kysele mitään kun seuraavana päivänä palaan noutamaan tehtäväksi jättämäni kuvat.

Asia ei nyt kerta kaikkiaan ole ajankohtainen, olinhan kysynyt häntä jo edellisellä käyntikerrallani. Jos hän ei ollut paikalla, niin sehän ei ollut minun vikani. Velvollisuuteni oli täytetty. Velvollisuus tavanomaisuuden kaavojen vaatimusten täyttämiseen. Sillä näin ajattelin tavallisten ihmisten käyttäytyvän: heillä olisi ollut tarve käydä tervehtimässä omistajaa. Vaikka olisi käynytkin ilmi että hän ei ollut heidän maanmiehensä he olisivat saaneet aineistoa itsensä mainostamiseen. Tapauksesta olisi kerrottu illalla matkaseuralle, myöhemmin kotiväelle ja työtovereille eräänä heidän matkansa kohokohtana. Ajatella.

Minä itse asiassa olen helpottunut että ei tarvitse käydä ketään tapaamassa. Itsevarmuuteni on nollapisteessä, saan tuskin sanaa suustani. Se olisi vain hämmentävää toiselle osapuolelle. Sitä paitsi jos hän sattuisi olemaan sisukas maanmieheni, hän olisi todennäköisesti häpeissään minusta.

Kaikki nämä mahdolliset ongelmat ratkeavat suotuisasti sillä että hän ei sattunut olemaan paikalla silloin kun ensi kertaa liikkeessä kävin.

Lähdenkin hiljalleen kävelemään takaisin kotiani kohti. Nyt kuitenkin kadun toista puolta. Ja vasta sen jälkeen kun olen kadunvierikahvilassa juonut iltapäiväkahvit. Café con leche on maitokahvi jossa on puolet väkevää kahvia ja puolet keitettyä maitoa itse kunkin maun mukaisessa suhteessa. Asiakkaat näyttävät jakautuvan kahteen pääasialliseen ryhmään: toisella ryhmällä on kova kiire, toisella ei kiirettä lainkaan. Välittävänä ryhmänä ovat ostoksien välillä levähtävät perheenäidit. He istuvat pitkään naapurinrouvan kanssa jutellen, mutta heidän aika on kuitenkin rajallinen. Sitä rajoittaa tarve odottaa kotona kun perheen koululaiset ja ansiotyössä käyvät jäsenet saapuvat nälkäisinä.

Kiireiset liikemiehet eivät edes malta istua alas vaan juovat kahvinsa seisaaltaan. Näyttääkin siltä että baarituoli on tarkoitettu mustaa asiamiessalkkua varten. Siihen se lasketaan hetkeksi. Sitten taas kiireinen kävely jatkuu.

Vaikka en olekaan suoranaisesti kiireinen, niin hotellin suuntaan kävellessä minullakin on tavallaan päämäärä. Se ei kuitenkaan heijastu kävelynopeudestani millään lailla joskin askel saattaa olla aavistuksen verran varmempi. Pysähdyn katselemaan XXX-luokitellun elokuvateatterin mainoksia, elävä stripparikin esiintyy kahden tunnin välein. Suoraan Chicagosta, kuten käy ilmi.

Aikuisten toimintafilmejä ja riisuutumistanssijaa katsellessa iltapäivä kuluu rattoisasti. Sali on täynnä mutta onnistun varmistamaan istumapaikan keskeltä kolmannesta penkkirivistä. Erittäin strateginen asemapaikka josta voi hyvin tarkkailla tanssijan intiimiä anatomiaa, jonka hän suuntaa sektoreittain suoraan katsomoon. Minusta tuntuu että hän räpäyttää minulle silmää näkevälläkin elimellä kävellessään ohitseni käytävällä näytöksen päätyttyä. Silloin vasta tunnistan hänen kasvonpiirteensä Black Bullista ja nyökkään tervehdykseksi.

Päivä on jo kääntymässä yön pimeydeksi kun saavun kotinurkille. Kävelen ensitöikseni Port O’Calliin ja tilaan oluen. Katselen ulos kadulle lasia baaritiskillä pyöritellen. Kun astuin sisään, oli ulkona aavistus laskeutuvasta hämärästä, sinisen keltainen häivähdys. Seuraan tilanteen kehitystä välillä olutta maistellen. Kuluu ehkä kymmenen minuuttia ja katuvalot syttyvät. Seuraavassa hetkessä pimeys onkin laskeutunut. On yö.

Baarin hoitajana on nyt kiharatukkainen mies. Paikallisväkeä aivan ilmeisesti vaikka puhuukin englantia newyorkilaisittain. Sanoo olleensa Yhdysvalloissa useita vuosia ja asuneensa Bronxissa. Ei pitänyt elämää siellä hyvänä joten palasi tänne kotiseudulleen. Hän asuu yhdessä toisen baarinhoitajan, ronskin naisen kanssa jonka sanon tavanneeni aikaisemmin. Hän on erittäin kohtelias ja avulias. Tekee vähäväliä itselleenkin juoman ja siemailee sitä mietteliään näköisenä. Vain silloin kun hän palvelee asiakasta tai kun hänelle puhutaan muuttuu hän hymyileväksi. Hänessä on jotakin jyrkästi vastakohtaista naiseensa verrattuna.

Kun mainitsen pyrkineeni turhaan Black Bulliin edellisen iltana, hän kertoo tietävästi että siellä oli käynyt ratsia mutta että tänään se olisi taas normaalisti auki. Kirkko vaatii että poliisi tekee ratsian ilotaloihin kaksi kertaa vuodessa. Ne ovat täällä laittomia ja lain rikkomisesta oikeus määrää suuren sakon. Tämä sakko on yhteiskunnan tapa kerätä verot näiltä tuottoisilta liikeyrityksiltä joiden kirjanpito, niin huolella tehty ja luotettava kuin se saattaa ollakin, on vain omistajien nähtävissä. Se varmistaa, että voitonjaossa kukaan osakkaista ei kärsi vääryyttä. Ainakaan jos hänen oma edustajansa on ollut mukana tilejä laatimassa. Ja laskemassa kassaa joka päivä. Ja valvomassa liiketoimia kaiken aikaa. Teen alustavan päätöksen käydä tervehtimässä tyttöjä myöhemmin.

Baarin omistaja istahtaa viereeni. Arvelen hänet omistajaksi siksi että olin nähnyt hänen poistuvan sieltä joku ilta kerättyään hyllyiltä suuren lajitelman erilaisia pulloja ilman että baarinhoitaja olisi millään tavalla puuttunut asiaan muuta kuin toivottamalla hyvää yötä. Hän kertoo että baari on päivällä merimiehiä varten ja illalla eräänlainen naapuriston tapaamispaikka.

Tulen huomaamaan tämän huvittavaksi, kun hän täsmälleen samoin sanoin ja äänenpainoin kertoo minulle saman tarinan myöhemmin, mutta sitähän en vielä tiedä, joten kuuntelen kohteliaasti. Hän kiinnostuu silminnähden kun kerron että olen lentokoneella matkassa. Hänellä olisi useitakin tuttuja muilla saarilla joiden luona hän arvelee minun voivan vierailla koneeni kanssa.

Teeskentelen parhaan kykyni mukaan kiinnostunutta, vaikka vereni adrenaliinipitoisuus lisääntyy pelkästä vastenmielisestä ajatuksesta että minun pitäisi tutustua joihinkin outoihin ihmisiin. Sitä paitsi pelkään lentämistä. Tai en niinkään itse lentämistä vaan sitä että minun pitäisi radiolla puhua lennonjohdon kanssa. Pelkään että en ymmärrä enää mitään mitä minulle sanotaan, enkä halua ehdoin tahdoin asettaa itseäni sellaiseen asemaan jossa turvallisuuteni riippuisi sanallisista ohjeista, kuten lentäessä on asian laita.

Jutellessamme tapahtuu tosiaankin baarin muuttuminen merimiesbaarista naapuristotavernaksi. Kun päivän aikaan kovaääninen levyautomaatti on saatu vaiennetuksi viimeisten merimiesten häivyttyä teillensä, alkaa baarinhoitaja valita sopivaa ohjelmaa väritelevisiosta. Samanaikaisesti alkaa sisään purjehtia lomalaisen, eläkeläisen ja muun työttömän ja joutilaan toimenkuvaukseen vastaavaa kansalaista. Jollakin on nainenkin mukanaan. Useimmat ovat kuitenkin miehiä.

Vaihdellaan kuulumisia, ja kommentoidaan säästä. Onko ollut kuuma tuuleton päivä, vai onko reipas merituuli pitänyt huoneet raikkaina? Joku on selvästi käynyt paahtamassa nahkaansa rannalla. Turisti. Olut maistuu kaikille. Tunnelma on välitön ja vapaa. Kanttiinikin saa muutaman ruokatilauksen. Useimmat kuitenkin tyytyvät juomiin. Perhe alkaa kokoontua.

Vaikka ruoka täällä onkin kohtuullisen halpaa, on silti vielä halvempaa ostaa suoraan kaupasta, jolloin se syödään huoneessa tai kotona, kuka missäkin asuu. Minä nyt joka tapauksessa päätän syödä. Kokki hakee läheisestä supermarketista tuoretta kalaa josta valitsen mieleisen palan paistettavaksi.

Kun kello lähestyy kymmentä, arvelen olevani valmis vaihtamaan paikkaa, ja lähden ylöspäin Miramar Avenidaa. Savukkeeni ovat loppumaisillaan joten poikkean huoneessani hakemassa täyden askin. Samalla käyn pesuhuoneessa, lisään deodoranttia sekä vaihdan kuivan paidan päälleni. Näin valmistautuneena laskeudun rappusia alas pihalle jossa tuttu cucá tervehtii hyvää iltaa toivottaen. Sulaudun kadun varjojen joukkoon pehmeässä yöilmassa ja suunnistan edelleen ylöspäin kotikatuani. Yötuuli suhisee vaimeasti korkeiden palmupuiden kruunuissa. Inhimillisiä ääniä kuuluu valaistuilta kerrostalojen parvekkeilta joissa istutaan iltaa keskustellen tai televisiota katsoen. Tietoisesti jätän pari metriä tilaa hämärien nurkkausten ja itseni väliin. Erikoisesti en halua että jonkin paksun puunrungon ohitettuani sen takaa seuraani liittyisi huomaamattani toinen varjo. Vaikka kaupunginosani näyttää siistiltä, saattaa sielläkin olla satunnaisia kulkijoita joilla on pahat aikeet. Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi.

Näissä mietteissä näenkin jo liikennevalot Fernandez Juncoksen kulmassa. Kulmassa olevaa autiotaloa lukuun ottamatta tällä kadulla on aina liikennettä, ja siksi turvallisempaa liikkua. Teen käännöksen oikealle, ja alapuolellani olevan moottoritien sillalta näkyy Black Bullin vilkkuvat, punavoittoiset mainosvalot: Coctails, koktaileja...

Toiminta näyttää palanneen normaaliksi eilisen hiljaisuuden jälkeen. Sisälle päästyäni olen kuitenkin huomaavinani jonkinlaisen eron. Kun vielä ihmettelen ääneen tätä ensimmäisenä viereeni istahtavalle tytölle, hän varmentaa havaintoni välittömästi: Osa tytöistä puuttuu, koska heillä ei ollut ratsiassa esittää sopivia tai asianmukaisia papereita. Mutta elämä jatkuu. Tilaan Cuba libren. Sytytän tupakan ja tarjoan tytöllekin mutta hän ei polta. Juomani saapuu ja keskustellessamme katselen ympärilleni. Osasyy tyttöjen vähyyteen näyttäisi olevan myöskin asiakkaitten runsaus. Saattaa olla että paikallinen asiakaskunta oli ennakoinut ratsiaa ja pysynyt poissa viimeksi käydessäni. Nyt vaara olisi ohi puoleksi vuodeksi.

Minulla ei ole kiirettä. En tunne mitään pakottavaa helpotuksen tarvetta, ja ainoa paineeni onkin rehvasteleva lupaukseni viimeksi käydessäni, että tulisin takaisin tositarkoituksella, joskus. Moni tyttö tunnistaakin minut oitis ja kyselee ja lupailee. Tiedossa olisi elämäni hauskin rato, tuokio, jos heidän puheitaan uskoisi. Polttelen ja nautiskelen juomaani kiireettömästi. Nautin elämästä ympärilläni. Ihmisten läheisyys onkin hyvänolon tunnetta tuova asia. Muusta viis. Ja viis siitä, että läheisyys ei ole läheisyyttä todella. Nyt en ole siinä asemassa että voisin vaatia kohtuuttomia. Itse asiassa olisin tyytyväinen hyvin vähään. Pieni murunen turvallisuutta tai toivoa riittäisi. Hivenkin uskoa tulevaisuuteen olisi hyväksyttävä.

Mutta kun saan vihjeen mahdollisesta tulevasta avusta, torjun sen enempää ajattelematta. Olin ensimmäisellä kerralla keskustellut pitkään erään kreikkalaisen naisen kanssa. Ainoa vika joka oli esteenä oli se että hän oli mielestäni liian lihava. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että oli vihjannut olevansa ilman poikaystävää silloin. Nyt olin sattumalta nähnyt hänet kadulla auringonvalossa ja tullut siihen tulokseen että hänen ulkonäkönsä vuoksi en tulisi apua häneltä kysymään. Niinpä nyt torjuin hänet ja lähdin huoneiston sisäosiin erään toisen naisen kanssa. Kun se aika tuli.

Puoli kerrosta ylöspäin avaria rappusia on pieni kassaluukkua muistuttava ikkuna. Lähestyessämme se liukuu sivuun. Maksan kaksikymmentäviisi dollaria, jotka kirjataan ystäväni tilille. Hänelle ojennetaan nippu lakanoita ja huoneen numerosta sovitaan.

Oven avauksella tulvahtaa vastaani iljettävän tunkkainen ilma. Säästäväisyyssyistä ilmastointilaite on käännetty pois päältä siksi aikaa kun huonetta ei käytetty, ja kaikki illan siihenastisten ponnistusten tulokset ovat isossa lakanoitten mytyssä yhdessä nurkassa huonetta. Ystäväni kääntää ilmastoinnin ja valot päälle ja huoneilma alkaa hapettua ja ohentua leijuvista aromeistansa huomattavasti. Tällöin huomaan että emäntäni onkin vanha ryppyinen nainen, ei lainkaan se hemaisevan hyvännäköinen tyttö jonka kanssa neuvottelin liikeasioista alakerrassa. Baarisalin valaistus oli tehnyt minulle tarkoitetun tehtävänsä. Paitsi että se oli tehnyt kreikkalaisen ainakin kymmenen kiloa solakammaksi, se oli myöskin poistanut rypyt tyystin tämän kasvoilta ja kaulalta, eli nuorentanut häntä vähintäänkin kaksikymmentä vuotta.

Vaatteet-pois -komennolla riisuudun. Peseytymiskäsky kajahtaa seuraavaksi. Tottuneesti hän on levittänyt puhtaanvalkoisen lakanan sängylle, jonka petauspatja on täynnä merkkejä muistuttamassa menneestä käytöstä.

En ehdi paljon miettiä mitä oikeastaan teen täällä, kun jo löydän itseni selälläni sängyn päällä. Hän kumartuu puoleeni. Tervehtimiskättään ja suutaan asiantuntevasti käyttämällä hän saa aikaan asianmukaista ryhtiä ja jäntevyyttä velttona olleeseen olemukseeni.

- Siinä se on, hän sanoo melkoista ammattiylpeyttä äänessään.

Kuin hieroja hän läimäyttää kevyesti reiteeni merkiksi siitä, että on aika vaihtaa asentoa. Hän käy nyt lämmittämälleni sijalle selälleen ja levittää suonikohjuiset jalkansa.

Enää en ihmettele halpaa vuokraa. Allani on todellinen vanha, sisukas, yksinkertainen huora. Lapsellinen pirullisuus tulee äkkiä mieleeni, ja ehdotan jonkinlaisia muunnelmia, variaatioita ikävystyttävään teemaan. Hän suuttuu silmittömästi.

- Mitä oikein luulet tällä rahalla saavasi? Eikä tässä ole koko yötä aikaa, pidä kiirettä!

Variaatiot jäävät ja riitelyn seurauksena lopputulos jää sangen epätyydyttäväksi. Hän vetää jo vaatteita päälleen kun minä vielä esitän argumenttejani.

Hän on jo hävinnyt huoneesta, kun alan itsekin hiljakseen pukeutua. Suurkaupunkien ilotytöt ovat samanlaisia kaikkialla: rahatietoisia ja kiireisiä. Palvelu on kuin huonossa sairaanhoitosysteemissä: mekaanista helpotusta ylihintaan. Sielun ja ruumiin muodostaman inhimillisen kokonaisuuden olennaisuus pyritään sisukkaasti kieltämään. Töykeät robotit terrorisoivat myötätuntoa ja ymmärtämystä tarvitsevia ihmisiä. Hohtavanvalkeilla lakanoilla, peilikirkkaiksi vahatuilla lattioilla, kalliilla laitteilla, onko niillä merkitystä! Vai ovatko ne prostituoidun systeemin keino naamioida oma petoksensa? Se, että olennaisen ytimen paikalla ei olekaan mitään? Tyhjiö?

Pukeuduttuani lähden alakertaan. Naisesta ei näy jälkeäkään kun saavun baariin. Istahdan alas ja kun en vielä välitä lähteä poiskaan, tilaan itselleni juomaa. Ilmeisesti en ole oikein tyytyväisen näköinen sillä joku vielä tarjoaa lohdutusta, mutta lähetän kaikki matkoihinsa. Haluan olla rauhassa ja pohdiskella. Huolestumiseni alkaa olla vakavaa.

Jos tähän asti olen jotenkuten selvinnyt yrityksen ja erehdyksen turhauttavia polkuja harhaillen, niin nyt näyttää että yrityskin on tuomittu epäonnistumaan. Mitä on erehdys ja erehdys? Onko sellaista olemassa? Olen nyt siinä pisteessä. Voiko siitä edetä mihinkään suuntaan? Viidakko on aikaillessani kasvanut umpeen ympärilläni. Eikä ollut minun vallassani pysäyttää sen kasvua. Olin hukassa.

Synkissä tuumingeissa lähden ulos ja suunnistan kotikulmille. Kello ei ole vielä yhtäkään ja jatkan automaattisesti suoraan risteyksen yli kantabaariini. Siellä muutamat illanvirkut ovat vasta pääsemässä elämästään osallisiksi. Vähältä piti ettei eilinen päivä päässyt luiskahtamaan käsistä elämättä. Pysyttäydyn rommissa, ja tiedostan jotenkin tarpeeni päästä turrutuksen tilaan. Pakoon todellisuutta.

Eräs vanha herra, joka sanoo olevansa hammaslääkäri, tarjoaa mielenkiintoista keskusteluvastusta. Minäkin olen aidosti kiinnostunut ja puhelias. Hän kertoo kaikenlaista. Minä kerron kaikenlaista. Suunnittelemme kaikenlaista, kunnes kello tulee kaksi. Sulkemisaika.

Yhteisestä oivalluksesta siirrymme pari ovea länteen päin, jossa sijaitsee Little Club, Pikku klubi. Sitä kohti kävellessämme ystäväni jotenkin empii sanoen että hän on siellä käynyt kerran, ja se vaikutti vähän oudolta. Sovimme kuitenkin että mikäli siellä tarjoillaan oikeaa alkoholia, emme välitä pikku seikoista. Soitamme ovikelloa ja summerilukko antaa periksi. Avaamme oven ja astumme sisään.

Pikku klubi on nimensä mukainen, pieni. Kun tärkeimmät asiat on hoidettu eli juomat saatu käteen, on aikaa silmäillä ympärille. Oikeastaan katseeni tässä vaiheessa enimmäkseen vain harhailee ympäriinsä. Baari on niin pieni ettei sinne mahdu muuta kuin sen pituussuunnassa oleva baaritiski. Pelkkiä miehiä. Kaikki jotenkin erikoisia. Homoseksuaaleja, tulee mieleeni hakematta. Lievä pahoinvoinnin tunne leviää vatsassani. Sitä vaimentaa Cuba libre, jota kaatelen sisuksiini estottomasti. Koska meitä ei kukaan häiritse edes sanallisesti puhumattakaan ruumiillisesti, jatkamme suunnitteluamme.

Olen kertonut uudelle tuttavuudelleni turismin mahdollisuuksista Dominikaanisessa Tasavallassa, tiedossani olevista myytävistä upeista tonteista ja motellisuunnitelmistani. Koska hän on varakas hammaslääkäri ehdottaisin, että hän rahoittaa ja minä rakennan ja hoidan. Tuotot pantaisiin tasan.

Olemme jo edistyneet seuraavaan rommiin, ja kirjoitan hänelle muistiin nimeni ja muita tietoja, kun minulle tulee yhtäkkiä vastustamaton halu lähteä pois. Pyydän vain anteeksi ja poistun.

Minun on mentävä. Pois. Syöksyn ulos ja kiiruhdan huoneeseeni. En näe tohtoria enää koskaan. Seuraavaksi päiväksi kiihkeästi suunniteltu liikeneuvottelu peruuntuu aiheettomana.

Seuraavana aamuna nukun myöhään. Alan pikkuhiljaa herätä yksityiseen todellisuuteeni. Että jotain oli tapahtunut eilen illalla.

Olin tullut jonkinlaiselle henkilökohtaiselle rajalle jonka merkitys ei ollut minulle selvä. Rajan läheisyyden oivaltaminen oli saanut minut säikähtäen lähtemään karkuun. Se oli vaikuttanut minuun syvästi, olen yhä sen vaikutuksen piirissä, rajavyöhykkeellä. Sitten tajuan mitä se on. Olin tullut siihen pisteeseen jossa elämän jatkaminen ei ole aiheellista, tarkoituksenmukaista, mahdollista. Olin näytelmäni näytellyt. Minulla ei ollut enää mitään lisättävää. En pysty enää teeskentelemään.

Verkkaisesti nousen ylös vuoteesta ja käännän radion soimaan. Siihen mennessä kun kävelen ulos suihkusta, on olemukseni saapunut viileän rauhalliseen, kiistattomaan tuntemukseen että tänään on viimeinen päivä.

Sen enempää pohtimatta tiedän mitä minun tulee tehdä: Huomenaamulla menisin lentokentälle ja ottaisin koneeni ajelulle johonkin rauhalliseen paikkaan saaren ympäristössä. Eikä kukaan tietäisi koskaan mitä oli tapahtunut. Salakuljettajien koneenhylkyjä on siroteltuna näillä vesillä niin paljon että yksi lisää ei kiinnittäisi kenenkään huomiota. Jos lennontarkkailija huomaisi konettani merkkaavan pisteen katoamisen tutkansa kuvaputkelta, hän arvelisi minun luultavasti laskeutuneen lentämään matalammalla, tutkan katvealueella. Jos koneen putoamista joskus jostain syystä tutkittaisiinkin, olisi onnettomuuden ilmeinen syy ohjausvirhe. Kukaan ei ehkä koskaan aavistaisi mitä todella oli tapahtunut. Eikä kukaan välittänyt. Olen vakuuttunut.

Tästä eteenpäin askareeni sujuvat normaaliin tapaan. Aamiaisella käydessäni ostan useita sanomalehtiä. Niiden tutkimisessa kuluu suuri osa päivästä. Lounaan jälkeen vietän pienen siestan sängyllä ja iltapäivällä käyn kävelemässä Condadolla. Jokseenkin autioita hiekkarantoja etäältä katsellessani totean, että näin monen päivän jälkeen en vielä ole käynyt aurinkoa ottamassa enkä meressä uimassa. Se ei huolestuta minua. Vain baarimestareilla on tapana toisinaan kysellä että miten olen aikani kuluttanut, millä rannoilla käynyt. Siinä ei ole tarpeeksi syytä vaivautua. Ja sitä paitsi yleinen paikka kuten uimaranta on minulle vastenmielinen. Istun mieluummin viileässä varjossa vilistävien ajatusteni kanssa.

Päätöksen kypsyminen antaa määrätietoisuutta. Pukeudun iltaa varten sileisiin housuihin, paitaan ja pikkutakkiin. Ilmastoitu taksi kiidättää minut Condadolle. Päätän hyväntuulisesti pysytellä mahdollisimman paljon ilmastoiduissa tiloissa, ja aloittaisin syömällä kunnon illallisen hyvässä ravintolassa.

Luotan italialaiseen keittotaitoon ja valitsen ravintolan sen mukaan. Italialainen ravintolan nimi ei tietenkään ole mikään tae siitä että ruoat olisivat italialaisittain valmistettuja. Jopa ruokalistan nimikkeet saattavat olla aitoa italiankieltä, mutta kun tilaus tulee pöytään se voi osoittautua aidosti paikalliseksi kaikin puolin.

Valitsemani ravintolan palvelu on mannermainen pienintä yksityiskohtaa myöten. Ruoka on aitoa italialaista - sikäli kuin minä pystyn arvostelemaan - ja hyvää. Se on jonkinlainen uunissa kypsennetty vuoka á la marisco, meren eläviä, jotka ovat olleet elämäni heikkous. Hienoutena makunautinnossa on tietty vivahde curryä, joka tuo mieleeni kiinalaisravintolan. Todelliset ravintoasiantuntijat nyt tietysti voivat väittää että eihän kiinalaiseen ruokaan panna curryä, sekoitan sen varmaan intialaiseen.

Viimeisen haarukallisen nieleskelen viivytellen, makua säästellen. Vihdoin totean suuni asianmukaisesti tyhjäksi ja lopettelen viinini. Jälkiruoaksi olen vähällä tilata parfait’n, mutta muutan mieleni viime hetkessä. Pyydän mannermaisuuteeni käyvän Hennessyn eurooppalaisen kahvin kanssa ja alan nautiskellen pohtia elämää sellaisena kuin se edessäni aukeaa. Tähän asti iltani on ollut tyydyttävä ja suunnittelen jatkotoimenpiteitä optimistisen odottavana.

Etiketti ja eteisessä odotteleva uusien asiakkaitten jono saavat minut lievästi vaivautuneeksi toisen konjakin jälkeen. Maksan laskuni ja lähden ulos jossa havahdun tropiikinkuumaan todellisuuteen. Tutkiva katse Asfordia länteen päin rauhoittaa hieman; rauhallisesti kävellen ehtisin seuraavaan ilmastoituun baariin todennäköisesti ennen kuin paitani olisi hiestä märkänä.

Näin käykin. Koneellisen ilmastoinnin henkäys tervehtii heti ulko-oven avattuani. Kun olen sijoittunut baaritiskin ääreen ja saanut Cuba libren käteeni - jäätävän kylmänä tietysti - totean huoneiston lämpötilan olevan todella alhaisen. Vieressäni istuva turisti Cincinnatista nyyhkii ja niistää nenäänsä vähän väliä. Hän valittaa vilustuneensa täällä näiden kirottujen ilmastointilaitteiden takia. En ryhdy analysoimaan asian koomisuutta sen enempää, totean vain että Cincinnatissahan on nyt talvi.

Näin istuskelen kotvasen baarissa. Sen jälkeen siirryn seuraavaan lyhyen kävelymatkan päässä. Tällä tavalla saavun vihdoin Holiday Inniin, joka on viimeinen hotelli Ashford Avenidan länsipäässä. Sen jälkeen ovat sillat Condado-laguunin yli haarautuen oikealle vanhaan San Juaniin ja vasemmalle Miramariin.

Holiday Inn on suuren hotelliketjun suuri hotelli. Ylellisyydessään ja korkeilla hinnoillaan se on yhtä kaukana Pohjois-Amerikan suositusta jokamiehen majatalosta kuin tropiikki on Valkeasta Joulusta, josta elokuvasta hotelliketjun alkuidean ja nimen sanotaan olevan peräisin. Kasino-oikeudet rahapelejä varten on tiukan lupakarsinnan jälkeen myönnetty harvoille hotelleille Puerto Ricossa. Condadon Holiday Inn on yksi näistä.

Sisäpuolella pistän takin takaisin päälleni pääasiassa siksi etten paitahihaisillani pilaisi paikan ylellisen arvokasta ilmapiiriä. Suuren hallin perällä on hotellin toimisto tiskeineen, sen oikealla puolella on patteristo puhelimia. Vasemmalla on kafeteria ja jonkinlainen baari, josta kuuluu merenguemusiikkia. Leveät rappuset johdattavat yläkertaan kristallikruunun alta. Sinne vievät myös koneraput jotka laiskuuksissani valitsen. Vaistomaisesti pyrin välttämään ruumiillista ponnistusta vaikka nyt olenkin ilmastoidussa viileydessä.

Toisessa kerroksessa on monenlaista ravintolaa ja kahvilaa. On kongressisali, sekä suuri tanssisali ja ties mitä. Toisessa kerroksessa on myös hotellin kasino. Se ei minua kuitenkaan kiinnosta. Kävellessäni peremmälle lasken ainakin kolme baaria. Aloitan kauimmaisesta. Vaimea musiikki, himmeät valot ja kohtelias palvelu saavat minut heti tuntemaan oloni kotoiseksi. Paikassa on viehättävää eleganssia. Siinä on toteutettu tuota pohjoisamerikkalaisten ensiluokkaista jännityksenpoistosuunnittelua menestyksellisesti. Melkein tunnen verenpaineeni laskevan kun rentoudun.

Baarissa on hiljaista. Muutama pariskunta istuu peremmällä olevissa pöydissä, joista on näköala uima-altaalle, merenkaistaleelle ja sen takana oleviin San Juanin puoleisiin vanhoihin linnoituksiin sekä moderniin Caribé Hiltoniin. Äärimmäisenä oikealla voi nähdä Atlantin rantatyrskyjen valkoiset vaahtoraidat joihin siltojen valot heijastuvat. Jossain siinä välillä on yleinen uimaranta, suojainen hiekkasärkkä joka on päivisin erityisesti paikkakuntalaisten suosiossa.

Viereeni baarijakkaralle istahtaa toinenkin vilustunut amerikkalaisturisti. Tämä on kuitenkin vain puoleksi turisti, sillä hän sanoo ottavansa lomaa liikematkansa jatkoksi. Keskustelemme talouselämän vaikeuksista laman kourissa. Ihastelemme matkustajien vähyyttä joka puolella, tyhjiä lentokoneita, tyhjiä hotelleja, kannattamattomina suljettujen turistipalvelujen määrää. Kerron omasta pakkolomastani. Hän toivoo lähtiessään, että pidän hauskaa niin kauan kun vielä voin. Hän ei tiedä.

Nautin yksinäisyydestä ja keskitän huomioni suureen pähkinäkulhoon, joka kuuluu baaritiskille tällaisessa paikassa. Valitsen monenlaatuisten suolattujen ja suolaamattomien pähkinöitten joukosta niitä, jotka tuntuvat parhailta. Suolakeksitikkuihin en vaivaudu koskemaan.

Kaksi nuorta naista tulee sisään. He asettuvat istumaan baaritiskin ääreen, mutta jättävät huomaavaisesti yhden jakkaran tyhjäksi väliimme. Koska istun jo valmiiksi sivuttain selkääni seinään nojaten, voin vapaasti tarkkailla heitä. Tai voisin jos haluaisin. Pika-analyysini on valmis muutamassa sekunnissa. He ovat liian kalliin näköisiä eikä mielenkiintoni riitä edes vaihtamaan sanaa heidän kanssaan. Käännyn muina miehinä niin että julkisivuni on baarin pullorivistöä kohti. He juovat drinkkinsä teennäisen kiinnostuneesti mutta hiljaisesti keskenään keskustellen ja poistuvat. Elegantisti. Täällä on kaikkea saatavilla vaikka mitään ei tyrkytetä.

Kun olin verkkaisessa tahdissa vielä lopettanut yhden Cuba libren, olinkin valmis jatkamaan muualla. Pesuhuoneessa käydessäni olin jo pannut merkille, että seuraava sopiva paikka saattaisi olla parikymmentä metriä käytävää takaisinpäin rappua kohti sijaitseva baari. Sen täytyi olla kovin suosittu, koska ihmisiä parveili ulkopuolellakin. Vilkaisu ovelta sisään vahvisti epäilyni. Kaikki pöydät oli miehitetty, eikä baaritiskiä ollut olemassakaan. Tämä paikka oli selvästikin tarkoitettu pariskunnille eivätkä yksinäiset olleet tervetulleita. Tästä masentumatta jatkan matkaani pitkällä käytävällä.

Ohjelmanumero sinänsä olisi ollut tarkkailla niitä mitä erilaisimpia karakteereja joita yksittäin, kaksittain ja ryhmissä kuin myös laumoissa risteili, parveili ja seisoskeli käytävillä. Tämä olisi kuitenkin ollut sama kuin jos olisi myöntänyt olevansa toimeton ja passiivinen. Minulle tämä ei ollut, koska, ensiksikin, olin määrätietoisesti etsimässä paikkaa jossa saisin seuraavan Cuba libren. Sen käteeni saatuani voisin kyllä vähän tarkkailla liikennettä, mutta nyt en. Jatkan siis matkaa, ja kun yläkerrasta ei löydykään enempää sopivannäköisiä huonetiloja, laskeudun alakertaan.

Alaspäin mennessäni minulle kelpaavat tavalliset rappuset. Vielä puolimatkassa kerrosten välillä olen valmis jättämään enemmän juhlimisen ja suunnistamaan takaisin kotiin. Silloin kuitenkin alkaa huomiokykyni rekisteröimään uusia ärsykkeitä joita en ollut ottanut huomioon laskelmissani. Tai olin unohtanut.

Alakerran hallista kuuluu vaimeaa musiikkia. Sen voimakkuus kasvaa sitä mukaa kun lähestyn aulan tapaista laajennusta samalla puolen käytävää kuin yläkerran baarikin oli ollut. Näkymä on niin mielenkiintoinen ja tervetullut että minulta pääsee huomaamattani hiljainen vihellys.

Aulabaari on iso. Sitä ei voi yhdellä silmien kohdistamisella havaita ollenkaan hyväksyttävällä tarkkuudella joka kelpaisi edes ensi silmäykseksi. Niinpä katseeni pyyhkäisee koko laajakulmanäkymän liikkeellä, joka alkaa vasemmasta seinästä pikku pöytien, orkesterikorokkeen, tanssilattian, baaritiskisaarekkeen ja taas pikkupöytien kautta oikeaan seinään. Sen erottaa hotellin alahallista vain viherkasvien muodostama kulkueste.

Nyt olen jo saapunut avaran sisäänkäynnin luokse ja musiikki on määrätietoisempaa, kovaäänisempää. Tanssilattialla on yleisöä tungokseen asti ja kaikilla näyttää olevan hyvä meno päällä. Kohdistan huomioni kaipaavana baarisaarekkeeseen joka kuitenkin on auttamattoman täysi. Yhtään vapaata jakkaraa ei pyöreän tiskin ympärillä näy. Toivorikkaana kävelen hiljalleen sitä kohti. Musiikki ehtii jo kertaalleen tauota ja alkaa uudelleen, mutta mitään ei tapahdu.

Puolineuvottomana seisoskelen käsivarret ristissä rinnan päällä. Tuntisin oloni huomattavasti mukavammaksi jos lähellä olisi pylväs, tai joku johonka voisi nojautua. En ole kuitenkaan yksin, muitakin odottajia on. Sulaudun heidän varjoihinsa tukahdutetussa valaistuksessa arvioni mukaan siinä määrin että en tunne itseäni edes vaivautuneeksi vaikka seison keskellä avointa lattiaa. Valppaana seuraan tilanteen kehitystä baarissa valmiina käynnistämään liikkeeni ensimmäisestä vihjeestä joka saattaisi merkitä paikan vapautumista.

Kun tanssi on tauonnut, näen joitakin ihmisiä kävelevän täyttä baaria kohti ja yllätyksekseni muodostavan ikään kuin hesperialaisen toisen aallon, eli seisojien rintaman baarituoleilla istuvien takana. Hymähdän itselleni siitä ettei tämä ollut tullut mieleeni aikaisemmin. Tuskin olen päässyt kolmea askelta enempää tuota unelmieni keidasta kohti kun keksin rohkaisevaa liikehdintää. En usko hyvää onneani, kun näen erään mieshenkilön itse asiassa nousevan jakkaraltaan ja kävelevän pois. Kiirehtien askeleitani huomaan että tyhjän paikan vieressä istuu kaunis musta nainen. Empiminen tuskin ehtii hidastaa askeltani, kun jo päätän että se ei nyt saa olla esteenä. Jatkuvuuden lain auttamana kävelen määrätietoisesti mutta en liian kiireisesti jakkaraa kohti. Syrjäsilmällä seuraan kummallakin puolella aukenevaa näkökenttääni siltä varalta että joutuisin kiihdyttämään vauhtia kilpailun takia. Muut eivät kuitenkaan näytä olevan kiinnostuneita yhdestä istumapaikasta, ja palkitsen pian itseni tuoreella rommilla.

Hengähdän syvään ja vain nautin olostani vähän aikaa ennen kuin alan katsella ympärilleni. Asemapaikkani on erinomainen, tästä ei varmaan mikään voi jäädä huomaamatta. Kahdella baarimestarilla on kiirettä. Noin seitsemän metriä halkaisijaltaan olevan baarin ympärillä on istumapaikkoja kolmekymmentäviisi, sallien kuusikymmentä senttimetriä kullekin vieraalle sillä kohtaa missä kyynärpäitä pidetään, ja vielä metrin levyinen kulkuportti josta jääpojat pääsevät ämpäreineen esteettä sisään ja ulos. Tällöin on kuitenkin tuolla metrillä tungeksivien seisojien otettava lasinsa tiskiltä käteensä, ja väistyttävä parilla sivuaskeleella. Baaritiskin yläpuolella on suljettua säilytystilaa. Sen pohjaan upotetut valot kohdistavat säteilylieriönsä alla olevalle tiskille kannastaan telineissä alassuin roikkuvien viini-, konjakki- ja muiden kannallisten lasien joukosta.

Kun jatkan lähiympäristöni arviointia totean että oikealla puolellani ei ole mitään mielenkiintoista, vain pariskunta keskustelee jostakin minulle vieraasta aiheesta.

Mielenkiintoni suuntautuu vasemmalle puolelleni. Syy tähän ei ole se että olen oikeakätinen, vaan siinä istuu tuo rekisteröimäni kaunis nainen. Hänen vasemmalla puolellaan istuu kaksi valkoihoista naista, ja hetken luulen että kaikki kolme ovat samaa seuruetta. Luuloni on väärä. Kaksi naista keskustelee keskenään kuin tytöt ylhäällä baarissa, kun taas musta nainen ei osallistu keskusteluun. Muutenkin hän katselee yleensä eteenpäin baarin yli tanssilattialle, ellei sitten vilkuile sivulleen sisäänkäynnin suuntaan.

Hän vaikuttaa välillä siltä kuin odottaisi jotakin. Henkilöä, merkkiä, jotakin? Hänen edessään on melkein tyhjä pieni lasi, jonka pohjalla on tilkka punaista nestettä, ehkä viiniä. Otan tuskin kuuluvan kulauksen lasistani ja käännän päätäni sisääntulon suuntaan hetkeksi, niin että voin tarkkailla naapuriani. Hän on ehkä kaksikymmentävuotias Länsi-Intian intiaani, itsensä Kolumbuksen viisisataa vuotta sitten erehdyksessä näin nimittämän alkuasukasrodun puhdasverinen edustaja. Dominikaani, siitä olen aivan varma, niin selvä on yhtäläisyys Puerto Platassa näkemieni esimerkkien kanssa. Kapeahkot kasvot ja pitkä, aavistuksen verran kyömy nenä, lievästi ulkonevat poskipäät. Harmoniset piirteet etenkin pienellä kulmalla suoraan edestä katsottaessa.

Hänen tukkansa on sileäksi taakse kammattu ja lyhyenläntä poninhäntä nauhalla varmistettu. Päällään hänellä on kalliinnäköinen pusero, hyvin istuvat farmarihousut sekä taas kalliinnäköiset korkeakorkoiset sandaalit. Kellon ranneketta täydentää sarja ohuita kultaketjuja. Käännän pääni välillä muualle päin ja harkitsen tilannetta.

Nainen on tosiaan kaunis. Hän luultavasti tietää sen itsekin, jos pystypäisyys ja harkitut eleet ja liikkeet sitä ilmaisevat. Hän vaikuttaa rohkaisevalta, kuin odottaisi minun puhuvan hänelle. Se että hän on dominikaani, tuntuu melkein kotoiselta, olinhan viettänyt tuossa maassa pitkähkön ajan. Tilaisuus keskustelun avaukseen tuleekin luontevasti, kun hän harkitun viivyttelevästi etsii kukkarostaan savukkeen, johon voin tarjota tulta espanjaksi lausutun kohteliaisuusfraasin myötä. Hän vaikuttaa positiivisesti ja aidosti yllättyneeltä kielitaidostani.

Kerron Dominikaanisessa Tasavallassa viettämästäni lomasta ja kiittelen maata kauniiksi sekä ihmisiä ystävällisiksi. Siitä huolimatta hän hieman empii, kun tiedustelen eikö hänkin ole sieltä kotoisin. Tämä musiikkikin, eikös se ole...? Hän myöntää hieman enemmän rohkeutta, jopa hiven ylpeyttä äänessään että se on dominikaanien kansallismusiikkia, merengueä. Orkesterikin on Santo Domingosta vierailulla, siinä varsinainen syy hänen täällä oloonsa. Sitten tulee luottamuksenosoitus: hän pyytää minua vartioimaan paikkaansa sillä aikaa kun hän käy... puhelimessa.

Kun hän palaa, pyydän saada tarjota hänelle juoman samalla kun tilaan itsellenikin uuden. Hän haluaa kokakolaa. Juttelemme yhtä ja toista ja välillä pidetään kuin keskinäisestä sopimuksesta pohdiskelutaukoja, joiden aikana kumpikin askartelee lasin tai savukkeen kanssa, tai on erityisen keskittynyt seuraamaan tanssilattian tapahtumia.

Cuba libre on sananmukaisesti vapauttanut minut, vetänyt sieluni ja ruumiini yhteen ainakin tilapäisesti. Ehdotan leikkisästi että vaikken tiedä asiasta paljoakaan niin jospa kävisimme tanssimassa. Se sopii hänelle ja sanoo etten turhaa murehtisi, mennään niin kuin mennään. Kun sitten hetken kuluttua uusi kappale alkaa niin hän sanoo sanansa ja lähdemme.

Merengue on hassunkurisen näköistä nopearytmistä lyhytaskelista tanssia, jolle joskus lapsena muistan elokuvissa nauraneeni makeasti. Makeasti nauraen liikehdimme tungoksessa. Meillä on hauskaa ja hän sanoo arvostavasti että olen oppinut hyvin.

Tanssilattialle meno ja itse tanssiminen antavat minulle tilaisuuden jatkaa havaintojani. Syy korkeisiin korkoihin käy ilmeiseksi, niilläkään seisten hän ei ole kookas. Hänen vartalonsa on hoikka, sopusuhtainen. Hyvin muodostuneet kiinteät rinnat pomppivat kiusoittelevasti täysinäisen avoimen puseron sisässä. Olkapäät ovat suhteellisen leveät ja lantio kapea, kuten Pohjois-Amerikankin intiaaninaisilla, huomioin puolitieteellisesti. Vartalo joka on mukautunut pensaikossa liikkumiseen.

Kun palaamme paikoillemme, hän sanoo nimensä olevan Rosa ja tiedustelee mistä oikein olen kotoisin, käytökseni ja kielitaitoni eivät vaikuta amerikkalaiselta? Kuultuaan mistä olen syntyisin, hänen ilmeensä muuttuu neutraaliksi; olen ensimmäinen hänen tapaamansa suomalainen eikä hän tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hänen käytöksensä kuitenkin osoittaa vähitellen että hän olisi taipuvainen uskomaan minusta hyvää.

Kun sitten kerron että itse asiassa olen hiukan tuuliajolla, sin rumbo, hän sanoo yllättäen että hän voi auttaa minua.

Vakuuttavasti ja uskottavasti.

- Te puedo ayudar, minä voin auttaa sinua.

Hetkisen hiljaisuuden ja vakavan harkinnan jälkeen päätän, että hän on tosissaan... Että hän voisi olla tosissaan. Alkoi näyttää siltä että suunnitelmiini oli tulossa muutos. Ainakin toistaiseksi.

Yhtäkkiä Rosa katsoo kelloaan, ja sanoo että hänen on lähdettävä kahdeltatoista kotiin. Vaistoni ohjaamana en pyydä hänen puhelinnumeroaan, vaan kirjoitan omani baarin paperiliinalle ja ojennan sen hänelle. Hän taittelee sen kukkaroonsa ja tekee lähtöä.

Hän vaikuttaa jotenkin epäröivältä, kun sanon myös lähteväni, samaa matkaa. Hän ei ehkä ymmärrä minua. Hän kävelee edellä ja minä muutaman askeleen jäljessä. Hän kiihdyttää vauhtiaan hiukan ja lisää etumatkaansa. Sitten hän pysähtyy. Hän sanoo menevänsä taksilla yksin. Minä sanon käveleväni. Hän menee ulos ovesta ja istahtaa taksiin. Minä menen ulos toisesta ovesta, joka on kymmenisen metriä lähempänä kadulle vievää ajoluiskaa. Pysähdyn jalkakäytävälle ja alan sytyttää savuketta. Minulla ei ole kiirettä, ja seisoskelen siinä kaikessa rauhassa. Taksi ei liikahda.

Rosa on sisukas. Hänellä ei ole rahaa taksimaksuksi. Hänen piti lähteä ajoissa siksi että ehtisi viimeiseen bussiin jolla pääsisi kotiinsa. Kuitenkin hänen on näytettävä hyvältä. Siksi hän istuu taksiin, mutta käskee kuljettajaa odottamaan. Hän toivoo, että minä lähtisin kävelemään, enkä olisi näkemässä kun hän poistuisi taksista ja juoksisi bussipysäkille. Vai odottaako hän todella jotakin. Avustajaansa? Miestä joka poistumalla järjesti minulle tilan Rosan vieressä?

Silloin taksi ajaa eteeni ja Rosa avaa oven kehottaen hyppäämään kyytiin, koska hotellini on hänen matkansa varrella. Niin sitten teenkin ja ajamme Miramariin. Kun taksi pysähtyy hotellini eteen, annan Rosalle tarpeeksi rahaa, että hän voi maksaa taksin kotiovellaan. Hän huokaisee helpotuksesta hiljaa itsekseen, toivottaa hyvää yötä ja taksi ajaa pois.

Kun Rosa sitten seuraavana iltana soittaa, kuuluu toisesta päästä astioitten kilinää. Hän sanoo laittavansa spagettia. Hänen täytyy keittää päivällistä joka ilta veljelleen, joka asuu alakerrassa. Veli on töissä television kanava kahden uutistoimituksessa kameramiehenä. Vanhempi sisar asuu vieressä. Hän on muotisuunnittelija, jolla on oma liike. Hänellä on nyt kiirettä, mutta hän soittaa huomenillalla uudelleen samaan aikaan, ja katsotaan silloin jos hänellä olisi aikaa tavata jossakin.

Hyvä on, ajattelen. Rosa on kotiapulaisena jossakin italialaisessa perheessä, jossa syödään spagettia, ja josta on vaikea päästä ulos iltaisin. Täytynee tarjoilla herrasväelle iltateetkin!

Seuraavana iltana soitto tulee hiukan myöhemmin. Rosa selittää että hänen on etsittävä tädilleen joitakin astioita. Tädillä on nimittäin jonkinlainen baari, ja hän on luvannut auttaa. Hän voisi käväistä lyhyesti tervehtimässä, jos odotan ulkona kadulla hotellini edessä kahdeksalta. Odotan sovittuun aikaan. Rosaa ei näy.

Joku hämäräperäisen näköinen vanha auto sisällään erivärisiä nuoria miehiä ajaa ohi. Rosan veljet arvioimassa tilannetta, ajattelen.

Aikani odoteltuani menen takaisin huoneeseeni ja alan katsella televisiota. Huoneeseen ei tietenkään kuulu televisiota ja tämä onkin omani, pieni nelituumainen jonka olin ostanut videolaitteitteni täydennykseksi. Videot samoin kuin raskaan vaatepussini olin noutanut huoneeseen lentokoneesta edellisenä päivänä. Puolisen tuntia myöhemmin puhelin soi, ja Rosa sanoo olevansa tulossa. Menen uudestaan alas kadulle. Seisoskelen varjossa sähköpylvääseen nojaten, liikkumatta tarkkaillen katua ylös ja alas. Silti havahdun kun Rosa on vieressäni ja minulla ei ole aavistustakaan mistä ja kuinka hän siihen ilmestyi.

Hän ehdottaa, että kävelemme hiukan. Varovasti ja tietoisesti toistemme kosketusta välttäen kävelemme viisikymmentä metriä ylöspäin Miramaria. Pysähdymme erään modernin kerrostalon hyvin hoidetun puutarhan eteen. Oliko tämä vihje siltä, että Olimpo Courtin lisärakennus oli hänen mielestään liian vaatimaton asuinympäristö minulle?

Joka tapauksessa tässä hän esittää asiansa. Minä vilkuilen ympärilleni ja hän on hieman levoton myöskin. Hän sanoo, että hänen täytyy mennä nyt ostamaan niitä astioita tädin cantinaan. Ne maksavat viisikymmentä dollaria, mutta hänellä ei ole rahaa mukana, joten täytynee palata takaisin tädin kautta.

Tässä vaiheessa olisi luonnollista että minä sanoisin lähteväni hänen mukaansa ja maksavani astiat kunnes hän saisi rahat tädiltä. Epäluuloinen ja arka tunnelma kuitenkin puetaan varmuuden vuoksi sanoiksi;

- Olemme peloissamme koska kumpikaan emme tunne toisiamme, hän sanoo, täten istuttaen mieleeni ajatuksen että hän ymmärtää, jos minä epäröin lähteä hänen mukaansa. Näin jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se että minä antaisin hänelle viisikymmentä dollaria ostoksia varten, hän menisi matkoihinsa ja minä menisin mihin menisin, huoneeseeni.

Teeskentelen ymmärtämätöntä, ja väistän taitavasti viidenkymmenen dollarin kysymyksen. Sanon että kai hänen on sitten mentävä, mutta vannotan että hän soittaisi minulle huomenna. Voisimme mennä syömään ravintolaan ja keskustella asioista. Hän lupaa soittaa ja katoaa mustaan yöhön.

Katselen hänen jälkeensä hetken ja kävelen sitten läheiseen ravintolaan. En ole vielä syönyt tänä iltana koska olin tavallaan otaksunut että ehkä käymme syömässä yhdessä. Rosalla näyttää kuitenkin olevan omat suunnitelmansa eikä ole ruuasta kiinnostunut tässä vaiheessa, ei ainakaan ravintolasta. Hän on huolissaan kirkkaista valoista kaikissa muodoissa.

Hän arvelee että en ole vielä huomannut hänen pikimustaa ihonväriään ja pelkää minun perääntyvän hänestä heti siinä vaiheessa kun sen todella näkisin. Siksi hän näyttää itseään harkiten, aloittaen mahdollisimman himmeästä valaistuksesta ja vain vähä vähältä valaistusta lisäten. Täten minulla olisi aikaa tottua ajatukseen enkä joutuisi paniikkiin. Kestäisi viikon ennen kuin näkisin hänet päivänvalossa!

Ravintolassa tyydyn jääveteen. Siitä illasta asti, jolloin olin päättänyt siirtää suunnitelmiani syöksykierteestä, olin ohjelmoinut itseni uudella tavalla. Masennukselleni ei ollut tapahtunut mitään, siinä suhteessa tilanne oli samanlainen. Olin yhä kriisini vaakalaudalla, ja sikäli jokapäiväinen elämäni oli käynyt ahdistavammaksi, että olin nyt yhtäkkiä ryhtynyt absolutistiksi alkoholin suhteen. Enää ei ollut niitä lepotaukoja jatkuvasta ahdistuksesta ja tuskasta, joita lääkitsevä alkoholi oli hermostolleni suonut. Sieluni oli nyt lopullisesti erkanemassa ruumiistani.

Yhä useammin toistuivat jaksot, jolloin oloni tuntui täysin sietämättömältä. Ruumiini oli jäämässä kokonaan ilman hermoston ohjausta ja koordinointia. Liikkeeni olivat käymässä niin kömpelöiksi että tietoisesti vältin tarpeetonta poistumista huoneestani, varsinkin päiväsaikaan. Muutama yksinkertainen sana ventovieraan ihmisen suusta oli ollut höyhenen painoinen, mutta se oli riittänyt herkässä vaa’assa aiheuttamaan liikkeen joka saattaisi jatkuessaan painaa elämäni kupin ratkaisevasti voitolle.

Yhtäkkiä olin havahtunut horroksestani sen verran, että tiesin mitä minun pitäisi tehdä: tarvitsin lääkitystä. Oikeastaan olin sen tiennyt koko ajan, mutta en ollut ollut yksin kyvykäs ajattelemaan asian käytännöllistä puolta. En ollut nähnyt mitään järkeä tai syytä jatkaa elämääni. Tarvitsin toisen ihmisen elämänhalun tai tarpeen voidakseni haluta elää. Se halu ei ollut rakkautta, tuskin se oli altruistista lähimmäisestä välittämistäkään. Ehkä se oli vain mielenkiintoa, mutta antoi minulle haasteen itse haluta elää.

Tuon mielenkiinnon takana saattoi olla täysin itsekkäät hyötymistavoitteet. Vaikka Rosa oli huolehtivasti tiedustellut että mikä oikein oli hätänä, mitä tarvitsisin, oli hän myös hienovaraisesti alkanut arvioida taloudellista taustaani. Olisinko hänen huolenpitonsa arvoinen? Selvästi maininta omasta lentokoneesta, jolla olin matkassa, sai hänet väreilemään mielihyvästä. Sen lisäksi hänellä saattoi olla mielikuvia siitä, kuinka hyvältä hän tulisi näyttämään valkoisen miehen tarjoamassa kulississa. Tämä kaikki oli minulle nyt kuitenkin toisarvoista. Itse aloin suunnitella, kuinka käyttäisin hyväkseni häntä hoitamaan itseni terveeksi.

Rosa soittaa seuraavana iltana ja lupaa tulla käväisemään. Ravintolaan hän ei ole halukas nytkään lähtemään vaan sanoo syöneensä jo kun piti keittää veljelleen kuitenkin. Selkeä koputus, ja Rosa on ovellani selittäen hengästyneenä kuinka vaikea huoneeni oli löytää. Hän käy peremmälle ja istuu järkkymättömän jäykästi tuolille kirjoituspöydän eteen. Hän sanoo viipyvänsä vain hetkisen.

Ryhdymme neuvottelemaan siitä mitä tarvitsen. Selostan hänelle tärkeimmät kohdat, eli että tarvitsen lääkärin joka suosittelee psykiatrin joka kirjoittaa lääkemääräyksen antidepresanttia.

Vakuutan että yksin en uskalla lääkekuurille ruveta, tarvitsen jonkun huolehtimaan minusta. Rosa sanoo ottavansa tehtävän vastaan ja tilaavansa ajan vastaanotolle huomispäivänä. Näin sanoen hän lähtee, mutta jättää kuitenkin jälkeensä päättäväisen tunnelman joka rauhoittaa hieman.

Seuraavana päivänä hän sitten ilmoittaa ottaneensa asioista kiireittensä keskellä sen verran selvää että en tarvitsisi yleislääkärin lähetettä, vaan hän voisi tilata ajan suoraan psykiatrin vastaanotolta. Näitä hänellä on tiedossa kaksi hyvää, niin kuin hän sanoo, eri puolilla kaupunkia, ja kysyy kumpi olisi mieluisempi. Condadolla oleva vaikuttaa sijaintinsa puolesta hyvälle, ja hän sanoo soittavansa sinne.

Tohtori on poissa kaupungista, mutta aika järjestyy seuraavalle viikolle. Hänen palattuaan se siirtyy vielä muutamalla päivällä, mutta varmistuu. Tyydyn tähän.

Rosa soittaa joka ilta, ja käy tervehtimässä useana. Alan kuitenkin vähitellen tottua siihen ajatukseen että illalliseni syön yksin. Rosa valittaa kiireitään, lieneekö hänellä poikaystävä, aviomies, tai onko hän muuten valonarka? Päivittäinen yhteydenpito kuitenkin riittää minulle. Se rohkaisee.

Kuluu vähän aikaa, ja saapuu se väistämätön ilta jolloin Rosa sanoo jäävänsä yöksi. Hän on varustautunut kuin hääyötä varten. Uudet pienet rintaliivit ja pikkuhousut paljastuvat vaatteiden alta sen jälkeen kun hän on ensin varmuuden vuoksi kysynyt että riisutaanko.

Hänen asusteensa ovat elegantisti valkoiset. Tuuman levyiset pystysuorat raidat kiiltävät vuorottain ylöspäin ja alaspäin. Hänen muodollinen käytöksensä tarttuu minuunkin. Huomioni kiinnittyy hänen tyylikkäisiin asusteisiinsa eikä siihen olennaiseen, mikä on niitten sisällä. Hänen jäykkyytensä niin sanoakseni ei tee minuun vastaavaa vaikutusta oikeassa paikassa. Säpsähtäen panen merkille hänen kätensä suhteellisen suuren koon ja hätkähdyttävän muodon. Toinen pirunkoura? Hätäännyn.

Entisten muistojen ja mielikuvien voimalla hermostunut epävarmuus väistyy kuitenkin ensin kerran. Sitten toisen.

- Varovasti, varovasti, huokaa Rosa.

Hänellä on sananmukainen lihaksellinen ahdistus joka ei ole rentoutettavissa. Hänen henkinen ahdistuksensa on kehittynyt pysyväksi neuroosiksi. Vasta kun hän on keskittänyt ajatuksensa katselemaan Valkoista puhvelia videolta selkä minuun päin, helpottaa neuroottinen ilmapiiri. Kolmas kerta.

Sanon hänelle että seksi oli niin huonoa että meidän pitää sitä harjoitella tosissamme, tästä lähtien joka ilta. Hän naurahtaa viileästi ymmärtämättä mitä tarkoitan. Lasku tulee seuraavana päivänä.

Kun Rosa soittaa, hän kertoo polttaneensa silitysraudalla sohvansa ja vuokraemäntä tahtoo kolmesataa dollaria siitä. Ääneen päivittelen vain hänen onnettomuuttaan osaaottavasti.

Rosa ei jätä asiaa kuitenkaan tähän. Kun näen hänet seuraavan kerran, hänellä on mukanaan ilmeisesti itse kirjoittamansa lappu jossa lukee suurin piirtein: 'Neiti Rosa, ellette maksa kolmesataa dollaria vahingosta sohvalle kolmen päivän kuluessa, joudutte lähtemään asunnosta'. Siinä se.

Totean Rosalle vain rauhallisesti että enhän minä kuljettele sellaisia rahasummia mukanani. Vaikka hän muistuttaa siitä vielä pari kertaa, asia hautautuu toimenpiteittä. Aikanaan kävisi ilmi, että hän ei muuta mihinkään asunnostaan, ja vielä myöhemmin se, ettei sohvassa ollut itse asiassa mitään virhettä tai vikaa.

Tämä oli vaatimaton tyytyväisyyden aihe itselleni: Aloin oppia. Ehkä Rosa olikin vain testannut minun kansalaistaitojani, joka tapauksessa se etten maksanut tuota summaa ei näytä millään tavalla vaikuttavan suhteeseemme. Rosa soitti ja kävi säännöllisesti niin kuin ennenkin.

Ajan kuluessa päättelin, että hän oli kokeilut kepillä jäätä; Rosalla oli kyllä silmää rahalle. Alkukantaisuutta hänen ajattelussaan todisti se että raha pitäisi hänelle noin vain antaa, ilman vastinetta.

Tulee lauantai ja Rosalla on vapaapäivä. Ainoa mahdollisuus, mitenkä hänen aikansa sallii minun tapaamistani on se, että lähden ostoksille hänen kanssaan.

Minulla sattuu olemaan erikoisen huono päivä kun hän tulee minua noutamaan. Paitsi omia koordinointiongelmiani minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää hänen puhettaan. Se näyttää olevan molemminpuolista, varsinkin kun puheeni on enimmäkseen vain jonkinlaista periaatteellista muminaa.

Joka tapauksessa suunnistamme bussipysäkille Ponce de Leon -valtaväylällä. Aurinko paistaa tukahduttavasti verottaen muutenkin vähäistä energiaani joka kuluu liikkumiseen ja seisomiseen bussipysäkillä. Olen erittäin vähäpuheinen ja huomaan että tämä vaivaa suuresti Rosaa. Kun bussi sitten tulee ja istumme vierekkäin, hän puhuu minulle jotakin mistä en saa selvää. Nyökyttelen vain päätäni koska en jaksa kysyä uudestaan mitä hän sanoi. Erehdyn kuitenkin mutisemaan jotakin siihen suuntaan, että mennään nyt vain katselemaan, ja voithan sinä ostella mitä tarvitset, minulla ei ole paljoa ylimääräistä rahaa ostella mitään tarpeetonta.

Tätä minun ei tietenkään olisi pitänyt sanoa. Vaikka siinä ei mitään pahaa ollutkaan niin Rosa kuulee ehkä hieman väärin, joko tahallaan tai muuten sillä seurauksella että hän pomppaa ylös istuimeltaan ja minun seuratessa astumme alas bussista seuraavalla pysäkillä.

Tuohtuneena hän ärähtää että kuinka sitä mennään ostoksille jos ei ole rahaa, ja niin edelleen. Pitkän neuvottelun ja suostuttelun jälkeen tulikuumalla jalkakäytävällä vinkkaamme sitten ohikulkevan taksin, ja nousemme siihen. Osoitteena on Plaza las Americas -ostoskeskus.

Matkalla hän osoittaa erästä kymmenkerroksista kerrostaloa jossa on vihreäksi maalatut parvekkeet ja sanoo asuvansa siinä. Fernandez Juncokselta taksi kääntyy etelään las Americas -kehätielle ja tuota pikaa ajamme suuren nykyaikaisen amerikkalaisen ostoskeskuksen eteen.

Siunattu ilmastointi auttaa minua pysymään koossa kun aloitamme väsyttävän kestävyysmarssin ostoskeskuksen monilla pitkillä käytävillä.

Täällä Rosa on elementissään. Hän on malli, mannekiini joka esittelee vaatteita ja asusteita. Eräs hänen pakkomielteitään on mannekiinimainen kävely. Pystypäin ja toista käsivarttaan vauhdikkaasti heiluttaen hän harppoo eteenpäin kokoisekseen hämmästyttävällä nopeudella. Minäkin joudun kipittämään tosissani pysyäkseni mukana hänen ripeässä tempossaan. Hänen kävelytyylistään on selvää että siihen ei ole lähelle asiaa. Hän huitelee omassa yksityiskaavassaan ja minä pyöriskelen ympärillä miten sattuu. Minkäänlaista yhteisymmärrystä ei välillämme vallitse.

Vähä väliä sattuu että teemme käännökset eri suuntiin, jolloin minä joudun kiihdyttämään juoksuaskeliksi saavuttaakseni hänet ennen kuin hän häviää kokonaan näkyvistä ihmisvilinään.

Yhtäkkiä hänen käyntinsä hidastuu, melkein pysähtyy, ja minuun voitonriemuisesti hymyillen vilkaistuaan hän tarkistaa kulkunsa suunnan. Uutta määrätietoisuutta askelissaan hän kävelee suoraan sisään vaatetusliikkeeseen ja alkaa katsella ja käsitellä telineessä olevia farmarihousuja. Joku puserokin ilmeisesti löytyy jonka hänen kriitillinen silmänsä kelpuuttaa ja minä saan tervetulleen hengähdystauon kun istahdan odottamaan kokeiluhuoneisiin pujahtanutta seuralaistani.

Aikaa kuluu runsaasti. Vihdoin hän ilmestyy näköpiiriini tyytymätön ilme kasvoillaan ja lähdemme toiseen liikkeeseen. Sama toistuu useaan kertaan. Vasta neljä, viisi liikettä käytyä minulle myönnetään kahvitauko.

Kahvitauko on ohjelmanumero sinänsä. Mikä tahansa cafeteria ei kelpaa. Kävelemme pitkän matkan, melkein koko ostoskeskuksen pituuden ja usean kahvilan ohi, ennen kuin se oikea löytyy. Muissa, ohittamissamme, oli ollut väljästi tilaa. Tämä johon menemme sisään on väkeä täynnä. Pöytä kuitenkin löytyy ja istumme alas. Ystäväni epävarmuus on tuskin huomattavaa kun hän silmäilee ruokalistaa. Varmuuden vuoksi tilaan samanlaista, vaikka hän sanoo sen olevan paikallista ruokaa, riisiä ja muuta sellaista.

Itse olen kenties syönyt neljänneksen lautaseltani kun hän aggressiivisella ruokahalulla lopettelee suurikokoista annostaan ja silmäilee ahneesti omaani. Jälkiruokaa syödessään hän jo sentään ehtii tarkkailemaan ympäristön muita ihmisiä ilmeisen hyväksyvästi.

Ruokailutauko ei pääse venähtämään kovinkaan pitkäksi sillä näin lauantaipäivänä liikkeet sulkevat jo viideltä, eikä siihen ole enää aikaa kuin pari tuntia. Meillä alkaa olla kiire jos mielimme käydä jokaisessa mielenkiintoisessa liikkeessä. Sitä paitsi hän on alkanut puhua siihen suuntaan että jotakin olisi ostettavakin.

Loppujen lopuksi Rosa näyttää saaliistaan tyytyväiseltä, kun hänelle tulee kiire kotiin. Nousemme taksiin ostoskeskuksen edessä pakettien ja pussien kanssa. Rosan asunto on matkan varrella ensin, mutta hän ei halua kyytiä ovelle asti vaikka sitä ehdotan. Hän jää pois pakettivuorensa kanssa eräässä kadunkulmassa, ja minä jatkan tyhjällä taksilla hotelliini.

Kun Rosa saapuu luokseni sinä lauantai-iltana, on hänessä jotain erikoista. Se on jonkinlainen päättäväisyyden tai auktoriteetin ilmapiiri. Hän on täynnä itseluottamusta.

Minä olen henkisessä nollapisteessä, toimintatarmoni on olematon. Pienintäkin pitkäjänteisyyttä vaativat ajatuskokonaisuudet ovat mahdottomia. Minä vain ajelehdin olemisen ja olemattomuuden rajamailla, itse asiassa aina oivaltamatta missä olen. Sillä ei kuitenkaan ole minulle merkitystä myöskään. Olen jotensakin tyytyväinen olotilaani niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla. Niin kauan kuin kellun virran mukana tai suvannossa paikallani, mikä asiaintila kulloinkin sitten vallitseekin. En tiedä. Enkä jaksa välittää. Alitajuisesti tiedän että jos pystyn roikkumaan Rosassa niin hän vetää minut kuiville elämänsä vanavedessä. Olen hyväksynyt riippuvuuden hänestä ainakin toistaiseksi. Tämän oivaltaa Rosakin.

Istun matalassa nojatuolissa. Ilma huoneessa on lämmin ja olen tuolin päälle levittänyt pyyheliinani niin että hikoilu ei tunnu liian epämiellyttävältä. Juuri inhottavampaa olotilaa en tiedä kuin istua hikoillen muovi- tai nahkaverhoillussa tuolissa, kun tahmea hiki ensin alkaa liimata ihoa ja verhoilua yhteen, ja sitten hiki tulvii valtoimenaan tuossa pinnassa leviten joka puolelle. Kun pyyheliina imee kosteuden joka vapautuu iholtani, on olo jokseenkin siedettävä.

Rosa istuu kirjoituspöydän tuolilla minun yläpuolellani. Korkeaa asemaansa hän korostaa istumalla niin että hänen toinen jalkansa puolisääreen asti on hänen takapuolensa alla. Välissämme on jalkalamppu jonka varsi on sen verran sivussa että se ei estä näköyhteyttä. Varjostin on juuri Rosan kasvojen yläpuolella ja kellertävä valju valokimppu valaisee niitä kovalla valollaan. Olen vetänyt tuolit lähekkäin niin että voin paremmin kuunnella Rosan jutustelua ja samalla tarkkailla hänen kasvojaan.

Minun on vaikea ymmärtää Rosan puhetta. Siitä huolimatta en keskeytä kun hän kertoo lapsuudenkodistaan yhä enemmän ja enemmän elottomaksi ja yksitoikkoiseksi muuttuvalla ahdistavaksi kiihtyvällä kurkkuäänellä. Kuin loitsuten hän kertoo kammottavaa tarinaa mielisairaasta veljestään.

Kun hän pääsee kertomuksessaan siihen kuinka hänen isänsä hakkasi kirveellä pojan kuoliaaksi, alkaa tapahtua ihmeitä. Rosan kasvot joita olen kiinteästi seurannut, alkavat yhtäkkiä muuttua. Hänen ruskeat silmänsä muuttuvat tuijotuksessani kirkkaiksi valoa tuikkiviksi pyöreiksi lasinapeiksi. Hänen kasvonsa tulevat kauttaaltaan ruskeiden, senttimetrin mittaisten karvojen peittämäksi. Myös karvaiset korvat ovat saaneet pari senttimetriä lisää pituutta ja tietyn terävän nypykän. Kummallekin puolelle hänen otsaansa puhkeaa karvojen seasta tuuman pituiset sarvenalut, niin kuin kuukautisella lehmän vasikalla. Kulmahampaat ovat puoli senttiä pidentyneet…

Tuijotan hänen kasvojaan hetken neuvottomana. Katselen itse Paholaista silmästä silmään.

En tiedä kuinka kauan aikaa on kulunut, ennen kuin saan väkisin sanoja suustani jotakin siihen suuntaan, että puhuisimme ehkä jostakin muusta aiheesta.

Niin pian kun olen nämä sanat sanonut, näen Rosan kasvot taas. Hämmentyneenä tajuan, että hän oli yrittänyt suggeroida minut. Oliko se onnistunut, en tiennyt. En voi varmasti tietää oliko se ollut vain yritys, vai olinko itse asiassa ollut hypnoosissa pitkänkin ajan ja vain heräsin siihen kun sanoin haluavani vaihtaa puheenaihetta.

Rosan tyytymättömään sävyyn lausutut sanat saattoivat viitata siihen että hänen yrityksensä oli epäonnistunut: Hän moitti minua siitä että olin masentanut hänen itseluottamustaan! Tai itseluottamuksensa?

Saatuani salpauksissa olleen henkeni takaisin puhekyvyn asteelle, sanoin hänelle mahdollisimman yhdentekevään sävyyn, joskin vielä peloissani, että vastaisuudessa hänen pitäisi kertoa minulle etukäteen aikomuksistaan, koska minä vastustan kaikkea outoa, kaikkea mitä säikähdän.

Rosa ei kommentoi. Yrityksistäni huolimatta en koskaan enää sen jälkeen saa aihetta keskusteltavaksi. Minua askarrutti se, oliko Paha heijastus minusta itsestäni, vai oliko Rosan sisukkuus syvempi kuin harmiton pikku neuroosi? Mikä merkitys oli hänen ilkeännäköisellä kädellään, joka oli minut pahan kerran hätkähdyttänyt jo ennen?

Oliko hän todella Paholaisen papitar, joka oli näyttänyt minulle kasvonsa? Aivan ilmeisesti hän oli pyrkinyt sieluuni. - Mitä muuta varten kuin alistaakseen minut palvelijakseen? Herransa palvelijaksi? Kuka tai mikä se sitten saattoi ollakin? Paholainen? Saatana? Sisu?

Harmistunut Rosa jää yöksi, mutta minkäänlaisesta intiimistä toiminnasta ei tule mitään. Hän on niin sydämistynyt epäonnistuneesta yrityksestään, että tunnen hänen sisunsa väristyksinä hermostossani, melkein ruumiissani.

Hänen ulkoinen käytöksensä ei kuitenkaan anna minkäänlaista vihjettä siitä mitä on käynnissä hänen sisässään. Hän keskustelee tavanomaiseen miellyttävään tapaansa niin kuin aina. Niin kuin ennen illan koetta, tarkoitan. Sen yön nukumme eri puolilla leveää sänkyä.

Aamulla hän selittää että saa kauhean päänsäryn jos nukkuu myöhälle, ja lähtee kotiinsa seitsemältä. Myöskin hän sanoo että liika sängyssä lepäily on omiaan veltostuttamaan aivotoimintaa!

Hyvissä ajoin ennen määräaikaa somistaudun puhtaaseen paitaan ja sileisiin housuihin. Suihkussa käymisen olen jättänyt viime hetkeen ennen lähtöä, ja kohtalaisen mukavan tuntuinen on oloni kun sitten kävelen jo tutuksi tulleet kapeat rappuset alakerran sementtipihalle. Cucá ei tähän aikaan ääntele. On se hetki päivästä jolloin suoraan Zeniitistä paistava aurinko lähenee päivittäisen kierroksensa huipentumaa. Vallitseva kuumuus kiihtyy iltapäivän polttavaksi paahteeksi joka pitää ihmiset sisällä ja varjoisissa vilpoloissa. Vain ne joilla on ehdottoman tärkeää mentävää, ovat liikkeellä paistinpannun lämpötilaa tavoittelevilla kaduilla. Kävelen päättäväisesti kadunkulman taksiasemalle ja nousen vuorossa olevaan autoon.

Ikkunat alas laskettuina ajamme Baldorioty de Castro moottoritietä puolitoista kilometriä itään ja käännymme sitten ulosmenotielle kun liikenteenohjauskilpi osoittaa Condadon liittymää. Hienojen ravintoloiden ja hotellien ryhmittymän ohitettuamme ajamme asuntoalueen läpi, jossa etuoikeutetun luokan omistamat huvilamaiset talot kilpailevat arkkitehtuurissaan ja puutarhojensa aistikkaassa väriloistossa. Jokaiselle näyttää kilpailussa kuitenkin olevan oma sarjansa, sillä kenelläkään ei ole tarvetta jäljitellä naapuriaan. Mikä näky urautuneelle suomalais-germaaniselle silmälle: Kukatkin ovat eri värisiä. Täällä ei näytä olevan minkäänlaista järjestystä!

Yhdytämme Ashford Avenidan ajaen poispäin hotelli- ja turistialueelta. Liikennevaloilla jo onkin Condadon lääkärikeskus, kulmittain risteyksen yli.

Potilaita ja saattajia liikkuu rauhallisessa tempossa sisään ja ulos kymmenkerroksisesta lääketieteen kompleksista. Joku on rullatuolissa, jollakin ulostulijalla on käsivarsi kipsissä. Pihalla vaakasuoraan halkaistun appelsiinin värinen ja -muotoinen kioski jossa virvokekauppa käy vilkkaana.

Koska olen melkein tunnin etuajassa, käyn rakennuksen alahallin nimitaululta tarkistamassa että etsimäni tohtorin nimi esiintyy asianmukaisesti osoiteluettelossa ja poikkean alakerran kafeteriaan odottelemaan aikani koittamista.

Uteliaisuuteni saa minusta yliotteen kahtakymmentä minuuttia vaille määrätunnin. Kävelen rauhallisesti ala-aulan hisseille ja nousen kahdeksanteen kerrokseen. Minä olen ainoa matkustaja joka jää tuohon kerrokseen, ja voin siten muista välittämättä ja turhia kiertelemättä hakeutua ovelle jossa on etsimäni tohtorin nimi. Nimen alla on mahtava joukko lyhennyksiä erilaisista opinnäytteistä ja arvonimistä, erotan niistä lääketieteen tohtorin ja psykiatrin. Jälkimäinen on selväkielisenä niin kuin kyltti minkä tahansa liikkeen ovella, kuten suutarin, kellosepän tai lihakaupan omistajan siihen ammattiylpeydellä ripustama.

Astun tyynesti asialliseen odotushuoneeseen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen vastaanottoapulainen antaa minulle kaavakkeen täytettäväksi. Kaavake tiedustelee henkilötietoja ja terveydellistä taustaa, sekä sitä mikä nyt on varsinaisesti käyntini aiheena. Yhteyshenkilöksi laitan Rosan nimen. Tätä varten hän on jo antanut minulle osoitteensa ja puhelinnumeronsa, jotka tekstaan korttiin huolellisesti. Muista omaisista en tiedä lukua tehdä, koska täällä oloni on mielestäni riittävä vakuutus siitä, että aioin pysyä hengissä ja viimeisen viestin osoitteet katson tarpeettomiksi.

Katselen ympärilleni odotushuoneessa. Ilmastointilaitteet suhisevat rauhoittavasti. Lehtiä on pöydällä jokaisen asiakkaan makuun. Selailen taloudellisia aikakauslehtiä. Sihteerin vaimea ääni kuuluu korviini kun hän keskustelee puhelimessa ilmeisesti poikaystävänsä kanssa. Sitten pieni tauko, ja uusi puhelu ehkä potilaalta äänensävyn asiallisuudesta päätellen. Lyhyt tauko ja taas soi puhelin. Nyt se on äiti, mamá. Pienessä kirjahyllyssä on lisää aikakauslehtiä sekä muutama mielestäni varsin mielenkiintoisen näköinen, esteettistä silmää miellyttävä veistos.

Toisella sohvapöydällä on hattupäinen miehenpää, jonka alaosan pronssisessa laatassa lukee ‘Sigmund Freud’. Silmäni eivät ole keksineet salaista televisiokameraa vielä mistään. Sopivia peilipintoja ei odotushuoneessa ole, ja kattopaneelitkin näyttävät olevan aukottomia. Ehkä tohtorimme onkin työllistettynä toisen potilaan kanssa, eikä välitä tarkkailla minua vielä, vaan tekee sen aikanaan suoralla näköhavaintomenetelmällä.

Vastaanottoapulainen nostaa puhelimen korvalleen ja sanoo: Kyllä tohtori, laskee puhelintorven takaisin ja katsoo minuun. Hän nousee paikaltaan pöydän takaa ja kävelee minua kohti pysähtyen kahden metrin etäisyydelle. Kun nostan kysyvästi katseeni aikakausilehdestä jota olin ollut lukemassa, tai pikemminkin lukevinani, hän sanoo:

- Tohtori katsoo teitä nyt, herra Käkriäinen. Tätä tietä olkaa hyvä.

Seuraan häntä vastaanottohuoneeseen jonka sisäpuolelle päästyäni hän sulkee oven takanani jääden itse ulkopuolelle.

Tohtori nousee seisomaan pöytänsä takaa, ottaa askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä. Pöytä on seinivieressä heti ovesta oikealle. Oven ja pöydän välissä on mukavan näköinen nojatuoli selkä seinään ja oveen päin. Tervehdittyämme kädestä pitäen tohtori viittaa minut istumaan nojatuoliin. Itse hän peräytyy takaisin pöytänsä taakse ja alkaa silmäillä täyttämiäni papereita jotka hänellä on koko ajan ollut vasemmassa kädessään.

Katselen ympärilleni. Neutraalein värein sävytetty huone on miellyttävän avara. Vasemmalla puolellani oleva seinä on täynnä erilaisia diplomeja ja kunniakirjoja ja todistuksia jotka ovat tummiin puukehyksiin lasin taakse ripustettuina kiistämättömänä todisteena praktiikanhoitajan koulutuksesta, kokemuksesta, kunniallisuudesta, luottamustehtävistä ja jäsenyydestä lääketieteellisissä yhdistyksissä ja assosiaatioissa, sekä lupakirja praktiikan harjoittamiseen. Tohtorin diplomeja psykiatrisessa lääketieteessä San Juanista, Harvardista, San Franciscosta, Madridista, Sorbonnesta, Lontoosta, Montrealista.

Pitemmälle en pääse tällä kertaa kun hän kohottaa katseensa pöydästään ja suuntaa sen minuun. Huomaan sen koska olen syrjäsilmällä tarkkaillut häntä samalla kun olin tutkinut diplomeja. Hän on tummatukkainen, vähän alta kuusikymmenvuotias mies, joka sarvisankaisten silmälasinpuolikkaittensa yli nyt katselee minua näennäisen vaikutteettomasti, mutta arvattavan asiantuntevasti arvioiden.

Ensin hän haluaa tietää millä kielellä haluaisin keskustella. Tämä lähinnä tarkoittaa espanjaa tai englantia, paikkakunnan kieliä, mutta hänen diplomirivistönsä huomioonottaen saattaisi moni muukin kieli tulla kysymykseen. Toteamme humoristisesti, että hän ei osaa suomea, ja minun ruotsi on kyseenalaiseksi ruostunut, joten päädymme englantiin.

Hänen tiedusteluunsa asiani laadusta nyökkään hänen edessään pöydällä oleviin papereihin päin selitän lyhyesti tilanteeni. Tarvitsen antidepresanttia.

Hän kyselee onko minulla ollut tällaisia masennuksia aikaisemmin. Kerron kahdesta edellisestä jolloin nukuin sängyssä kolme tai neljä kuukautta yhteen mittaan.

Hänen toinen kysymyksensä koskee toisen äärimmäisyyden eli suuren toimintatarmon jaksoja joita mahdollisesti olen huomannut. Kerron.

Leukaansa hieraisten hän ottaa reseptilehtiönsä kun olen kertonut että edellisellä kerralla masennustani oli hoidettu eräällä lääkkeellä. Hän sanoo antavansa samanlaista, mutta parempaa. Lisäksi hän kirjoittaa toista lääkettä, joka hänen sanojensa mukaan saa minut reippaana aamuisin ylös sängystä.

Kun vielä olemme sopineet siitä kuinka lääkkeitä tulee ottaa, hän pyytää minua tulemaan kahden viikon kuluttua uudestaan. Elämääni saisin jatkaa tottumusteni mukaan. Erikoisesti hän suosittelee että käyn juoksemassa joka aamu. Olin kertonut tehneeni näin siitä asti kun olin loukannut selkäni. Oli ollut pakko ruveta voimistelemaan ja juoksemaan.

Kättelemme, ja poistun. Sihteeri ottaa vastaan käteissuoritukseni kuusikymmentä Yhdysvaltain dollaria lääkärinpalkkiona. Hän antaa asianmukaisen kuitin, sovimme seuraavasta tapaamisesta kaksi viikkoa eteenpäin ja toivotamme hyvää päivää toisillemme.

Alakerran apteekista ostan määrätyt lääkkeet, oranssinväristä Ludiomilia ja vaaleansinistä Stelaziniä. Lääkkeet sujautan paitani sisäpuolelle ja lähden ulos polttavaan iltapäiväaurinkoon.

Kävelen viitisenkymmentä metriä Ashfordia länteen päin, kun aikaansaamisen hyväolo lääkärillä käynnin takia tulee ylitsepääsemättömäksi, ja poikkean kohdalle sattuvaan Howard Johnsoniin. Minun täytyy tarjota tapauksen kunniaksi itselleni kunnon kahvit Howard Johnsonin maailmankuulun täytekakun kanssa. Iso mukillinen café con lecheä ja aimo viillos suklaatorttua edessäni alkaa minusta jo tuntua että elämä voittaa. Kahvilla huuhtelen alas ensimmäisen Ludiomilin. Tie parannukseen on alkanut, arvelen toiveikkaasti. Joskin ennenaikaisesti.

Antidepressantti on potenttia, voimakasta lääkettä. Kuuri on aloitettava vähitellen. Niinpä ensimmäisenä päivänä otan vain yhden tabletin. Sen jälkeen kahtena päivänä kaksi kumpaisenakin, seuraavina kolmena päivänä kolme ja niin edelleen. Kestää toista viikkoa ennen kuin olen täysimääräisessä päiväannostuksessa.

Mutta johtuneeko päivittäisestä juoksutottumuksestani, Stelaziinistä, tohtorista, Rosasta, tai ympäristöstä että pysyn edelleen jaloillani liikkuvana. Herään aamuisin reippaana seitsemältä aivan kuten tohtori oli luvannut.

Antidepressantin haittavaikutukset ovat kuitenkin jokseenkin samat kuin ennenkin. Virtsaamisvaikeudet ovat sanoinkuvaamattomat. Vaikka tuska pullistaa rakkoa, on täysi työ saada painetta vähennettyä edes muutamalla tipalla.

Maha kuivaa ja suoliston ummetus on herkässä ellei pidä varaansa. Vatsahapot ovat ärhäkät ja suussa on jatkuvasti paha maku. Lääkkeen kuivatusvaikutus tuntuu ja näkyy myös siinä että aamuisin on yskittävä kurkusta vihreää limaa monta mahtavaa räkäpalloa, ennen kuin esimerkiksi saattaa aamukahvin juontia ajatellakaan. Jännitysten rentouttaminen on eräs Ludiomilin vaikutuksista. Vähitellen puhuminen alkaa tulla estottomaksi. Tämä on kuitenkin tilapäinen ilmiö, joka rajoittuu lääkityksen alkuvaiheisiin, lisääntyvään annokseen. Niin pian kuin olen ottanut täyttä kuuria pari viikkoa, alan palata takaisin puhumattomuuteen.

Estojen vähenemisen koen vaaralliseksi pian päästyäni täyteen päiväannostukseen. Henkisen kontrollini rippeiden lauetessa minulle tulee uudestaan valtava tarve lopettaa elämäni. Rosan avulla pystyn kuitenkin pitämään tilanteen hallinnassa. Kriittistä aikaa kestää kuusi viikkoa, mutta vähitellen asemani vahvistuu ja alan toden teolla toivoa elämän voittavan. Minun elämäni.

Rosan tuki on ratkaiseva yritykseni onnistumiselle. Se ei ole mitään suurimuotoista, itsensäuhraavaa eikä tarkoituksellisen asiantuntevaa. Tärkeintä on hänen päivittäinen yhteydenottonsa puhelimella, tai käynti luonani.

Niin pienet ovat odotukseni ja vaatimukseni että pysyn käynnissä päivän kerrallaan vain odottaen hänen soittoaan illalla. Saattaa olla että hänellä on jonkinlaista psykologista koulutusta tai kokemusta tai molempia, sillä koskaan hän ei ärsytä minua millään lailla vaan jotenkin rohkaisee.

Varsinkin puhelimessa hän on vakuuttava. Alan vähitellen jutella hänelle kaikenlaista, ja hän kuuntelee. Ehkä hänellä on joitakin asiantuntijatuttuja, koska näyttää siltä että kun hänelle esitän jonkin ongelman, hänellä on siihen aina jonkinlainen ratkaisu muutaman päivän sisällä.

Hänen puhelimensa saattaa olla varattu puolikin tuntia yhteen mittaan. Joskus määräaikoina soittamalla saan häneen yhteyden kun hän odottaa soittoani. Riippuvaisuuteni Rosasta kriitillisenä aikana on täydellistä. Takerrun häneen samalla päättäväisyydellä kuin sikiö napanuoralla äitinsä istukkaan. Ellen häntä jonakin iltana tavoita tavanomaisena aikana, alan nopeasti vaipua jonkinlaisen epätoivoa muistuttavan hädän tilaan.

Tällaisia iltoja ovat perjantait. Soitan ensin puoli seitsemältä, koska normaalisti hän saapuu kotiin viisitoista yli kuuden. Puhelin hälyttää ja hälyttää. Ja hälyttää. Mutta kukaan ei vastaa. No se saattaa olla jokin viivytys joka on sattunut matkalla, vakuuttelen itselleni ensin. Kun sitten soitan tunnin kuluttua uudelleen, on tulos sama. Puhelin hälyttää tusinan kertaa, ilman että kukaan vastaisi. Alan huolestua. Joko hänellä on joku mies asunnossaan, tai hän on ulkona ryypyllä juhlimassa työviikon päättymistä työtoveriensa kanssa.

Tai ehkä hän onkin varsinaisessa työssään perjantai-iltaisin...? Sehän ei pitäisi kuulua minulle, sanon itselleni puoliääneen. Mutta missä on Rosa?

Palaan huoneeseeni epätietoisena siitä mitä ajattelisin. Vaikka minulla on huoneessa puhelin, johon sisäänpäin tulevat puhelut yhdistetään, ulos käyn mieluummin soittamassa alakerran tai kadunvierellä olevasta automaatista. Näin tiedän ainakin ettei hotellin toimistossa vuorossa oleva päivystäjä kuuntele keskusteluja ja voin näin puhua vapaammin vaihtelevista aiheista.

Myöskin puhelu huoneesta käsivälitteisen hotellin keskuksen kautta tilattuna maksaa kaksikymmentäviisi senttiä kun automaattipuhelin on vain kymmenen senttiä. Koska alakerran puhelimella on paljon käyttöä, sen raha-aukko on usein niin täynnä ettei se ota rahaa ollenkaan.

Astun sisään hämärään huoneeseeni ja käännän päälle television. Ajatukseni, sikäli kuin mielessäni jotakin satunnaista liikehdintää tapahtuu, vellovat aaltojen tapaan. Eteen ja taaksepäin, edistymättä mihinkään.

Mustasukkaisuuden tapaiset ajatukset valtaavat mieleni, en voi sille mitään. Rosahan on minun?

Tunnin välein aina tasakellonlyömällä palaan alakerran puhelimeen ja käännän numerot. Käännän ne kahteen kertaan siltä varalta että ensimmäisellä kerralla olisin erehtynyt jostakin yksiköstä. Sama tulos. Puhelin hälyttää ja hälyttää, mutta miksi kukaan ei vastaa? Palaan nopeasti huoneeseeni siltä varalta että hän yrittäisi soittaa minulle ja tiedottaa viivästymisensä syyn. Kukaan ei soita. Silmäni seuraavat televisiota mutta synkkyys miehittää ajatukseni kokonaisvaltaisesti.

Kun sitten viisitoista yli yksitoista Rosa nostaa luurin ylös neljännellä soitolla ja hengästyneenä, en saa sanaakaan suustani vähään aikaan.

Rosa sanoo juuri kävelleensä sisään ovesta että hän on ollut vähän juhlimassa ja että hän on humalassa ja voi pahoin.

Jo se että hän sanoo olevansa humalassa, todistaa tämän tosiasian. Muulloin hän ei millään ehdolla myöntäisi olleensa alkoholin vaikutuksen alaisena. Toinen seikka mikä antaa hänet ilmi, on omituinen laahaava puhe ja äänteiden vahva nasaalisuus. Rosa on juovuksissa. Hän ei kuitenkaan ole unohtanut vastuutaan aivan kokonaan. Selvää syyllisyyttä äänessään hän sanoo sitten tästä paikasta lähtevänsä 'sinne missä sinä', siis minun luokseni.

Olen jo itse kuitenkin tähän mennessä rauhoittunut niin paljon että vapautan hänet siitä nöyryytyksestä joka olisi hänen edessään jos minä olisin nähnyt hänet humalassa. Se saattaisi olla hänelle huomattava rasite, ja siten rasite suhteellemme, oivallan vaistonvaraisesti. Niinpä kehotan häntä juomaan vähintään kaksi lasillista maitoa, ottamaan kaksi aspiriinia ja käymään nukkumaan. Soittaisin joskus aamupäivällä. Hän vaikuttaa helpottuneen myöntyväiseltä. Palaan huoneeseeni, otan asianmukaiset lääkkeet, käyn sänkyyn ja nukahdan välittömästi.

Stelazin, se vaaleansininen milligramman kokoinen tabletti jonka tohtori Ferrero - sillä se oli hänen nimensä - oli sanonut herättävän minut virkeänä aamuisin, saa minulta paitsi tunnustusta siitä että se tekee tehtävänsä lupausten mukaan, myöskin kunnioituksen sekaisia pelontunteita vaikutuksistaan. En ole aivan varma asiasta, mutta niin pian kuin otan Stelazinia illalla, alan nähdä mahtavia painajaisunia. Kaikenlaisia unia olin nähnyt huvittavien ja ärsyttävien aiheiden väliltä aina, mutta tähän asti unet olivat olleet aina värillisiä. Sikäli kuin minä tiesin, kuitenkin. Stelazinin aloitettuani uneni muuttuivat yhtäkkiä musta-valkoisiksi. Itse asiassa väri oli tuhkanharmaa, täsmälleen samaa sävyä kuin tuntemukseni oli ollut Las Vegasissa, tuossa turmeluksen kaupungissa. Tietysti silloin ei ollut kysymys unesta, vaan tuntemus oli niin voimakas, että se oli ottanut minut valtaansa hereillä ollessani.

Nyt tuhkanharmaat painajaisuneni ovat unia, näen ja elän niitä nukkuessani yöllä, eikä niissä ole sitä todellisuutta tietenkään kuin oli kasinokaupungissa. Mutta tunnelma on erehtymättä sama. Paha. Unieni tapahtumapaikka on säännöllisesti Helvetti, tai Kadotus, tai Tuonela miksi sitä nyt voisi kutsua. Maanalainen luolamainen vainajien asuinsija joka tapauksessa. Se on matala ehkä puolitoista metriä korkea laakea luola jossakin kerrostuneessa kivilajissa. Pääkalloja ja luita näkyy satunnaisesti yksitellen, ei koskaan kokonaisina luurankoina. Ilmassa, jos se nyt ilmaa on, leijuu hiukkasia, jotka ovat kuin tuhkanpölyä. Mitään erikoista ei koskaan pelostani huolimatta tapahdu. Epämääräiset haamut vain liikehtivät, tuhkanharmaat, harmaahiuksiset kallot samanväristen viittojen avoimista yläosista näkyessä. Ne leijuvat ympäriinsä kuten tomuhiukkaset, eivät kävele eivätkä edes liikuttele luitaan.

Kahden viikon kuluttua käyn tapaamassa toistamiseen tohtori Ferreroa jolloin hän - tiedusteltuaan vointiani ja kuinka tulen toimeen - lisää Stelazin-annostuksen kahteen milligrammaan. Odottamatonta on se että tuon käynnin jälkeen uneni palaavat takaisin värillisiksi. Tätä en käsitä. Siinä on jotakin mystillistä. Joko uusi tabletti onkin vain tyhjää silmänlumetta jonka teho piti perustua luuloon, tai tohtorimme oli tehnyt minulle jonkin silmänkääntötempun jonka oli nyt peruuttanut? Tällaisia temppuja hänellä varmaan oli hihassaan lukuisa määrä. Tapauksen pohtiminen on minulle joka tapauksessa tervetullut lisätapa kuluttaa aikaani.

Ajankulusta minulla ei ole puutetta. Tunnit ja päivät lipuvat melkein huomaamattani. Ellei pöydälläni olisi viikon pino sanomalehtiä kun siivooja tulee, voisin vannoa että hänhän vasta kävi eilen, joko nyt taas? Päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia. Mahtaneeko kuukausista tulla vuosi ennen kuin olisin selvinnyt täältä matkoihini? En edes vaivaudu ajattelemaan mitään siihen suuntaan. Aika näyttäisi.

Aamulla kun herään, mikä tapahtuu yleensä säännöllisesti seitsemän aikaan, venyttelen ensin hiukan jäseniäni ja teen kierto- ja venytysliikkeitä kipeytyneen selkäni tervehdyttämiseksi. Se auttaakin, vaikka hitaasti. Juoksu, vaikka ei kai olekaan mikään selkäliike, tehoaa myöskin suurella liikkeen toistomäärällä.

Paljon juoksijoita tähän aikaan kiertää Condadon lenkkiä, jonka olen näin itse mielessäni nimittänyt. Se vaikuttaa kuitenkin pitkältä, ja kun sille on lähtenyt niin ei voi kääntyä kesken takaisin, vaan on mentävä ympäri koko laguunin. Sitä paitsi en pidä siitä, että reitti kulkisi vilkkaita katuja pitkin jossa turhan paljon joutuu ihmisten silmien kohteeksi. Oma lenkkini käy kohti Isla Granden lentokenttää puistomaisessa ympäristössä kiitoradan vierustaa, joskin viimeiset sadat metrit ovat ränsistyneen näköisellä teollisuusalueella.

Lenkiltä palattuani teen uskonnollisesti voimisteluohjelmani pidennetyn version. Kun sitten olen huoahtanut puolisen tuntia tai sen mikä on tarpeen hikoilemisen vähentämiseen jos ei tyystin lopettamiseen, menen suihkuun. Jos olen aikainen, niin lämmintä vettä ei hanoista kannata odottaa. Kylmäkin on kuitenkin suhteellinen käsite ja tropiikin kylmävesi saattaa ollakin juuri sopivaa.

Aamiaisella käyn jossakin monista kulman vaihtoehdoista. Toisinaan istahdan korkealle jakkaralle katuvieren cantinassa, jossa moni paikkakuntalainenkin käy. Kahvi on kitkerää ja tostada on kovakuorista ranskanleipää. Sen sisusta on melkein taikinaa, margariinin kanssa paksuina lohkoina polttopaahdettua. Mutta appelsiinimehu puristetaan tuoreista hedelmistä suoraan lasin. Seura on värikästä hyvin aikaisista tunneista alkaen. Maria on paikan hyllyväpyllyinen hoitaja, joka tuhkaa tippuva savuke suupielessään kääntelee tostadaa, ja jakelee aamun vitsit ja uutiset.

Paikallisväriä en tietenkään pane pahakseni, päinvastoin. Toisinaan kuitenkin elimistö vaatii muutakin kuin kitkerää kahvia ja palanutta tostadaa. Tällöin astun ilmastoituun konditoria naposteriaan, jossa leivontatuotteet ovat aina tuoreita, kahvi on tuoretta ja hyvää, purkkituoremehu halpaa, ja seura ikävää.

Tätä korvaa osin sanomalehti, jonka voi makunsa mukaan valita myytävänä olevien paikallisten painotuotteiden joukosta. On jopa yksi englanninkielinenkin, sekä yksi sensaatiolehti. Jälkimmäinen on rautavatsoille ainoastaan suositeltavaa, sillä siinä selvitellään yksityiskohdittain ja hyvälaatuisin valokuvin kaikki edellisen päivän ja yön aikana tehdyt veriset väkivaltatyöt. Suolistoa, aivokudosta ja muutakin sisempää anatomiaa voi tarkastella etusivun kuvista joka aamu. Eikä vuorokautta vanhempia kuvia tarvitse kahta kertaa painaa. Uutta kuvasatoa tulee joka yö.

Mies ampui naapurinsa, koska tämä soitti stereoitaan liian äänekkäästi. Kerrostalokaksiosta löytyi ruumis betonimöhkäleen sisään valettuna. Äiti löysi kaksi pikku poikaansa päät hajalle vasaralla hakattuna. Nuorukaisen palaneessa ruumiissa kaksikymmentäkolme puukonreikää. Silmäilen otsikoita.

Täällä ei ihmishengellä ole arvoa. Sadalla dollarilla voi palkata salamurhaajan tappamaan kenet hyvänsä. Kauppiaan joka oli myynyt sinulle pilaantuneita vihanneksia, naapurin joka oli puhunut pahaa sinusta, liikemiehen joka oli pettänyt sinua autokaupassa, poliitikon joka oli kilpailijasi. Tai ihan muuten vaan. Jonkun joka oli ärsyttänyt sinua tekemättä mitään erikoista. Hetken mielijohteesta.

Alkukantainen kehittymättömyys jota luonnonolot ovat muovanneet, purkautuu aggressiivisuutena, väkivaltaisena hyökkäyksenä lähimmäistä kohtaan. Kun kuvittelen minkälaista olisi asua kuusikymmenasteisessa kosteassa saunassa sukupolvesta sukupolveen ilman mahdollisuutta jäähdytellä välillä, alan ymmärtää hieman kuinka kärsimätön, tuskastunut ja äkkipikainen seurauksista välittämätön luonne saattaa muovautua. Välinpitämättömyys on laajalle levinnyt. Kolme väkivaltaista murhaa päivässä kolmen miljoonan väestössä. Ei tarvitse olla asiantuntija todetakseen että se on pöyristyttävää. Murhien tekotapa varsinkin on yököttävän raaka.

Ei tällaista onneksi tapahdu minun kotimaassani, sanon tekopyhästi vierustoverilleni aamiaisella. Kyllä siellä ihmishenki on sille kuuluvassa arvossaan. Koskematon. Pyhä. Ei siellä ihmisruumiita paloitella kirveellä niin kuin karjaa teurastamolla.

Rajoittuneisuuden tilassani en tule ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Eikö kotimaassani tehdä neljä itsemurhaa päivässä nelimiljoonaisessa väestössä? Tämähän olisi suhteessa sama kuin väkivaltaisten murhien luku Puerto Ricossa? Mutta itsemurha, eihän...? Ovatko ne verrattavissa, tarkoitan murhahan on väkivaltainen rikos. Henkilö purkaa aggressionsa tappamalla lähimmäisensä, riistää hänen henkensä tyydyttääkseen omaa alkukantaista sisuaan? Itsemurhassahan henkilö omakätisesti riistää henkensä masennuksen tilassaan.

Mutta miksi? Siksi että häneltä on viety elämän säilyttämistahto? Eivätkö sen juuri vie ne ihmiset tai se ihminen jotka jatkuvasti purkavat häneen henkiset aggressionsa tyydyttääkseen omaa alkukantaista sisukkuuttaan?

Eikö kysymyksessä ole sama alkukantainen sisu joka johtuu ihmisen kehittymättömyydestä? Eikö se ole vain urautunut eri suuntiin ympäristöolosuhteitten erilaisesta vaikutuksesta? Tuskastuttavan kuuma ilmasto on edistänyt hyökkäävää, välitöntä, ruumiillista väkivaltaa, kun taas elintoimintoja hidastava kylmä ilmasto on edistänyt passiivista, välillistä, henkistä väkivaltaa. Päämäärä on sama. Lopputulos on sama. Sisuaggressio purkautuu. Lähimmäinen tuhoutuu. Sisu vahvistuu. On perverssi makuasia kumpi on sisukkaampi vaihtoehto, suoran toiminnan väkivalta vai 'rauhanomainen' henkinen väkivalta.

Ruumiillisen väkivallan välikappaleita ovat esimerkiksi puukot, kirveet, vasarat, kivet, vaijerit, ketjut, kädet, jalat ja niin edelleen. Henkistä väkivaltaa tehdään sanoin ja tuntein. Niihin kuuluvat pakottaminen, töykeys, röyhkeys, ylimielisyys, vähättely, vertailu, kateus, ahneus, halventaminen, panettelu, kiihtyminen, tuohtuminen, vilpillisyys, nimittely, luokittelu, samaistaminen, ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Jos näille pitäisi keksiä yhteistä nimeä, joka kattaisi tämän luettelon ja monet muut mahdolliset aiheet, mitä siitä on jäänyt pois, niin hakematta tulee mieleen sisu. Ne ovat sisukkuutta. Rakkaudettomuutta.

Ruumiillinen väkivalta on tavallaan käsin kosketeltavaa, aineen ja siis esineen väkivaltaa. Tätä vastaan ihminen voi suojautua linnoittamalla talonsa omaisuutensa suojaksi ja palkkaamalla henkivartijoita ruumiinsa puolustajiksi. Myöskin laki ja yhteiskunta ovat hänen puolellaan.

Hyökkääjällä on täten myöskin selvät pelisäännöt. Kun hän joutuu kiinni - ja moni tarttuu lainvartijan haravaan - niin laki määrää tarkoin minkälaisen rangaistuksen tuomioistuimen tulee määrätä.

Rangaistuksensa kärsittyään hänen omatuntonsa on virallisesti pyyhitty puhtaaksi ja hän voi halutessaan ryhtyä uuteen elämään - tai uuteen rikokseen - ilman menneisyyden painolastia. Täten voisi väittää että aineellinen, ruumiillinen väkivalta mukaan lukien, ei ehkä aiheuta tekijälleen pysyvää henkistä rappeutumista. Yhteiskunta pystyy siksi pitämään sen hallinnassa, toisin sanoen jatkamaan normaalia toimintaansa, elämää.

Henkisen väkivallan suhteen tilanne on toinen, epämääräinen.

Eräissä kehittyneemmissä yhteiskunnissa saattaa joitakin henkisen väkivallan muotoja olla sisällytettynä rikoslakiin, mutta yleensä on kysymys mielipidetason asioista. Saattaa olla perusteltua sanoa että lähes kaikki henkisen väkivallan harjoittajat pääsevät rikoksesta lähimmäistään vastaan ilman laillista edesvastuuta. Tässä juuri onkin ansa, johon sisuhenkilö itsensä lyhytnäköisyydessä heittää.

Houkutus saattaa olla suuri, tilaisuus otollinen eikä ilmeistä kiinnijoutumisen pelkoa olemassakaan esimerkiksi ollessa kahden kesken kotona pienen lapsen kanssa. Ei todistajia. Vaikka ei olisi mitään aihettakaan, niin se täytyy sanoa. Ilkeys lipsahtaa suusta vastustamattomasti, melkein huomaamatta. Sisuaggressio on purkautunut henkiseksi väkivallaksi, ja hetken voitonriemun jälkeen kaikilla on paha olo.

Paha olla aluksi, mutta vähitellen pahan olon saamiseksi tarvitaan suurempaa ja suurempaa väkivaltaa. Sisu vaatii enemmän. Näin sitten kotona, koulussa, kaupoissa, toimistoissa, tehtaissa, sairaaloissa, ravintoloissa, joka paikassa saattaa syntyä kilpailua siitä kuka on sisukkain. Sillä jokainen sisukas ihminen haluaa alistaa toisen. Alistaminen on sisun korkein päämäärä ennen lopullista tuhoamista. Jokainen alistettu pyrkii vuorostaan alistamaan heikompiaan. Henkinen väkivalta käy kovaksi ja leviää.

Se on kuitenkin rikos ihmisyyttä vastaan siinä kuin ruumiillinen väkivaltakin ja aiheuttaa henkistä painetta. Paineen suuruus riippuu henkilön kulloisestakin lisääntyvän rappeutuneisuuden asteesta. Joka tapauksessa syyllisyyden tunto lisääntyy jatkuvasti joka solvauksella, joka töykeydellä. Eikä sitä ole helpottamassa lain tuomio joka sitä saattaisi välillä keventää.

Sisuihminen joutuu omaksi uhrikseen. Yhteiskunnan tuomion puuttuessa hän joutuu epätietoisuuteen ja menettää vähitellen todellisuudentajunsa. Lopulta hän rappeutuu kokonaan koska hänen elämänsä tarkoitus häviää.

Mikä on elämä ilman tarkoitusta? Mitä on mikään, jolla ei ole tarkoitusta? Rappeutunut yhteiskunta joka sisullaan tuhoaa toisensa ja itsensä?

Haen toisen pahvimukillisen cafe con lecheä ja käännän ilmoitussivun: Asuntoja vuokrataan... Lopetan kahvinjuontini, ryppyän pahvimukin paperilautaselle joka on edessäni ja työnnän koko astiaston pöydän päässä olevaan roskapönttöön.

Taittelen sanomalehden kainalooni ja suuntaan bussipysäkille. Lehdessä ollut ilmoitus oli muistuttanut minua konsertista joka olisi samana iltana, ja johon Rosa oli lupautunut lähtemään kanssani. Nyt oli lähdettävä ostamaan lippuja että sisäänpääsy varmistuisi. Rosan ohjeita muistellen nousen tuliterään linjuriin, nimenomaan ei numero yhdeksään eikä yhteentoista. Pudotan kaksikymmentäviisisenttisen rahastusautomaattiin ja käyn peremmälle.

Kovamuoviset istuimet ovat hieman kolkon näköiset, mutta mukavat. Pehmeät istuinpinnat eivät täällä menestyisi, sillä suolainen hiki joka pursusi matkustajien selkämyksistä perstutti materiaalin kuin materiaalin ennätysvauhtia. Sitä paitsi vandaalien puukot eivät leikanneet yksinkertaista muovipenkkiä niin kuin pehmustettua.

Tehokas ilmastointi työntää suulakkeista viileää ilmaa, jota valmistuu takaosan koneessa. Kun astun ulos kadulle Padinin tavarataloa seuraavalla pysäkillä, silmälasit höyrystyvät kosteassa lämmössä. Ohi ajaessa olin jo nähnyt rakennuksen johon ilmeisesti olin matkalla. Kaunotaiteiden Keskus on uusi, arkkitehtuuriltaan trooppisvaikutteinen rakennus jossa sekä teatteri että sinfoniaorkesteri pitävät muiden ohella päämajaansa. Sen marmorisessa ala-aulassa sijaitsevat lipunmyyntiluukut kuhunkin osastoon. Onnistun odotusten mukaisesti ja poistun kaksi lippua illan konserttiin taskussani.

Kun lähdön hetki lähestyy, Rosa ilmestyy asunnolleni. Olen iloisesti yllättynyt kun näen hänen päällään valkoisen hamepuvun. Olen tottunut näkemään häntä vain farmarihousuissa tai Bermuda-shortseissa, en hameessa koskaan ennen. Hyppäämme kulman taksiin ja ajamme kohti Kaunotaiteiden Keskusta. Illan solisti on kuuluisa pianisti ja autojonot, jotka pyrkivät samaan päämäärään, ovat pitkät.

Aikaa ei ole liiemmälti konsertin alkuun kun viivyttelemättä astelemme sisään. Ajan tiukkuutta ei lievitä se että kuulen oppaan ohjeet väärin enkä kysy kumppaniltani, vaan menemme ensin väärään osastoon. Tuskin olemme vihdoin päässeet omille paikoillemme, kun valot jo alkavat himmetä.

Olen elementissäni. Vilkaisen Rosaa joka hymyilee vakuuttavasti. Hän itse on edustavan näköinen puvussaan ja ammattiylpeydellä tehdyssä make-upissaan sekä hillityssä kampauksessaan. Keskityn kuuntelemaan musiikkia joka alkaa tulvia salin etuosasta. Ensin on vuorossa tavanomaisia verryttely- tai täytekappaleita jotka orkesteri soittaa.

Yleisön mielenkiinto kohahtaa maksimiinsa kun illan solisti saapuu lavalle. Kuubalaisamerikkalainen maestro Horacio Gutierrez soittaa Rahmaninoffin pianokonserton, sen pitkän joka alkaa taa-tata-taa-tata-tata-taa. Vaivun ekstaasiin muiden mukana.

Ilta on mieltäylentävä ja poistumme jännittynyttä hyväksyntää musiikin kaikkivoipaisuudesta hyreksivän väkijoukon ympäröimänä konserttitalon ulko-ovelle. Tästä toiset lähtevät etsimään pysäköityjä autojaan ja me erkanemme heidän seurastaan mennäksemme kadulle metsästämään taksia. Sellaisen vinkkaammekin alas hetimiten. Rosa antaa ajo-ohjeen. Hienotunteisesti en seuraa kadunnimikilpiä vaan keskustelen häneen päin kääntyneenä. Olen nimittäin vaistonnut että Rosa aristaa jotenkin asuntoansa, tai osoitettaan.

Hänen jännityksensä nousee silminnähden kun ajamme omakotitalojen reunustamaa kapeaa katua. Talot ovat tilavannäköisiä ja siistejä, ihmisiä istuskelee jutellen ja virvokkeita nauttien patioilla ja parvekkeilla. Vihdoin auto pysähtyy. Rosa vilkaisee minuun ja tuskin kuuluvalla äänellä sanoo sen olevan sisarensa talon. Toivotamme hyvää yötä, Rosa poistuu ja minä lähden taksilla jatkamaan matkaani hotelliin. Liikkeelle lähtiessämme näen Rosan kävelevän hitaasti sisään talon rautaisesta pääportista ja tervehtivän patiolla olevia ihmisiä. Olen tunnistavinani Rosan kuvauksista hänen sisarensa ja veljensä.

Palaamme Kaunotaiteiden Keskukseen Rosan kanssa yhdessä vielä kerran. Rosalla on silloin tuo sama puku päällään. Hän vaikuttaa hiukan epävarmalta odottaen arasti kuinka suhtautuisin asiaan. Hänen epävarmuutensa haihtuu kuitenkin pian kun katson häneen niin hyväksyvästi kuin osaan.

Ääneen sanon olevani iloinen siitä että hän haluaa tehdä oloni niin mukavan kotoiseksi että panee saman puvun kuin edelliselläkin kerralla, ettei minun tarvitse vierastaa. En tiennyt silloin että hänellä ei ollut toista pukua, ja tämänkin hankkiminen oli ollut epävarmaa aivan viime hetkeen asti. Nyt kuitenkin on sivuseikka mitä Rosalla on yllään, sillä lavalle tulee nousemaan itse Yehudi Menuhin. Tämä kerran-elämässä-tilaisuus ei tulisi ehkä toistumaan koskaan. Korotetuista lippujen hinnoista huolimatta sali on täynnä. Kansa kihelmöi odotuksen tunnelmissa.

Kohu nousee valtavaksi pauhinaksi kun sivuovesta lavalle astuu pienikokoinen, kaljuuntuva intialainen. Vaatimattoman näköinen mutta maagisen viulunsoittotaidon omaava mies.

Maailman paras? Se ei ole tärkeää. Hänellä ei ole mukanaan viulua, vaan suurikokoinen kunniataulu, jonka hän ensin luovuttaa puertoricolaiselle muusikkoystävälleen, jonkun aikaiselle säestäjälleen. Yleisö nousee seisomaan suosionosoitusten vetämänä. Molemmat miehet poistuvat, ikääntynein mutta määrätietoisin askelin.

Mestari palaa lavalle yksin. Nyt hänellä on viulu mukanaan. Stradivarius, kuiskaa joku.

Empimättä hän käy suoraan asiaan. Bachia on ensin ohjelmassa barokkiorkesterin kanssa, jossa on pelkkiä jousisoittimia. Orkesteria täydennetään kokonaiseksi sinfoniaorkesteriksi, ja partituurit vaihdetaan Brahmsin viulukonsertoksi.

Epäusko heijastuu jonkun kuulijan kasvoilta, onko tämä totta? Itsekin tunnen ikään kuin leijuvani untuvapilvien tuolla puolen kunnes suosionosoitusten ukkosmyrsky läjähtää korvin. Kolme ylimääräistä joutuu mestari soittamaan ennen kuin kansa päästää hänet rauhaan.

Vielä viimeisten aplodien myötä yleisö kurkottaa haltioissaan kuin kaikki haluaisivat koskettaa häntä. Hän on koskettanut heitä soitollaan.

Kuinka hän voi soittaa noin? Syntymässä saatua lahjakkuutta? Mutta sen jälkeen lienee kysymys loputtomasta työstä, harjoittelusta. Mikä on saanut hänet tekemään niin paljon työtä koko ikänsä? Oliko se hänen sisukas kunnianhimonsa, joka vaati että hänen pitäisi olla parempi kuin kukaan muu? Kuuluisampi kuin muut? Ansaita enemmän rahaa kuin muut’?

Tuskin. Maailmassa on lukematon määrä sisukkaita ihmisiä, joilla oli sama päämäärä. Jotka ovat lahjakkaita ja tekevät työtä. Silti kukaan ei soita niin kuin hän. Kenenkään soitto ei kosketa ihmisiä niin kuin hänen soittonsa. Miksi?

Ehkä siksi että hän rakastaa itse soittamista, musiikkia. Soittaessaan hän toteuttaa itseään, on oma itsensä. Hän kehittää soittoansa paremmaksi väsymättömällä harjoittelulla koska musiikki on hänen elämänsä. Hän kehittää elämäänsä paremmaksi sisuttomasti, rakkaudella. Sisuttomuudesta johtuen hänessä ei ole jännitystiloja, ei pelkoja eikä paineita. Siksi hän on täysin vapaa tekemään parhaansa joka kerta, luulen. Rakkaus hänen soitossaan on se taiturimaisen tekniikan lisänä oleva piirre, joka tekee sen erilaiseksi, joka koskettaa.

Kolmatta kertaa Rosa ei lähde mukaani. Joko hän on saanut tarpeekseen klassillisesta musiikista tai tilaisuuksien ilmapiiristä, mutta joudun menemään yksin. Arvelen kuitenkin että syynä on se että hän ei kehtaa kolmatta kertaa näyttäytyä samassa puvussa. Minuahan se ei haittaisi, mutta Rosa on järkkymätön. Jostain syystä hän ei myöskään voi ostaa uutta. Hänen pakkomielteensä ovat housut, farmarit eritoten. Pelkääkö hän kantaa hametta?

Vaikka omasta ajankulustani en olekaan huolissani, olen varta vasten kysynyt tohtorilta kuinka olisi autonajon kanssa. Katsooko hän että lääkityksestäni olisi jotakin estettä siihen että vuokraan auton? Hän ei näe mitään muuta kuin myönteistä, hyvää ajankulua ja, hän käyttää sanaa terapiaa, olisi ajelu kauniilla maaseudulla.

Sen sijaan hän pitää hyvänä ajatuksena sitä että jättäisin lentokoneen toistaiseksi, ei ainakaan mihinkään pitemmälle, hän sanoo merkitsevästi. Luulen ymmärtäväni täsmälleen mitä hän tarkoittaa, enkä ollut itse lentämisestä edes mitään tiedustellutkaan.

Yksin minulla tuskin olisi haluja lähteä autoilemaankaan, ja tiedusteluni sen suhteen onkin liitettävissä suunnitelmiini pitää yllä Rosan mielenkiintoa. Hän on ylittänyt odotukseni, kun ajattelen esimerkiksi sitä että hän usean viikon aikana toi kotona laittamaansa aamiaista kuumine kahveineen minulle ennen töihin lähtöänsä. Hänen täytyi nousta ylös aikaisin sitä laittamaan, kävellä bussipysäkille, ajaa täydessä bussissa aamuruuhkassa, kävellä vielä useita kortteleita hotelliini ennen kuin voi muutamaksi minuutiksi istahtaa. Sitten takaisin bussiin ja kotiin pukeutumaan töihin lähtöä varten, ja niin edelleen.

Näin hän ainakin sanoi tekevänsä. Vaikkei se olisikaan ollut kirjaimellisesti totta, niin pidän silti arvossa hänen huolenpitoaan. On se ainakin yhden viikonlopun autovuokran arvoinen, ajattelen.

Rosa innostuu ehdotuksestani sanoinkuvaamattomasti. Hän sanoo, sikäli kuin ymmärrän, että hänellä on ajokortti oikeastaan, mutta että hän tarvitsee harjoitusta. Niinpä sitten viikonlopun saapuessa minulla on vaaleansininen Colt varattuna.

Lauantaina emme kylläkään kovin kauaksi ehdi. Rosa on oppaana kun puolen päivän maissa lähdemme autoilemaan pilvenpiirtäjien reunustamaa Fernandos Juncos-valtaväylää, sitten käännymme vasemmalle kehätietä numero kolme. Tätä ajelemme ehkä kymmenen kilometriä itäänpäin ja tulemme Rosan suunnittelemaan kohteeseemme. Uuteen ostoskeskukseen!

Iltapäivällä emme kuluta polttoainetta, sillä eihän hyvää päivää voi tuhlata kun kerran liikkeetkin ovat auki. Huomenna olisi aikaa turhanpäiväiseen ajeluun. Myymälöiden sulkemisaika on käsillä ennen kuin olemme valmiit lähtemään pois.

Rosa on taas löytänyt joitakin pikkuasioita, pääasiassa farmarihousuja ja puseroita, joita autan häntä kantamaan autoon. Hänen kasvonsa loistavat tyytyväisyydestä: näin hän on nähnyt muiden käyvän ostoksilla, autolla johon mahtuu paketit ja pussit, ja joka näyttää hyvältä. Pysäköintialueella hän vilkaisee vielä ympärilleen, ja toteaa hyväksyvästi muitakin pariskuntia samanlaisissa askareissa. Rosan päivä on täydellinen, hän on samanlainen kuin muutkin!

Jo hiljentyneeltä pysäköintialueelta ulos kadulle ajaessani olen vähällä törmätä vasemmalta kovaa vauhtia porhaltavan pakettiauton kylkeen, mutta viiveellinen jarrutukseni tulee juuri ajoissa ja hurjastelija kiertää vaivattoman näköisesti keulamme. Minä kuitenkin hieman säpsähdän tapahtumasta. En ole aivan oma itseni. En huomaa ympärilläni tapahtuvia asioita niinkuin ennen, eikä tieto kulje sisässäni nopeasti.

Refleksini ovat hitaanlaiset. Kuitenkin tohtorimme oli luottanut minuun. Hänen myönteinen asenteensa osoittautuukin vähitellen oikeaksi. Joutuessani liikenteessä jatkuvasti harjoittamaan valppauttani, se alkaa palautua siinä määrin, että varovaisesti operoimalla selviydyn vahingotta.

Oikea ulosmenotie väylältä löytyy Rosan etusormen osoittamana ja ajan muutaman korttelin minulle täysin vieraalta näyttävässä ympäristössä, kunnes Rosa kehottaa pysäköimään. Huomaan olevani saman talon edessä, josta olin hänet puolipäivissä noutanutkin. Olin vain ajanut kartan mukaan omin päin ja toiselta suunnalta. Osoitteen oli Rosa antanut aamulla puhelimessa kun olin ilmoittautunut palvelukseen auton kanssa.

Rosa oli ollut saapuessani hiukan hämillään, mutta minä en sanallakaan maininnut siitä ilmeisestä tosiasiasta että paikka ei ollut puolta kilometriä lähempänä kerrostaloa, jossa hän oli sanonut asuvansa. Tosiasiassa en ollut edes hämmästynyt. Kaikennäköisin tekosyin ja verukkein ja selvästi häpeissään asuntonsa loistokkuuden puutteesta hän pyysi minut sisään. Se ei ollut kerrostalo, vaan sama talo jonka edessä Rosa oli hypännyt taksista Kaunotaiteiden Keskuksen konsertista ensi kerran palatessamme.

Talo on suuri tiilikattoinen ja valkoiseksi rapattu. Sen etuosassa on tilava patio, jota rajoittaa pilarista pilariin kulkeva takorautainen kattoon asti ulottuva aitaus. Kun puolitoista metriä korkean kadunreunusaidan portista on käyty sisään pihalle, on vastassa tuon pation täysikorkea vahvasti raudoitettu ja vielä tukevilla ketjuilla ja riippulukoilla varmistettu sisäänkäynti.

Ennen sisäänkäyntiä Rosa kuitenkin kääntyy vasemmalle ja kävelee talon seinustaa pihan perillä olevaa lisärakennusta kohti. Hän kiipeää kapeat avoimet sementtirappuset toiseen kerrokseen ja avaa oven kahden lukon takana olevaan kotiinsa.

Kun seuraan häntä rappusten yläpäässä olevalta tasanteelta ovesta sisään, on vastassani pieni korkea huone. Sen takaosasta on noin yksi kolmasosa erotettu baaritiskillä keittiöksi. Etuosa on living, kuten Rosa sanoo, olohuone. Olohuone on noin kolme metriä leveä ja kaksi metriä syvä ovesta baaritiskiin.

Vasemmalla puolella seinävieressä on kahdenistuttava, kiiltävällä muovilla päällystetty epämukavannäköinen sohva. Oikealla seinällä on yksi nojatuoli samaa tyyliä kuin sohva, sekä radio-levysoitin kaksine kaiuttimineen.

Baaritiskin takana vasemmalla on lattialla seisova jääkaappi, sen vieressä sähköhella neljine levyineen ja vihdoin tiskipöytä. Torakat tekevät yksittäissyöksyjä hellan ja tiskipöydän välisestä maastosta.

Tiskipöytään rajoittuen oikealla on vielä jonkinlainen työpöytä jonka alaosa on täynnä kaappeja, samoin kuin sen yläpuolella oleva tila. Seinillä on huolimattomasti levitetty joskin hyvällä maulla valittu tapetti. Katosta tippuu valkoista rappausta.

Seinällä sohvan yläpuolella on joitakin valokuvia kehyksissään. Kuvia on myös sohvan vieressä sen jatkeena olevalla pöytätasolla. Katselen kuvia joita Rosa tulee viereeni innostuneena esittelemään. Siinä on muutama mustavalkoinen suurennos hänen mannekiinikurssinsa päättäjäisnäytöksestä monta vuotta sitten.

Rosa syöksyy äkkiä viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä kaapin päältä löytämänsä pölyisen diplomin katseltavakseni. Myös hänellä on jonkinlainen puusta ja metallista valmistettu kolmekymmentä senttimetriä korkea palkinto ja siihen liittyvä kunniakirja samalta kurssilta. Ne oli hänen mukaansa annettu kurssin parhaalle.

Rosa on ehdottomasti sitä mieltä, että mallikuvat täytyy olla mustavalkoisia. Vasta myöhemmin ymmärrän syyn: mustavalkoisessa kuvassa hänen ihonvärinsä tummuus ei ole niin silmiinpistävä kuin värikuvissa.

Muutamassa värikuvassa Rosan ja muiden kanssa on komea mies joka näyttää jotenkin tutulta. Onko se...? Julio Iglesias, tuo maailmankuulu espanjalainen laulaja joka sanoittaa ja säveltää suuren osan ohjelmistostaan. Jonka viisaita lauluja tulee radiosta kymmenittäin joka päivä.

Rosa selittää että kuvat on otettu Caribé Hiltonissa, jossa hän oli jollakin tavalla avustamassa Julion show'ta. Hän korostaa että koskaan eivät he olleet kahden kesken, vaan aina oli joku muukin läsnä!

Hän olisi päässyt mukaan kiertueelle kuukausipalkalla jonkinlaisena avustajana, mutta ei välittänyt lähteä! Rosalla on pientä katumusvivahdetta tai nostalgiaa äänessään.

Mielikuvitukseni jättää minut puolitiehen yrittäessäni edes arvella minkälaisen suunnitteluprosessin ja uskaliaan strategian Rosa oli toteuttanut päästäkseen elämänsä päämäärään: samaan valokuvaan Julio Iglesias’n kanssa!

Ruokapöytää markkeeraavan baaritiskin oikea pää ei ole kiinni seinässä vaan siinä on kulkutie keittiön puolelle. Tästä kohtaa menee myöskin ovi makuukamariin. Sitä Rosa esittelee jotenkin kiireisesti, seisaaltaan. Oikealla on pieni pukeutumispöytä joka on täynnä pikkutavaraa.

Pöydällä on myöskin loistevalon ympäröimä suurentava peili kehyksillä matalaan laatikkopöytään kiinnitettynä. Muistan nähneeni samanlaisen erään vancouverilaisen ilotytön boksissa; hänelle huolellisesti toteutettu ehostus oli elinehto.

Kun nurkassa on vielä vaatteitten peittämä tuoli ei huoneessa jääkään tilaa muulle kuin kapealle sängylle. Ylpeänä Rosa kuitenkin esittelee ilmastointilaitetta joka roikkuu ikkunaluukun alaosassa. Sitä hän ei sano ääneen että koska laite kuluttaa niin paljon sähköä, hänellä ei ole varaa pitää sitä päällä. Tärkeää on se että voi sanoa että hänen huoneistossaan on ilmastointi. Rosa on huomannut ajat sitten että se tekee oivallisen vaikutuksen keskustelukumppaneihin.

Vielä kun mainitaan verhon takana oleva suuri vaateripustamo, ei jäljellä ole kuin ovi sisääntulo-oven vieressä. Siitä pääsee pesuhuoneeseen joka on vaatekomeron peräseinän takana. Siellä on tavalliset laitteet, sekä suihkukoppi, joka on verhon muusta kylpyhuoneesta erottama.

Paitsi kahta puhelinta, toinen makuuhuoneessa ja toinen keittiössä noin kolme metriä toisistaan, olin paikan erikoispiirteenä aistinut jonkinlaista hermostuneisuutta. Neuroottinen ilmapiiri tuntui selvänä makuuhuoneessa.

Kun katsahdan kylpyhuoneen verhon taakse, jähmettyy suihkusuojaa sivuun vetävän käteni liike paikalleen. Seinää vasten pystyssä lattialla on kymmenen senttiä korkea kuva ja sen edessä tuli.

Katoliseen uskonnon harjoittamiseen kuuluu kynttilän sytyttäminen tällä tavalla pyhimyksille, vainajille ja niin edelleen, kynttilä asetetaan Neitsyen kuvan eteen.

Katson Rosan pyhimyskuvaa. Siinä on vaaleatukkainen ja vaaleapartainen mies lievästi kyyristyneessä asennossa oikeassa kädessä miekka kohotettuna iskuun. Hänen toinen jalkansa on kohotettuna myöskin niin että se muodostaa suoran kulman polven nivelestä. Jalan alla on nelinkontin sivulle katsova kuin armoa aneleva alistettu mies ruskeassa kaavussa. Kuka on Rosan pyhimys? Alistaja? Masentaja? Sisu?

Ja kuvan edessä ei pala kynttilä vaan öljyssä kelluva sydän joka palaa jatkuvasti, sisukkaasti. Onko Rosan Herra Saatana? Odotan hetken että kiihtyneet elintoimintoni palautuvat ennen kuin käännyn poispäin ja kävelen ulos olohuoneeseen. En puhu näkemästäni mitään. Rosa keittää kahvit.

Rosa ei koskaan esittele minulle vastaostettuja vaatteita. En tiedä miksi hän lainaa niitä uutena jollekin ystävättärelleen ja vasta sen jälkeen voi itse pukea ne päällensä.

Myöhemmin tulen tietämään, että hänellä on useita ystäviä, hänen itsensä alistamia, eli auttamia kuten hän nyt auttaa minua! Hän on heidän papittarensa? Siksi puhelimet? Kaksi. Siksi kiire kotiin, jos jokin heistä soittaa? Ja puhelin soi. Toisinaan hän saattaa viettää koko illan puhuen puhelimeen, vain asiakas vaihtuu tunnin välein.

He saavat tukea Rosalta, Rosa saa jotakin heiltä. Mutta mitä? Aineellisen korvauksen merkkejä ei näy missään vaikka hän toiveikkaaseen sävyyn kertookin eräästä varakkaasta rouvasta ja hänen kauniista autostaan. Näyttää siltä, että hänelle riittää tyydytys toisten alistamisesta. Hänen Sisunsa vaatimus omasta ylemmyydestä tulee täytetyksi.

Rosa ehdottaa että lähtisin lepäämään, ja ajelen takaisin hotelliini välillä karttaa vilkaisten. Tulen Ponce de Leon Avenidalle ja helpotuksesta huokaisten ajelen länteen päin. Tie Miramariin on selvä ja yllättävän lyhyt näin auton ratista arvioituna. Pysäköin viikonlopun autioittamalle kadulle ja astelen huoneeseeni. Käyn suihkussa ja menen sänkyyn. Tuskin olen silmiäni kunnolla ummistanut kun ovelta kuuluu määrätietoista koputusta. Katson kelloa, olen nukkunut kolme tuntia.

Rosalla on nälkä. Hän ei kuitenkaan halua lähteä ravintolaan vaan minä noudan kulman ravintolasta kaksi ruoka-annosta á la calle, ulosvietäväksi.

Rosa on pahalla päällä ja kärttyinen kun kahdenkymmenen minuutin kuluttua palaan huoneeseen. Hän heittelee tavaroita ja kiroilee ja liikkuu kärsimättömänä. Nopeasti revitään paperipussit auki ja alumiiniastioista kuumaa ruokaa lautasille. Rosa hotkii kuin ajokoira ja vähitellen hänen ilmeensä alkaa palautua inhimillisemmäksi.

Kun hän lipaisee huuliaan syötyään vielä puolet minunkin annoksestani on hän hymyilevä ja elämään tyytyväinen. Hän pötkähtää sängylle pitkäkseen, kun minä valitsen televisiosta ohjelmaa. Pari tuntia hän lojuu välillä torkahdellen sängyllä. Minä katselen tuolissa istuen televisiota. Sitten hän ilmoittaa ylös nousten lähtevänsä kotiinsa. Tavataan huomenna.

Jo ennen puolta päivää olemme puhelimessa päässeet sopimukseen siitä että yhdeltä ilmestyisin hänen asunnolleen auton kanssa. Aikaisemmin emme voineet lähteä koska Rosalla oli joitakin tärkeitä menoja.

Pian tuon määräajan jälkeen ajelemme moottoritietä viisikymmentäkaksi San Juanista etelään. Tie on uusi, kolme, paikoin nelikaistainen kumpaankin suuntaan, kapenee sitten kauempana maaseudulla kaksikaistaiseksi. Olemme ajaneet parikymmentä kilometriä kun Rosa alkaa kärttää kuljettajan paikalle. Ajan sivuun ja vaihdamme.

Rosa lähtee ajamaan. Epävarmasti ja hapuillen. Edistymme kuitenkin, kunnes takapeiliin ilmestyy poliisiristeilijä. Silloin Rosa alkaa jännittää niin että ajamisesta ei tule mitään. Auto alkaa heittelehtiä puolelta toiselle käyttäen koko kolmimetrisen kaistan. Rosan hermot pettävät ja hän ajaa sivuun ja pysähtyy. Poliisiauto ajaa sivulle ja virkapukuinen lainvartija pyytää nähdä Rosan ajoluvan. Löytyyhän se, mutta poliisimies nyökkää minuun päin ehdottaen että minä ajaisin. Vaihdammekin taas.

Parikymmentä kilometriä etelään tulemme Cayey-nimiselle paikkakunnalle jossa käännymme moottoritieltä vasemmalle, kohti Guayamaa. Tie on mutkaista ja kapeaa, hyvin kaunista. Taas Rosa alkaa inttää että hän haluaa ajaa.

Pysähdyn tien sivuun ja vaihdamme. Mutkaisella tiellä Rosa ei kuitenkaan saa pyöritellyksi rattia tarpeeksi nopeasti, tai hän kääntää sitä liian hitaasti. Auto kyllä tekee periaatteessa mutkia niin kuin tiekin, mutta ei samoja mutkia, ei samoissa kohdissa. Rosa hikeentyy, hiljentää. Takana tulijat alkavat soitella torvea. Rosa hiiltyy ja pysäyttää keskelle tietä. Vaihdamme kuskia viimeisen kerran sinä päivänä.

Minä kehun että kyllä ei se hullummin mennyt. Rosa puolustelee sillä että hänellä ei ole kuin opettelulupa! Hänen hienosteluhalunsa, sisunsa oli estänyt varoittamasta minua siitä, että hän ei ollut ajanut autoa koskaan ennen!

Tuskin olen ajanut kahtasataa metriä, kun jo olen unohtanut koko tapauksen, mutta Rosan päivä on epäonnistumisesta pilalla. Hän suorastaan säteilee ärtymystä ja tihkuu sydämistynyttä sisua. Ainoastaan silloin kun vilkaisen hänen suuntaansa, hänen kasvoilleen leviää enkelimäinen, onnellisen autuas hymy. Maailman paras näyttelijä? Uskooko hän todella voivansa saavuttaa elämänsä täyttymyksen teeskentelemällä jotakin muuta kuin on? Eikö toisten jäljitteleminen ja oman itsensä tukahduttaminen ole läpinäkyvä, epäonnistumaan tuomittu yritys jota monet sanovat elämäksi?

Rosa ei ymmärrä mikä saattoi olla vikana. Olihan hän nähnyt sadat kerrat jonkun ajavan autoa elokuvissa, televisiossa. Autoa ajavista ihanista ihmisistä oli ollut kuvia naistenlehdissä. Näkihän hän autoja ajettavan kadulla ja teillä kaiken aikaa. Hän oli jopa istunut vieressä tarkkaillen kun joku toinen oli ajanut.

Vaikka hän nyt yritti jäljitellä ajamista, se ei riittänytkään. Hänen pitäisi se itse oppia. Hän ei voinut teeskennellä ajavansa liikkuvaa autoa. Voiko sitä? Voiko elämää teeskennellä?

Kapea, mutkitteleva tie saa minut unohtamaan kaiken muun. Ajan rauhallista vauhtia nauttien idyllisestä postikorttimaisemasta johon tie näyttää johtavan. Kun olemme kiivenneet ylemmäksi Cayey-vuoren rinnettä, pilkahtelee oikealta puolen henkeäsalpaava näköala alas laaksoon. Pieni joki luikertelee sen pohjaa seuraten. Punakattoisia valkoiseksi rapattuja pikkutaloja on pienissä rykelmissä kukkivien hedelmäpuiden keskellä.

Olikohan tohtori Ferrerolla tämä tie mielessään silloin kun hän sanoi että ajelu maaseudulla tekisi minulle hyvää? Luonnon kauneus pursuaa tuulilasin läpi. Turvassa auton sisällä koen hiljaista onnellisuutta joka haihtuu vasta kun ajamme alas vuoren toista rinnettä lähellä Guayamaa puoli tuntia myöhemmin.

Guayamassa on fiesta. Puistomaiselle kaupungin aukiolle on kokoontunut satoja ihmisiä. Markkinakojuista myydään ilmapalloja, nukkeja, leikkikaluja, juomia, jos jotakin. Kauempana on pystytetty lava jolla teatteriseurue esiintyy. Ohjelmassa on humoristisia kansantansseja ja laululeikkejä ilmeisesti paikkakunnan perinteitä ilmentäen. Rosalla on kuitenkin kiire, emmekä ehdi jäämään pitemmäksi aikaa.

Seitsemänkymmenen kilometrin ajo on tuonut meidät saaren poikki sen eteläiselle Karibianmeren rannalle. Käännymme länteen vievää rantatietä kohti Salinasia. Sitten on edessä moottoritien sisäänajotie. Vaikka vaihtoehtoisia reittejä onkin, niin Rosan kiireen takia valitsemme moottoritien. Usealla tullikioskilla pysähdyttyämme lähestymme pian San Juania. Viimeisenä yrityksenäni kiireen hillitsemiseksi ehdotan kuvaustaukoa liikennetaulun ennakoimalla levähdyspaikalla. Tämä sopiikin. Rosa haluaa ottaa minusta valokuvan, jossa seison toinen jalka turvakaiteen päällä. Mieleeni tulee Alistaja. Mitähän Rosalla on mielessä?

Jätän Rosan asuntonsa portille ja ajelen yksikseni hotelliini. Lyhyydestään huolimatta matka on ollut rasittava ja kaadun uupuneena sängylle. Tuota pikaa olen sikeässä unessa.

Näin aika kuluu. Viikolla soitellessa ja käydessä. Viikonloppuina lauantait ostoksilla, sunnuntait miten mikäkin. Toisinaan vuokra-autolla maaseutua kiertäessä. Toisinaan Rosan soittoa odotellessa.

Arkipäiviksi olen keksinyt uuden harrastuksen. Yritän järjestellä myllertäviä tulevaisuuden ajatuksiani suunnitelmiksi siitä mitä aion tehdä. Minusta tuntuu että jotakin pitäisi tehdä, koska on epävarmaa kuinka kauan joudun viipymään. Rahani eivät tulisi kestämään ikuisesti. Niinpä olen saanut oivan tuuman tutkia keinottelevaa valuuttakauppaa. Valmisteluna tähän olen seurannut Wall Street Journalista kansainvälisten valuuttamarkkinoitten liikkeitä. Mielenkiintoni kohteena on Kanadan dollarin kurssi etukäteissopimuksissa. Seuraan tilannetta päivittäin saatavilla olevat tiedot graafisesti rekisteröimällä.

Yksi tällainen termiini etukäteissopimus on sadantuhannen Kanadan dollarin arvoinen, joten yhden pisteen muutos kurssissa merkitsee kymmenen dollarin voittoa tai tappiota. Yhden sentin kurssin muutos tuhat dollaria voittoa. Tai tappiota, vaikka ajattelen mielessäni vain voittoa.

Yhden sopimuksen voi saada muutamalla tuhannella dollarilla ja minulla on laskelmieni mukaan juuri riittävästi.

Kurssin vaihtelu saattaa merkitä sadasta lähemmäs tuhanteen dollaria voittoa päivässä. Juuri tämä päivittäinen kurssinvaihtelu olisikin spekulointini kohde. Sillä ei ole merkitystä onko kurssi nouseva vai laskeva koska etukäteissopimuksia voi myydä tai ostaa. Nyt on vain seurattava tapahtumia jonkin aikaa tuntuman saamiseksi.

Joka päivä aamiaiselta palatessani, tai niin pian kuin kulman rohdoskauppa avataan, käyn ostamassa lehtiä. Kalliilta vaikuttaa Wall Street Journalin seitsemänkymmentäviisi senttiä verrattuna esimerkiksi Miami Heraldin viidentoista sentin myyntihintaan. Mutta toisaalta Miami Herald ei anna sellaista terävänarvokasta ilmapiiriäkään kuin kainaloon siististi nimi ulospäin taiteltu liikemaailman epistola. Siinä on tiettyä arvokkuutta ja arvovaltaa. Siitä luen valuuttapalstan sekä muutkin liike-elämän tuntijoiden syvimmät ajatukset, mutta etukäteismarkkinoitten mustalla rajatun noteeraustaulukon leikkaan empimättä irti. Sen sijoitan kansioon pöydälleni jatkotutkimusta varten.

Viikot ja kuukaudet kuluvat. Kansioni kasvaa paksuutta ja graafinen käyrästö pituutta. En vain näytä saavan kurssivaihteluun otetta. Se vaihtelee, se on selvä, mutta kuinka sen vaihtelut voisi etukäteen arvata? Kun aikaa kuluu lisää, totean suuret heilahtelut aina juutalaisten juhlapäivien aikaan. Erikoisesti Yom Kippur aiheuttaa satojen dollareiden voittomahdollisuuden. Toinen merkittävä tapahtuma on sopimuskauden täyttyminen. Joka kolmas kuukausi tapahtuu ennakoivaa liikettä keinottelijoiden aktiivisuuden kohotessa hermostuneeseen huippuunsa. Mutta minä en ole vielä valmis ryhtymään leikkiin. Olen yhä epävarma.

Kuukausien empiminen tulisi johtamaan vihdoin siihen että totean käteisvarani siinä määrin pieniksi että kaikki rahani menisivät yhden sopimuksen vakuudeksi. Mitä tapahtuisi jos alkaisin vaikka tilapäisestikin hävitä? Jos markkinat kävisivät niin sanotusti minua vastaan? Silloin minulla ei olisi rahaa vakuuteni lisäämiseen ja välittäjä selvittäisi sopimukseni, jolloin olisin hävinnyt maksamani vakuudenkin.

Pelin varmistamiseksi kaipaisin kipeästi pörssisalin tapahtumien jatkuvaa seurantamahdollisuutta. Sitä minulla ei ollut. Lisäksi tässä vaiheessa olisin jo sen verran järkiintynyt että päättäisin jättää mielestäni spekulointiprojektin johon minulla ei ollut varaa.

Lääkitys oli jo alkanut vaikuttaa toivotulla tavalla? Todellisuudentajuni oli todistettavasti ottanut askeleen parempaan, arvostelukyisempään suuntaan.

Tuskin olen kahta kuukautta asunut huonettani, kun ilmaantuu mahdollisuus muuttoon. Siivoojanainen on mielistynyt kodinhoitoni siisteyteen ja tulee kertomaan että nyt olisi vapautumassa toinen huone, jossa olisi keittomahdollisuus. Sanon olevani kiinnostunut ainakin katsastamaan paikkaa, ja hän kaivaa sopivan avaimen taskustaan. Huone jota hän esittelee on puoli kerrosta alempana samassa rapussa kuin nykyinenkin kotini. Se on suuri, koko rakennuksen siiven läpi ulottuva. Sänky on perillä jonkinlaisessa alkovissa. Molemmin puolin huonetta olevat ikkunat vaikuttavat lupaavilta hyvän ristivedon aikaansaamisen kannalta.

Alkeellisesti varustettu keittiö on oikeastaan vain etuhuoneen yhdelle seinälle riviin järjestetty kokoelma karkean näköistä kalustoa. Siinä on vanhanmallinen jääkaappi, ikivanha uunilla varustettu kaasuliesi sekä tiskipöytä. Huonekalut ovat muutenkin kirjavaa mallistoa, eri vuosikertoja ja huone on muodoltaan varsin epäesteettinen. Hän sanoo, että jos puhuisin omistajan kanssa, hän voisi antaa sen viiden dollarin lisämaksusta. Lupaan miettiä asiaa, mutta itse asiassa vain odottelen seuraavaa päivää käydäkseni sopimassa omistajan kanssa asiasta.

Keittomahdollisuus oli se erikoispiirre joka sai minut vaihtamaan viihtyisän huoneeni tähän kolkkoon kortteeriin. Ajatus rahasta, jonka säästäisin valmistamalla vähäiset ateriani itse, oli määräävänä päätöksenteossani.

Tyytyväisenä nyt sytyttelen muuttopäivän iltapäivänä tulta kaasuhellaan. Se on niin ruostunut että kaasu ei tahdo juosta ulos polttimosta. Vihdoin kolmen reiän suihku syttyy, ja hetken kuluttua tuli leviää koko pyöreän polttimon ympäri. Maitokattila nyt vain tulelle. Tarkoituksenani on hieman hemmotella itseäni muuton kunniaksi. Niinpä pistän kaupasta tuomani sämpylät uuniin lämpiämään. Uuni syttyykin helpommin ja suljen luukun asetettuani säädön mielestäni sopivalle lämmölle.

Iso kupillinen café con lecheä on valmiina pöydällä ja käännyn mennäkseni noutamaan kuumat sämpylät uunista. Silloin minua kohtaa näky joka saa aivojeni muistipankin pikakelaukselle. Mitä tehdä? Lattialla on kokonainen torakoitten armeija marssimassa pikamarssia avorivistössä kohti huoneen perällä olevaa sänkyäni. Pitkän ajan jälkeen uunista paahtava kuumuus on ne saanut hylkäämään rauhallisen asumuksensa ja lähtemään sotajalassa etsimään viileämpiä oloja.

Kuumeisesti yritän miettiä mitä tehdä. En ollut ennen ollut näin uhkaavassa tilanteessa, sänkyni on vaarassa, mitä teen? Silloin kelaukseni tuottaa tulosta, nauha pysähtyy kenttävarusteiden luettelon loppuosaan ja mieleeni ilmestyy kuva sinikantisesta suuresta aerosolipullosta, jonka etiketissä on lutikka selällään jalat liikkumatta pystyssä.

Aikaa tuhlaamatta syöksyn repulle. Ensimmäinen tasku: kalastusvälineitä. Toinen tasku... siinä se on. Suihkutan laajassa kaaressa kohti lähestyvää rintamaa. Kaksikymmentäneljä, kolmekymmentä askelta eli noin kuusi senttiä ja ensimmäinen hyökkäysaalto epäröi, pysähtyy ja kääntää jalat ilmaan. Toinen onkin jo helppo torjua.

Sen jälkeen enää tiedustelijoita ja hajapartioita tulee aika ajoin iltamyöhään asti. Ne huomaan perustamastani havaintopaikasta ajoissa ja tuhoan menestyksellisesti. Kun enää jokunen harva käpykaartilainen harhailee lattialla, käyn nukkumaan.

Niin menestyksellinen on torakkasotani, että tuon liikekannallepanon jälkeen saan olla rauhassa. Vain toisinaan sattuu joku partio asuntooni. Lasken ne lähinnä muualta tulleiksi seikkailijoiksi. Yksittäisiä eliöitä kyllä silloin tällöin näen, mutta ne ovat enemmänkin seuraksi kuin häiriöksi. Tarkoitan, että jossakin sitä on kai torakankin oltava. Sängyssäni en niitä kuitenkaan siedä. Se on muodostumassa toisenlaisten taistelujen areenaksi.

Vaikka yleensä nukunkin leveässä kahdelle riittävässä sängyssäni yksin, Rosa viipyy yli yön silloin tällöin. Odotukseni kohdistuvat viikonloppuihin, mutta hänellä on muita suunnitelmia ja saankin useimmiten tyytyä lauantai-iltaan. Silloinkin hän saapuu myöhään, kuin empien ja viivytellen, yhdeksän, kymmenen aikaan.

Sitten aamulla hän hyppää sängystä jo seitsemältä ja aamukahvin laitettuaan istuu tupakalle pöydän ääreen. Sen jälkeen vain keskustelu on sallittu kanssakäymisen muoto. Tämä on kuin hänen sanaton sopimuksensa. Hän tarvitsee tätä turvapaikkaa ja odottaa sitä hetkeä, kello seitsemää, tietyllä jännityksellä.

Se tuo hänelle vapautuksen siltä yöltä. Vapautuksen pelosta antautua arveluttavaan sukupuoliseen toimintaan, jota seksiksi sanotaan. Hän pelkää sitä neuroosin omaisesti, ja hymyilee epävarmasti ja vältellen jo pelkän sanan kuullessaan. Hänen hermostuksensa saattaa ilmetä lievänä kuumeena nukkumaanmenon aikaan.

Hänen ongelmansa ei jää minulta huomaamatta. Tiedostamaton hermosysteemini aistii hänestä lähtevää sähköistä väreilyä joka aiheuttaa itselleni epämiellyttävän, hermostuneen olon. Niin voimakas on tuo säteily että se tarttuu minuunkin mahdollisesti lisäten epävarmuutta saattaen minut henkiseen kaaokseen. En pysty vähäisessäkään määrin keskittymään siihen osaan, jota Rosa sisukkaasti otaksuu minun esittävän.

En pääse selvyyteen mielessäni, teeskenteleekö hän haluavansa yhdyntää vaikka itse asiassa kammoaa sitä, vai teeskenteleekö hän välinpitämätöntä vaikka halu olisi polttava. Tällä ei asiallista merkitystä olekaan, koska tulos on sama epävarmuus joka tapauksessa.

Rosa on täysin passiivinen. Hänen käytöksensä aistin halujen puutteeksi, jolla taas on sama vaikutus kuin tropiikin auringolla syömättä jääneeseen hedelmään: se pehmenee.

Jos hän on vielä sydämistynyt hypnotisointiyrityksensä epäonnistumisesta ja on päättänyt lopullisesti nujertaa ja alistaa minut, hän onnistuu siinä. Vaikka hänen alaston vartalonsa on pirullisen harmoninen katsella, se ei auta. Hänen sisunsa lannistaa kaikki ponnistukset.

Ongelma saattaa kuitenkin olla pitemmän ajan takaa juontavaa. Mikä merkitys oli esimerkiksi hänen rintojensa revähtämismerkeillä joita syntyy silloin kun ne ovat täynnä maitoa. Tai näkymättömällä navan alapuolella vatsan yli vaakasuorassa kulkevalla arvella, jonka saatoin sormin tuntea? Rosa ei ota kantaa vihjauksiin, sanoo vain selittelemättä ettei hänellä ole lapsia.

Kerran hän kertoo olleensa raskaana. Katkeroituneena siitä, että hänen miehensä petti häntä, hän heitti vastasyntyneen lapsensa mereen. Hän oli mestarillisen salapoliisityönsä avulla saanut selville että mies, jonka hän oli nainut, asuikin itse asiassa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa toisessa kaupunginosassa!

Rosa oli ollut kaksi kertaa vihillä. Jälkimäisen avioliiton eropaperit olivat lunastettavissa oikeudesta näihin aikoihin. Kumpikin avioliitto oli maksanut hänelle tuhat dollaria. Plus avioerokulut.

Rosa on nimittäin laittomasti maassa. Hänen ainoa mahdollisuutensa laillisten siirtolaispaperien, vihreän kortin, saamiseksi on avioliitto puertoricolaisen tai amerikkalaisen kanssa. Tällaisia avioliittoja järjestyy täällä kyllä, maksu tuhat dollaria.

Kaksi kertaa oli Rosa jo kokeilut tätä tietä, mutta on yhä lainsuojaton. Häntä ovelammat petkuttajat olivat pitäneet häntä pilkkanaan ja pistäneet Rosan kovalla työllä ja hyvin vähän kerrallaan ansaitsemat rahat taskuihinsa. Tällä kaikella ei voinut olla persoonaa rakentavaa vaikutusta.

Jatkuva pakoilu jota nyt oli kestänyt yli kahdeksan vuotta, alkoi näkyä kasaantuvana painolastina Rosan olemuksessa. Kaukana takana olivat ne ajat, jolloin hän sisutarmonsa huipulla oli ollut Julio Iglesiaksen syleilyssä valokuvassa.

Pakkomielteet, pelot ja täysiaikainen epävarmuus ja arkuus ottivat osinkoaan. Näyttelemisväsymys alkoi tuntua jokapäiväisenä turtumisena. Kuitenkin oli vielä selvitettävä saalistusverkot joita siirtolaisviranomaiset aika ajoin heittivät runsaille apajille. Vielä oli jaksettava käydä raskaassa työssä - joka tuskin oli vaatteiden ja asusteiden esittelyä - pitkää päivää tehden minimaalisella palkalla. Työnantajat tiesivät kyllä ja ottivat hyödyn laittoman siirtolaisen asemasta vaitioloa vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta sisu vaatii oman asunnon. Puhelinta ilman oleminen näyttäisi suorastaan halvalta. Mutta tärkeintä vieläkin näiden kahdeksan vuoden jälkeen on ehdoton tietoisuus siitä että hän on parempi kuin kotona olevat maanmiehensä. Hän on jotenkin ylempänä heitä, koska hän ei ole siellä.

Kenties jonakin päivänä hän palaa kotiinsa. Hän ei voi vierailla nyt, koska ei pääsisi takaisin, mutta sitten jonain päivänä kun hänellä olisi runsaasti rahaa, paljon kauniita vaatteita ja tuliaiset jokaiselle. Vielä mieltä kiihottavampaa on ajatella kotiinpaluuta, jos hänellä olisi mies... Valkoinen mies! Juuri tässä kävikin oman asunnon ja puhelimen tarve ilmeiseksi. Ne auttaisivat tekemään toivotun vaikutuksen. Kunhan vain sopiva mies löytyisi.

Kauanko kestäisi ennen kuin hän oivaltaisi, että onni, hyvä elämä mitä se sitten olikin, ei ollut välttämättä täällä. Kestäisikö hänellä yhtä kauan kuin minulla, tai tulisiko hän koskaan ymmärtämään että onnellisuus ei ollut mikään maa, eikä paikka. Se ei ollut mikään yhteiskuntajärjestelmä eikä poliittinen näkemys. Se ei ollut auto, eikä edes talo, koti. Ei raha eikä arvopaperi. Ei puoliso eikä perhe.

Koska niin kauan kuin vertailevaa sisua oli olemassa, aina löytyisi parempia maita, ihanampia paikkoja, uusia yhteiskuntajärjestelmiä ja vakuuttavampia poliittisia näkemyksiä. Hienompia autoja ja suurempia taloja ja edustavampia koteja. Rahaa täytyisi saada lisää ja arvopaperikantaa pitäisi laajentaa. Lopulta perhekin saattaisi hajota lasten kasvaessa aikuisiksi ja lähtiessä omille teilleen.

Monta kertaa olin jo luullut löytäneeni sen, mutta sitten olin ruvennut haluamaan lisää ja enemmän ja se oli jotenkin minulta kadonnut. En itsekään tiedä mitä onni on, ellei se ole juuri noita ohikulkevia onnellisia tuokioita joita ei voi säilöä.

Toisaalta jos sisu kerran on onnellisuuden esteenä, niin eikö rakkaus olisi sen saavuttamisen ehto? Rakkaus joka ei vertaa eikä halua enempää, vaan hyväksyy elämän sellaisena kuin se on. Joka hyväksyy kaiken, ja kaikki sinä mitä ja sellaisina kuin ne ja he ovat. Olisiko rakkaus siis kyky hyväksyä todellisuus?

Mutta totuushan muuttuu koko ajan: Ruoho kasvaa, ihminen vanhenee, vesi virtaa. Se mikä on tässä nyt, ei ollut ennen eikä se tule olemaan myöhemmin? Eikö juuri siksi ihmisen tulisi elää tätä käsillä olevaa hetkeä? Sitähän elämä onkin? Kun siinä on rakkautta? Sisu pyrkii kieltämään todellisuutta, vääristämään elämää, ja sisukas ihminen luulee väkinäisesti voivansa elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Taikka kokonaan jonkun toisen elämää!

Ehkä Rosa ei ollutkaan etsimässä parempaa elämää, vaan vain jotakin joka saisi hänet näyttämään hyvältä, hyväksyttävältä. Ehkä hän tarvitsisi jotakin jota voisi ihmisille esitellä, josta voisi ylpeillä. Joka olisi hänen. Hänen täytyi siis olla vakuuttunut siitä, että se ei voinut olla hän itse, että häntä itseään ei hyväksytä.

Hän ei voisi palata koskaan kotiinsa, ellei hänellä olisi mukanaan jotakin sellaista mitä hän arveli ihmisten ja kotiväen arvostavan. Jotakin mitä heillä itsellään ei ollut, taikka suurempaa, kauniimpaa, arvokkaampaa, jos heillä sitä olisikin.

Rosan ongelman alkusyy saattoi ollakin hänen kotonaan, kotiyhteiskunnassaan?

Viimeisenä, jo epätoivoiselta vaikuttavana joskin mielestäni kokeilemisenarvoisena ideana ehdotan että lähestyvän pääsiäisen viikonlopun lähtisimme viettämään johonkin maaseudun hotelliin tai lomakeskukseen.

Kolme yötä on ehdottomasti mahdottomuus, mutta Rosan ehdottoman yhden yön saan puhutuksi kahdeksi. Hän varoittaa, että seksiä ei pitäisi tehdä useammin kuin kerran viikossa, vaikka emme ole päässeet alkua pitemmälle kuukausiin! Tosiasiassa emme kertaakaan tuon ensimmäisen yön jälkeen!

Suurin odotuksin joskin epävarmoin mielin ajelemme sitten pitkäperjantai-illalla San German -nimiseen pikkukaupunkiin saaren lounaisosassa. Matka taittuu suurelta osin Rosan ajaessa. Olen hänelle antanut muutamia perustavaa laatua olevia ohjeita kuten kuinka välttää yliohjausta. Suora moottoritieajo käy häneltä jo tyydyttävästi.

Poncessa, jossa moottoritie päättyy, minä siirryn ohjaimiin ja illan jo pimennyttyä ajan Parador-hotellin etuoven editse. Rosa haluaa käydä kirkossa, ja pysäköin vilkkaalle kujalle juuri kuin minua varten hetken odottelun jälkeen vapautuvalle paikalle.

Rosa on jo livahtanut kirkkoon ja auton pysäköityäni aion lähteä hänen peräänsä uteliaana näkemään, mitä hän kirkossa tekee. En pääse kuitenkaan monta askelta, kun hän tulee vastaani, väkijoukosta yhtäkkiä eteeni ilmestyen. Menemme hotelliin.

Yksi huone - varaamani ja etukäteen maksamani - on jäljellä. Siinä ei ole leveää parisänkyä, vaan joudumme hinaamaan kaksi kapeaa sänkyä vierekkäin. - Paha enne.

Muuten hotelli on Parador-ketjulle tyypillinen, varsin miellyttävä kaunis vanha hallitusrakennus jonka linnamainen jyhkeä arkkitehtuuri sopii uuteen tarkoitukseensa mainiosti.

Kiireesti vaihdamme hieman vaatetta ja palaamme alakerran aitoon holviravintolaan päivälliselle. Kiireemme ei johdu pelkästään siitä että jännittyneinä haluaisimme siirtää ‘sitä’ tuonnemmaksi, vaan siitä että ruokasali suljettaisiin yhdeksältä. ‘Sekin’ on kuitenkin mielessämme koko ajan ja omasta puolestani yrittäisin hieman rentoutua alkoholin avulla. Rosa on kuitenkin viisaampi ja kieltää lääkityksen jyrkästi. - Kielteinen asenne on toinen paha enne.

Juttelemme sitten mitäänsanomattomasti kahvia juoden pitkän aikaa. Toisin sanoen Rosa puhuu jotakin jatkuvasti kuin papukaija. Minä olen kuuntelevinani mutta en ymmärrä hänen puheestaan juurikaan mitään.

Jännitykseni alkaa nousta käsin kosketeltavaksi, mutta tietysti vain henkinen jännitykseni.

Kun sitten vihdoin ja kauan emmittyämme menemme huoneeseen, on katastrofi valmis. Kokeilen vielä joitakin Rosan asiantuntijaystäviltään pulmaani saamia tabletteja. Kaikki turhaan.

Rosakin jo sydämistyy ja yrittää tuijottamalla taikoa elämää tuohon pikku kapineeseen, joka kuitenkin - ainoana koko huoneessa - rentoutuu.

Siihen ei sisu tehoa. Ristiriita on sovittamaton: ei voi samanaikaisesti rohkaista ja masentaa.

Alistaja ei saa sitä mitä se haluaa. Sisussa ei ole logiikkaa, se on mahdoton.

Rosan on vaikea peittää suuttumukseksi puhkeavaa pettymystään. Itsekin olen jokseenkin pettynyt, vaikka en suurin odotuksin asian onnistumiseen suhtautunutkaan. Käsiäni levitellen anteeksipyytävästi etsin laukustani paksun kirjan. Kun vielä olen valinnut mukanani tuomasta radiosta vienoa musiikkia, olen tuokiossa unohtanut kaikki vaikeudet.

Rosa keskeyttää lukemiseni mietteliääseen tiedusteluun siitä, kuinka oli seksi pelannut sen naisen kanssa Puerto Platassa, hänen kotimaassaan, josta olin ohimennen maininnut hänelle? Kauhistuneena hän kuuntelee kun kerron sivua kääntäen tehneemme ‘sitä’ kertoja laskematta joka yö ja koko ajan.

Rosan harmistunut ilme muuttuu jäykäksi irvistyksenomaiseksi hymyksi.

Jatkan lukemistani. Rosa alkaa kynsienhoito-ohjelmansa. Lisään vielä aiheeseen palaten, että en ollut huomannut mitään haittavaikutuksia! Tuli leiskuu hänen silmistään.

Kuin alistuen hän hiljaisella äänellä myöhemmin kertoo eräästä poikaystävästään. Michel oli ranskalainen nuorimies, jonka eurooppalaiset käytöstavat ja esiintymisen hienostuneisuus olivat tehneet häneen miellyttävän vaikutuksen. Rosa oli syvästi rakastunut Micheliin, ja hänestä he olisivat olleet edustavannäköinen pari. Vaikka hänellä oli ollut joku nainen huoneistossaan niin hän lähetti tämän aina pois:

— Vivian saa nyt lähteä kun Rosa tuli, oli Michel aina sanonut kunnioittavasti!

Mutta oli Michelillä joitakin erikoisia tottumuksia myöskin. Hän saattoi joissakin hienoissa paikoissa sanoa yhtäkkiä että ‘huhhuh kun on kuuma’, ja riisua kenkänsä kaikkien nähden. Vielä ärsyttävämpää oli se kun hän tapasi käveleskellä ympäri asuntoansa alastomana. Sellaisia ne ranskalaiset kai ovat. Mutta vahinko että hän lähti pois! Takaisin, Ranskaan …

Aamulla Rosa on jo pukeutunut aamiaista varten, kun nostan päätäni tyynystä. Aamiaisen jälkeen käymme ajelulla ympäristössä ja vielä päivällä Mayaguezissa asti. Rosa harjoittelee autolla ajoa, joten hukkaan ei viikonlopun voi sanoa menneen. Rosa on ratissa silloinkin kun lähdemme kotimatkalle sunnuntaina. Ponceen asti matka menee tyydyttävästi, ja vielä kaupunkikin ohitetaan läpiajotietä kunniallisesti. Sen jälkeen päätämme ajaa vanhaa rantatietä moottoritien sijasta.

Rantatiellä on pian kaupungin jälkeen jyrkkä yhdeksänkymmenen asteen mutka, johon Rosa ajaa hiljentämättä. Kumit vinkuvat ja odotan auton kaatuvan minä hetkenä hyvänsä kun kaksin käsin vedän ratista tien suuntaan. Kun kurvi on selvitetty, päästän ratista irti, ja voimakkaasti keinahtaen auto lähtee seuraamaan uutta kurssia.

Vähän myöhemmin Rosa kääntää täydestä vauhdista huoltoaseman pihaan. Pelkkää onnea on se, että vetämäni käsijarru ohjaa auton hallittuun pysähdykseen ennen kuin törmäämme pumppuun. Kumit vinkuvat ja kaksi pikkupoikaa ihailee haltioissaan vauhdikasta tuloamme. Kuin ihmeen kautta säilymme hengissä eikä kulkuneuvoakaan kolhita. Vähitellen Rosan ajotaito kehittyy niin että maantiellä voin jo katsella hiukan maisemiakin. Kaupungeissa kuitenkin ajan minä.

Lauantait tietysti rajoittuvat parin, kolmen tunnin yhdessäoloon ostoksilla, joko vuokra-autolla ostoskeskuksissa tai jalkaisin vanhassa San Juanissa. Rosalla on aina enemmän aikaa, jos tarjoan ruokaa lounasaikaan. Ravintolassa.

Eräänä sunnuntaina lähdemme Arecibon suuntaan reitti kakkosta pitkin. Ensin Rosa kuitenkin haluaa nähdä lentokoneeni. Niinpä ajan Isla Granden pysäköintipaikan ohi, pysähdyn verkkoaidan taakse ja osoitan konetta sormellani. Rosa ei halua lähteä lähempää katsomaan vaan tyytyy tähän. Lähdemme maantielle. Rosa ajaa. Vega Baja. Manati. Arecibo. Häntä alkaa väsyttää tunnin ajon jälkeen ja vaihdamme paikkaa. En ole aivan selvillä määränpäästä, Rosakin osaa sanoa vain paikan nimen. Quebradillas löytyy kartastani. Se on jonkinlainen matkailukeskus.

Maisemat ja rannat jäävät kuitenkin sivuseikaksi. Rosa haluaa ostaa nuken! Sujautan jonkun kympin hänen käteensä vaivihkaa. Hän katselee veikeitä käsintehtyjä räsynukkeja, varsinkin erästä miespuolista nukkea. Myyjä, joka on samalla niiden valmistaja, vanha nainen, varmistaa myynnin kutsumalla Rosaa señoraksi, rouvaksi. Rosa nauttii asemastaan silminnähden ja pitkittää tilannetta välillä hyväksyvästi ympärilleen silmäillen.

Nuken hän ristii sitten Uunoksi, ja sijoittaa sen sängylleen tyttönukkensa kanssa vierekkäin. Tyttönuken nimi on Rosa! Hymähdän Rosan wudulle, mutta hän näyttää vakavan toiveikkaalta.

Näihin aikoihin olin jo jotenkin tottunut kulkemaan suurkaupungin yleisillä kulkuneuvoilla, ja useana iltana viikossa käyn Rosan asunnolla vierailulla. Siellä tapaan pian Marian, joka on Santo Domingosta kahden kuukauden käynnillä Rosan ‘tädin’ luona. Melkein joka kerta kun kiipeän kapeat sementtiraput yläkertaan, tapaan Rosan ja Marian keskustelemasta hiljaisin äänin.

Ensi kerran hänet nähdessäni panen toteavaan sävyyn merkille Marian voimakkaat, miehiset käsivarret ja suhteessa suurikokoiset kädet. Tästä en osaa olla enää yllättynyt. Hän käy neuvomassa ja opastamassa Rosalle alistamisen, sisun, oppeja ja käytännön rituaaleja! Yleensä minun tullessani hän hienotunteisesti lähtee, mutta yhä useammin kuulen hänen mainitsevan sanan matrimonio, avioliitto.

Hänen ohjeensa mukaan Rosa hankkii myöskin rohtoja, lehmuksen kukintoja ja lehtiä, joista keitetään teetä. Tähän lisätään pari teelusikallista appelsiininkukkauutetta ja sokeria maun mukaan. Sitä minun olisi juotava ainakin kaksi kertaa päivässä. Se tekisi hyvää hermostolleni, minulle selitetään.

Ensimmäisellä kerralla Maria näyttää itse, kuinka teen valmistus sujuu. Hän taitaa ripauttaa sinne kuitenkin jotakin lisäainetta, sillä kun ohjeen mukaan teen juotuani käyn sängylle lepäämään, niin odottamatta alkaa veri virrata tietyllä tavalla nivuksistani ja kerääntyy sinne, mihin Rosan hengenvoimat ja tuijotus eivät sitä tuoneet. Rosan tai itseni keittämällä teellä ei ole tällaista voimaa.

Mariasta on varsinaista hyötyä toisellakin lailla. Kerran. Rosa lupaa valmistaa herkullista ruokaa, mitä vain mieleni tekee. Viikonlopun aamuna ajammekin sitten vuokratulla autolla vihannes- ja kalamarkkinoille, josta valitsemme viisitoistasenttisiä äyriäisiä jotka näyttävät jättiläismäisiltä katkaravuilta. Ostamme vielä tuoreita lisukkeita ja palaamme Rosan asunnolle.

Rosa käskee minun lähteä matkoihini, lepäämään; hän soittaisi sitten kun ruoka on valmista. Kun soitto tulee ostan kulman rohdoskaupasta pikkupullon Faiskaa ja lähden vesi kielellä aterialle. Pullon nähdessään Rosa sanoo että me emme ota alkoholia, äänensävyllä josta näkemättä voisi vannoa Marian olevan paikalla. Se ei paljon minua häiritse, sillä ruoka on tosiaan hyvää. Marian laittamaa, Rosa ei osaa keittää. Maria ei unohda mainita avioliittoa nytkään!

Tähän suuntaan liikuskelevat Rosan ajatukset, joita hän ei kuitenkaan suoranaisesti pue sanoiksi. Hän kertoo vain kuin hyväksyvän hämmästelevään sävyyn täkäläisistä ja varsinkin dominikaaneista miehistä. Hän sanoo että heillä jokaisella täytyy olla vähintään kaksi naista. Toisen kanssa he ovat naimisissa ja pitävät toista ikään kuin rakastajattarenaan. Sitä voi sitten vaikka asuakin sen toisen luona, ja lapsia voisi olla kumman kanssa hyvänsä. Rosalla on suunnitelmia!

Hän kyllä hyväksyisi poikanikin, ja rakastaisi tätä hyvin paljon! Rosa ajattelee kuinka hyvälle valkoihoinen poikani saisi hänet näyttämään.

Hän on jotenkin saanut minut kertomaan perheestäni. Tämä tapahtui sellaisessa kriitillisessä vaiheessa että jouduin henkeni hädässä muuntelemaan tosiasioita vaimoni suhteen. Rosa olettaa, että minä vain haen poikani pois ja tulen hänen luokseen!

En katso asialliseksi ruveta liian täsmällisesti selvittämään henkilökohtaisia asioitani, en varsinkaan suunnitelmiani lähteä perheeni luo niin pian kuin mahdollista. Jo henkilökohtainen turvallisuuteni sanelee että pidän suunnitelmani omana tietonani. Kun hän sanoo lisäksi haluavansa tyttölapsen, mielenkiintoni herää ja kysyn miksi juuri tytön?

- Tyttö on helpompi dominoida, alistaa, sanoo hän ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia! Enkö sitä tiennyt?

Toukokuussa tohtorilla käydessäni toteamme yhteistuumin tohtorin kanssa, että siihen asti parempaan kehittynyt tilani oli jo jonkin aikaa ollut kuin tasangolla. Huomattavaa muutosta ei ollut käynnissä. Tohtori toteaa että pieni lääkeannoksen lisäys voisi olla tarpeen. Se antaisi minulle virikkeen nousta lopullisesti masennuksen laaksosta normaaliin elämäntoiveikkuuteen. Toimintatarmoni saisi kipinän joka sytyttäisi sen polttimon normaalille liekille. Niinpä otan ylimääräisen Ludiomilin joka ilta seuraavien neljän viikon ajan.

Stelazin on jätetty jo pois kuukausia sitten aiheettomana. Uneni siis jatkuvat normaaliin tapaan, värillisinä. Ne ovat jokaöisiä painajaisunia. Olen varma, että ympäristölläni on jotakin tekemistä painajaisunieni säännöllisyyden kanssa. Ilkeän sisukas, pahansuopa ilmapiiri koko elinympäristössäni tuottaa väreilyä jota aistini vastaanottavat automaattisesti nukkuessanikin.

Sitä paitsi uudessa huoneessani on tapahtunut joskus kauheita asioita, sen olen tuntevinani selvästi. Kun yöllä käyn ulkoa tulevien valojen hämärässä asialla kylpyhuoneessa, lattialla jääkaapin ja lieden edessä on kohta jota jalkani automaattisesti kiertävät. Ensin olin vähällä kävellä siitä yli, mutta ikään kuin kompastuin näkymättömään esteeseen joka pyysi minua kiertämään sen kohdan. Tähänkö oli verityön uhri kaatunut? Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka kauan hän oli jo kummitellut. Jos minulla olisi liitu, voisin piirtää lattiaan hänen ruumiinsa ja jäsentensä ääriviivat epäröimättä.

Toisinaan päiväsaikaankin kadulla kulkiessani minulla on tunne, että joku seuraa minua, mutta kun sitten rupean tarkkailemaan tilannetta, oletettu seuraaja sulautuukin kadun yleisöön. Mihinkään epäilyttäviin tai ylipäätänsä vieraisiin kaupunginosiin en päivisinkään lähde kävelemään. Kun ilta pimenee, rajoitan liikkumistani vielä enemmän.

Pelkään ihmisiä, ja pelkään liikkua illaksi hiljenevillä kaduilla. Elokuvistakin hyvin valaistua pääkatua suoraan hotelliini kävellessä olen tarkkaavainen siitä että en kulje liian lähellä porttikäytäviä ja sivukujien risteyksiä. Melkein autiot puhelinkioskit ja bussipysäkkien odotussuojat kierrän kadun puolelta, ajoradalla kävellen. Vaikka yritän jäljitellä normaalia kävelyä, se pyrkii kiihtymään lähes juoksuksi.

Kerran elokuvista ennen puolta yötä kotiinpäin kiiruhtaessani joudun ohittamaan bussipysäkin jolla kaksi kiharapäistä luihun näköistä tyyppiä seisoskelee. Ehkä odotellen bussia, ehkä jotakin saalista. Näen heidät jo kaukaa, ja yritän kuumeisesti suunnitella turvallista ohitusta. Kadun toiselle puolen en voi ainakaan mennä, sillä siellä on uhkaavan näköisiä hökkeleitä joiden sekalaista romuvarastoa muistuttavasta ympäristöstä varmaan otetaan talteen useita ruumiita joka viikko. Omalla puolellani sentään on valaistuja liiketaloja, joiden seinät muodostavat selvän turvamuurin kadunreunalla.

Hyvissä ajoin ennen rekisteröimääni mahdollista vaaraa siirryn loivassa kulmassa kävelemään ajotien reunaa, niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Lähempänä pysäkkiä alan supistaa suutani hiljaiseen vihellykseen, vaikka minulla onkin vaikeuksia muistaa mitään iskelmiäkään juuri siinä paikassa. Ponnistan kaikkeni näyttääkseni määrätietoiselta ja pelottomalta, joskin kiireiseltä tietysti.

Olen jo valmis huokaisemaan, sillä olen kymmenen askelta pysäkin ohi. Silloin takaani kuuluu nuoren miehen ääni. En ole kuulevinani ja jatkan kulkuani. Silloin alkaa korviini kantautua askelia. Ne ovat juoksun tahdissa. Totean että ainakin toinen hahmoista on lähtenyt perääni. Tällöin käännyn

ympäri, ja näen vaatimattomasti puetun nuorukaisen. Hän porhaltaa minua kohti mutta pysähtyy kolmen metrin päähän. Olen vetänyt syvään henkeä ja täyttänyt rintakehäni äärikapasiteettiinsa yrittäen näyttää isokokoiselta. Hieman helpottuneena totean että vastustajani on ainakin pienempi kuin minä. Katseeni tarkkailee valppaana hänen käsiään. Kumpaanko ilmestyisi veitsi. Seison tasaisella jalkakäytävän asfalttipinnalla. Katuvalojen hämäryyttä täydentävät läheisten näyteikkunoitten mainosvalot. Vasen jalkateräni on jalan mitan tulijaa kohti, mutta painoni on tasaisesti kummallakin jalalla. Olen valmiina liikahtamaan mihin suuntaan tahansa ja odotan nyt vain kääntöveitsen hiotun terän välähtämistä merkkinä vastustajani aikomuksista. Mutta tulematta kahta metriä lähemmäksi, hän alkaa puhua taas pyytäen savuketta, ‘koska olen hänen kauniissa maassaan’. Tämä vaikuttaa varoituksen tavoin. Jonkinlainen turistiveron kerääjä?

Mitään sanomatta vedän hitaasti oikealla kädellä savukkeen paitani rintataskussa auki olevasta askista silmiäni muukalaisesta irrottamatta. Savuke sormieni päissä suodatin ulospäin ojennan käteni suoraksi. Hänen on tultava se hakemaan.

Vereni adrenaliinipitoisuus nousee huippuunsa kun hän liikahtaa minua kohti.

Jos hänellä on veitsi, sen täytyy olla hihassa. Näen hänen molemmat kätensä, vaikka katseeni on kiinnittyneenä hänen ilkeisiin silmiinsä.

Tarkoituksellisen hitain liikkein hän lähestyy ja ottaa savukkeen melkein kurkotellen ojennetusta kädestäni, sanoo kiitos ja kääntyy kannoillaan. Vasta kun hän on edennyt kymmenen metriä, käännyn jatkamaan matkaani. Se oli ollut lähellä. Mutta jännittäviä tapahtumia sattuu avoimessa, kirkkaassa päivänvalossakin.

Eräänä aikaisena iltapäivän hetkenä olen palaamassa tohtorin vastaanotolta, kun hetken mielijohteesta poikkean erääseen matkamuistoja myyvään liikkeeseen. Lasioven läpi olin jalkakäytävälle nähnyt jotakin joka sai mielenkiintoni vastustamattomasti kääntämään askeleeni muutaman rappusen kautta sisään.

Ovensuussa liikkeeseen astuessani vasemmalla puolen on aidon näköinen haitilainen wudu-papin tai seremoniamestarin naamari ja muuta varustusta. Se on ovea kohti kuin toivottamassa liikkeeseen astujan tervetulleeksi. Kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein uskallan vain vaivihkaa vilkaista telineen varassa seisovaa taikavarustusta kun siirryn ohi, peremmälle. Mutta ohittaessani sen tunnen jotakin!

Astelen niin välinpitämättömänä liikkeen peräosaan päin kuin osaan. Lattialla ja seinähyllystöissä olevia esineitä teeskentelen tarkkailevani suurella mielenkiinnolla. Mutta en voi sille mitään että vähä väliä silmäni hakeutuvat tuohon hahmoon oven suussa. Olen varma siitä että se on aito, itse asiassa ollut käytössä Hengen rituaaleissa. Sen sulat ovat kanasta. Sen väritys on aitoa verta. Hampaat ja muut kammottavalta vaikuttavat yksityiskohdat autenttisia hampaan juuren mukana irronnutta ienlihaa myöten. Siinä on ihmisen hampaita mutta useita eläimellisiä raateluhampaita myöskin sikäli kuin uskallan katsoa. Teräväkärkisiä kolmiomaisia torahampaita, jotkut neljä senttimetriä pitkiä.

Sen ohittaessani oli sydämeni hypähtänyt aiheuttaen pienen epätahdin koko olemukseeni. Hengitykseni oli ahdistanut ja verenpaineeni hetkellinen kohoaminen oli aaltona levittänyt epämiellyttävän hermostuneisuuden tunteen koko olemukseeni. Kuin puna olisi kohonnut poskilleni.

Liikkeen perällä on myytäviksi tarkoitettuja naamioita joita silmäilen hermostuneen levottomuuden vallassa. Myymälässä on nainen joka vapautuu toisen asiakkaan lähtiessä. Hänen tiedusteluunsa vastaan ympärilleni vilkuillen että olen vain katselemassa, jos se sopii. Se tietysti sopii, ja hän jättää minut rauhaan.

Säikähtäen panen merkille että liikkeestä on vain yksi uloskäynti. Se on sama josta olin tullut sisäänkin. Sitä vartioi tuo paholaisen ilmentymä, paha henki jolla aivan ilmeisesti on jotain minua vastaan. En nyt ryhdy analysoimaan sitä mitä se mahtaisi olla. Tärkeämpää olisi päästä täältä ulos. Minua rupeaa jo kaduttamaan tunkeileva uteliaisuuteni. Yleensä jätän tällaiset asiat toisille.

Olin vasta joku päivä aikaisemmin käynyt haitilaisten veistosten näyttelyssä. Ehkä siellä virinnyt uteliaisuuteni oli voittanut varovaisuuteni. Vaikka näyttelyn puuveistokset olivat yleensä olleet vain taidokkaita, mielenkiintoisia esineitä, oli joissakin niistäkin ollut tuota paholaisen kosketusta. Ne henkivät elävää mystiikan henkeä, jota niiden tekijä oli niihin puhaltanut.

Oliko se wudua, saatanallista sisua, nimitys ei ollut tärkeää. Olennaista oli se ilkeä pahuus, jonka saattoi tuntea ja joka siinä paikassa saattoi ilmetä väkinäisenä hermostuneena hymynä katsojan kasvoilla. Mutta tämä varustus on aito, elävä, ja se vartioi ovea josta minun olisi kuljettava jos mielisin ulos. Tänne en voinut jäädä, se on selvää.

Päättäväisyyden liikkeellepanemana suunnistan kohti ovea. Kuusi, viisi, neljä, kolme metriä... Paholainen on metrin päässä ovesta. Vilkaisen sen harjaspäätä hätäisesti kuin pyytäen lupaa ohittaa. Kaksi, yksi. Metri enää ovelle jonka kahvaa tuijotan halvaantuneena. Tajuntani sanoo, että olen nyt siis Sen kohdalla. Olen jo vannomassa itsekseni etten koskaan pistäisi nokkaani kevytmielisestä uteliaisuudesta mihinkään salaperäiseen ja toisille pyhään henkien asiaan, koska luulen selvinneeni ovelle.

Silloin se tapahtuu.

Kuin lämmin tuulen henkäys ympäröi joku käsin koskematon voima koko olemukseni. Se keventää askeleeni ja melkein nostaa minut ilmaan. Aistin olevani jaloillani, mutta henki kuljettaa minua. Selkäni notkistuu kaarelle eteenpäin niin kuin puhalluksen voimasta ja leijun ulos ovesta. Hengen työntäessä selästäni suuntaan askeleeni kotiin päin. Pelokkaasti vilkuilen ympärilleni nähdäkseni mitä takanani tapahtuu, mutta en näe mitään erikoista. Työntävä henkivoima ei hellitä koko toista kilometriä pitkällä matkallani ensin Ashfordia ja sitten siltoja pitkin laguunin Miramarin puolelle. Se seuraa minua huoneeseenikin, ja tunnen sen läsnäolon kun pelokkaana käyn nukkumaan sinä iltana.

Paholaisen henki asuu huoneessa kanssani kolme päivää. Sillä on kuitenkin vaikeuksia kun avaan ikkunasäleiköt iltaisin ja syntyy ristivetoa. Tehokkaassa tuuletuksessa sen voima heikkenee vähitellen ja häipyy lopulta kokonaan. Vai olinko minä vähitellen tottunut sen olemassaoloon?

Kun kerron tästä tapauksesta tohtori Ferrerolle seuraavan kerran tavatessamme hän sanoo sen olleen mielikuvitusta. - Voisiko häneltä muuta odottaakaan!

Aika kuluu nopeasti, huomaamatta. Minusta tuntuu että joulu oli vasta kaksi viikkoa sitten, korkeintaan, vaikka olen ollut matkassa kuukausia. Ajankulusta huomauttaa tietokone, jonka tohtori Ferrero on asennuttanut toimistoonsa. Muutenkin hänen vastaanottotilojaan on hiljalleen järjestelty uudelleen ja seiniä, mattoja, värejä sekä muuta asiaankuuluvaa on muutettu paremmin tietokoneaikaan siirtymistä pehmentäväksi. Sihteerivastaanottoapulaisia on nyt kaksi, ja molemmat on koulutettu käyttämään tietokonetta jonka päätteistä kokonaista kolme kappaletta on järjestetty hiljaiseen sivuhuoneeseen.

Samanaikaisesti ovat toimiston ovelle sekä rakennuksen halliin alakerrassa ilmestyneet samanlaiset huomiota herättävät taulut, jossa mainostetaan psykoanalyysia tietokoneella - tulokset odottaessa.

Syötyäni nyt siis lisättyä lääkeannosta neljä viikkoa niin kuin oli sovittu, olen tullut tapaamaan tohtoria. Tarkoitushan oli ollut että ylimääräinen annostus nyppäisi minut siltä energiatasoni tasangolta jolla olin pari kuukautta ollut, takaisin tietoiseen, todelliseen toimivaan yhteiskuntaan.

Mielialani virallinen tarkistus suoritetaan psykoanalyysillä, ja pääsen kokeilemaan uusia tietokoneita. Olen jo alkamaisillani luetella niitä tietokoneen ohjelmointikursseja, joihin olin vuosien mittaan osallistunut, kun vastaanottoapulainen pyytää minua mukaansa ja kehottaa istumaan yhden päätteen eteen. Hän neuvoo että televisioruutuun tulee sarja kysymyksiä yksi kerrallaan, joihin on useita vaihtoehtoisia vastauksia. Kun olen valinnut mieleiseni vaihtoehdon, minun tulee painaa näppäimistön sitä numeroa joka on tuon vaihtoehdon vieressä. Seuraava kysymys tulisi automaattisesti kuvaruutuun sen jälkeen.

En ole kokeesta erikoisen jännittynyt. Tiesin jo tänne tullessani että lääkityksen lisääminen ei ollut tehnyt toivottua vaikutusta. Mielialani eivät olleet sanottavasti parantuneet. Vaikka tietysti varsinainen hengenvaara oli jo kuukausia sitten jäänyt taakse, niin muut olosuhteeni eivät olleet kehittyneet rohkaisevaan suuntaan juuri nimeksikään. Itse asiassa mikään ei ollut muuttunut. Tilanteeni oli sama kuin ennenkin, eikä ollut aihetta optimismiin.

Mielialani kuitenkin olisi pitänyt tavanomaisessa tapauksessa ruveta jo paranemaan. Jonkinlainen toiveikkuus olisi pitänyt syntyä ja alkaa työntää sivuun välinpitämättömyyden sumuverhoa. Miksi näin ei ollut tapahtunut? Oliko se siksi, että elämiseni täällä oli täydellisen tilapäisyyden ja epävarmuuden kyllästämää?

Vaikka tiesin mitä minun pitäisi tehdä, mitä halusin tehdä, esteet tielläni olivat ylivoimaisia. Ne olivat ylivoimaisia ehkä juuri siksi että minä itse pidin niitä ylipääsemättöminä.

Itseluottamuksen puute piti toimintatarmoani masennuksen kahleissa. Ja masennuksen jatkumisesta mahdollisimman pitkään pitäisi huolen itse masentaja, Rosa. Hänellä oli toteutumassa suunnitelma minun pysyväksi alistamisekseni. Kaikki merkit viittasivat tähän, mutta tietoisuuteni vaarasta on epämääräistä, vaistonvaraista. Periaatteessa tiedän että minun on päästävä täältä pois mahdollisimman pian, mutta minulla ei ole toimintatarmoa edes suunnitella saati sitten toteuttaa lähtöä. Vielä..

Siihen asti kun olisin valmis irrottautumaan, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistuvasti myönnellä. Niin kauan kuin lähtöpäätös olisi ehdottoman selvänä mielessäni toteutettavaksi sopivan ajan tullessa, en olisi teeskentelystäni huolissani. Kunhan en vain unohtaisi? Silloin olisin hukassa.

Kun nyt alan käydä läpi testikysymyksiä ja toteamuksia valiten vastausten joukosta vaihtoehtoja jotka rehellisesti vastaisivat senhetkistä tilaani.

Kaipasin epätoivoisesti perheeni läheisyyttä, mutta en nähnyt mitään mahdollisuutta päästä heidän luokseen. En pystynyt lentämään, enkä halunnut jättää konettani tänne. Rahani olivat vähenemässä, eikä kohta olisi varaa muuhun kuin matkalippuun. Olin ajatellut lentokoneen myyntiäkin, mutta Rosa, jonka neuvoista olin olosuhteitten pakosta päättänyt riippua, ei suhtautunut asiaan myönteisesti. Hän totesi tuohtuneena että jos nyt myisin koneen, niin en ehkä koskaan enää saisi uutta tilalle. Hän ainakin piti konettani arvokkaana. Hänellä on suunnitelmia.

Ajattelen kauhistuksella tulevaisuutta. Alistajasta olisi päästävä eroon niin pian kuin mahdollista sillä näin ei oma elämäni voi lähteä käyntiin.

Siihen asti kun olisin valmis irrottautumaan, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistuvasti myönnellä. Niin kauan kuin lähtöpäätös olisi ehdottoman selvänä mielessäni toteutettavaksi sopivan ajan tullessa, en olisi teeskentelystäni huolissani. Kunhan en vain unohtaisi? Silloin olisin hukassa.

Kun nyt alan käydä läpi testikysymyksiä ja toteamuksia valiten vastausten joukosta vaihtoehtoja jotka rehellisesti katson vastaavan senhetkistä tilaani, minulle käy selväksi että mielialani on edelleen masentunut.

Kun olen lopettanut parikymmentä minuuttia kestäneen tehtäväni, vastaanottoapulainen nyökkää minut istumaan odotushuoneen sohvalle. Tuskin olen selaillut läpi jonkun aikakausilehden, kun testini on analysoitu ja pääsen tohtorin puheille. Olen hiukan hämilläni. Tiedän että testitulos ei ole odotusten mukainen. Ei omieni eikä tohtorin.

Jos tohtori on pettynyt, niin hän ei anna sen näkyä. Totean heti että hän huomaa minunkin ymmärtävän tilanteen. Kohautan avuttomuuden merkiksi olkapäitäni: näin on enkä voi sille mitään. Sen verran edistystä on tapahtunut, että en yritä miellyttää, teeskennellä tohtorille olevani paremmassa kunnossa kuin olen. Senkin olisin voinut tehdä testivaiheessa, mutta ehkä olen oivaltanut että rehellisyys on omaksi parhaakseni.

Varmistuen ensin että on antanut minulle riittävän mahdollisuuden harvasanaiseen tapaani kertoa kuulumiseni, hän ehdottaa että pidämme päivittäistä lääkeannosta voimassa tästä lähtien toistaiseksi. Nyökkään hiljaa. Hän kirjoittaa uuden lääkemääräyksen, ja poistun ehkä hieman viimeaikaista mielialaani surullisempana.

Illalla menisin Rosan asunnolle. Hän tuskin huomioisi alakuloista ilmettäni. Hän kyselisi malttamattomana kuinka kävi, mitä tohtori sanoi? Kun sitten kertoisin hänelle kuinka testi ilmeisesti osoitti että masennukseni on entisellä tasolla, hän alkaisi osoittaa sisuaan ja vaativaan sävyynsä antaa ohjeita siitä kuinka minun pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä. Hän ei käsitä sitä että en voi puhua ihmisten kanssa, vaikka tiedän että se tekisi minulle hyvää. En kerta kaikkiaan pysty avaamaan keskustelua kenenkään kanssa. Se saattaa johtua epävarmuudesta, pelosta, arkuudesta, miksi hyvänsä sitä kukin haluaa kutsua. Yksinkertaisesti on vain kysymys siitä että energiani on niin vähäinen että en jaksa panna ajatuksiani sanoiksi.

Useinkin ajattelen jonkun henkilön kadunkulmassa seisoskelemassa nähdessäni että olisipa mukava vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Mutta kun tulen lähemmäksi, en yksinkertaisesti pysty pysähtymään ja sanomaan ensimäistä sanaa. Olen urallani, josta poikkeaminen vaatisi energiaa, toimintatarmoa. Sitä minulla ei ole.

Paitsi olemattoman alhaista henkisen energian tasoa, minulle alkaa käydä ilmeiseksi toinenkin yleensä tiedostamaton tekijä joka estää keskustelun aloituksen vieraiden ihmisten kanssa. Juuri sillä hetkellä kun olen avaamaisillani suuni jotakin sanoakseni, jokin sisäinen, vastustamaton kielteisyyden voima estää tuon sanan sanomisen. Sana jää sanomatta, ja hiljaisuus jatkuu.

Olen kuin urheilija joka odottaa syöttöä maalin edustalla. Kun syöttö sitten tulee, sekunnin murto-osan kestävä epäilys välähtää hänen olemuksensa läpi. Seurauksena on se että maalin tekemiseen tarpeellinen päättäväisyys menettää teränsä, yritys lukittuu epäröinniksi ja maali saattaa jäädä tekemättä. Tämä on samaa sisukasta jarrutusta, epävarmuutta, joka vastustaa kaikkea inhimillistä pyrkimystä, elämää, pelkän järjettömän vastustamisen, alistamisen itsensä vuoksi.

Sisun tuhoava pyrkimys on ilmeinen silloin kun tällainen lukkiutuminen sattuu esimerkiksi maantiellä auton ohjaajalle. Juuri silloin kun olisi tarve tehdä ohjauskorjaus koska auto on ajautumassa epätoivottuun suuntaan, sisu vastustaa hetken muutosta vakiintuneelta uralta. Jos sisu on menestyksellinen ja estää tarpeellisen korjausliikkeen, seuraukset saattavat olla kohtalokkaat. On selvää että tässäkin henkilö jonka energiataso on alhainen, on helppo saalis. Henkilö vieläpä itse uskoo että hänen oma itsetuhonsa on järkevä, looginen ratkaisu, joka hänen täytyy toteuttaa.

Sisu tuo aina mieleen mitä erilaisimpia tekosyitä, miksi ei voi tehdä jotakin. Miksi en voi tehdä niin kuin minulle itselleni olisi hyvä. Niin kuin keksin vikoja ihmisissä siksi että he eivät olisi tarpeeksi hyviä että minä voisin puhua heidän kanssaan.

Sisukkuuden vastakemikaali on usean kuukauden käytön jälkeen alkanut osoittaa vaikutusta. Vähitellen se on poistanut jännityksiä ruumiistani ja oloni on parantunut huomattavasti. On jäljellä vain yksi alue jota vielä puolen vuoden lääkekuurikaan ei ole pehmentänyt. Jännityksen häviäminen muualta ruumiistani on kuitenkin hämmästyttävällä tavalla antanut minulle mahdollisuuden tuntea sen olemassaolon. Tämä alue tuntuu sijaitsevan lonkkaluiden välissä selkärangassani, tai sitä lähellä vatsan puolella. Se on pitkänomainen, sormen tai makkaranmuotoinen tuntemus, joka alkaa noin kolme senttimetriä lonkkaluitteni yläpäätä alempaa ja jatkuu siitä seitsemän senttimetriä selkärankaani pitkin alaspäin. Se on sattumoisin juuri samassa kohtaa missä selkäni oli kipeytynyt tavaroita lentokoneesta kantaessani.

Sieltä säteilee ruumiiseeni hermostunutta jännitystä joka ei ota rauhoittuakseen. Erikoisen voimakkaana ja selvänä epämiellyttävä tunne on vatsan pohjassa sekä rinnassa, varsinkin sydämessä joka käy kiivaan ahdistuneesti. Säteily on kuin akusta säteittäin vedetty kimppu johtoja joiden eristämättömistä päistä sähköiskut kipunoivat elimiini. Onko tämä sisukeskukseni, joka ei anna periksi?

Mainitsen tästä sisukeskuksestani tohtori Ferrerolle erään kerran tavatessamme. Hän ei kuitenkaan ota asiaa edes käsittelyyn. Ehkä hän ei kuullut mitä sanoin, tai ei ymmärtänyt kysymystäni. Tai ei halunnut jostakin syystä asiaa minulle valaista. Hän vain siirtyy toiseen asiaan kuin ohimennen. Minua tämä jää vaivaamaan. Olenko keksinyt jotakin merkityksellistä? Vai onko sisukeskukseni mielikuvituksen tuotetta?

Uskon kuitenkin että lääkärini tietää. Vaivani on sellaista laatua että vain vastakemikaalit tehoavat siihen. Kemiallinen vastareaktio alkaisi tuottaa näkyviä tuloksia vasta tarpeellisen vaikutusajan myötä. Tässä ehkä on syy siihen että hän ei tyrkytä koskaan mitään ajatuksiakaan, ei koskaan sano mitä minun pitäisi tehdä. Ensi kerran tavatessamme lääkemääräystä kirjoittaessaan hän sanoi, että voin olla niin kuin olen, niin kuin haluan itse olla. Hän ei myöskään yritä koskaan väkisin saada minua puhumaan, hän ei utele eikä lypsä. Vaikutteettomasti hän vain kysyy aina tavatessamme vointiani, mitä minulle kuuluu? Käynnit eivät kestä kauaa!

Olemme kumpikin asiantuntijoita. Minä itseni ja hän lääketieteen. Tiedämme tarkalleen että tarvitaan aikaa...

Ferrerolla ei ole tarvetta todistella omaa erinomaisuuttaan. Hän on sen verran viisas että tietää että todistelu itse asiassa todistaisi hänen olevan typerä. Hän ei ole lääkäri siksi että sillä todistaisi olevansa parempi kuin minä. Minulla on sisua, mutta hän on viisaampi, sisuton. Tiedostan tämän ja luotan häneen. Hän antaa minulle mahdollisuuden selviytyä hengissä ja parantua. Hän näkee suoraan asian ytimeen, ja tietää mitä tulee tehdä, eli olla tekemättä. Hän ei rupea tienaamaan kuuttakymmentä dollariaan hössöttämällä turhaa. Hän ansaitsee sen tietämällä myös mitä ei pidä tehdä. Hän ei hätäile, sillä hän tietää että sikäli kuin selviän kriisitilanteesta hengissä, energiatasoni alkaisi vähitellen kohota ja toimintatarmoni palautua. Tämä on osa normaalista energiasyklistä ja tervehtyisin ehkä riippumatta siitä sainko lääkitystä vai en. Ilman lääkitystä kuitenkin energiatason kohoamiseen liittyisi luultavasti paluu entiseen uhooni. Se taas oli tila jonka koomisesta surullisuudesta olin vuosien mittaan alkanut tulla kiusallisenkin tietoiseksi.

Minussa oli syntynyt tarve päästä sisusta eroon. Olisiko se mahdollista? Aloin olla huolestunut sisukeskukseni löytymisestä. Siihen lääkitys ei näyttänyt vielä tehoavan.

Rosa ei vaikuta lainkaan tyytyväiseltä kun kerron hänelle kuulumiset. Hän soittaa jo aikaisin ja kysyy huonosti salattua malttamattomuutta äänessään mitä tohtori oli sanonut. Hän on odottanut kärsimättömänä sitä että lääkeannosta alettaisiin pienentää koska hän on vakuuttunut että sukupuolinen kykyni siitä paranisi. Hän on joutumassa epätoivoiseen tilanteeseen. Vai onko kukaan mennyt naimisiin naisen kanssa jos ‘se’ ei toimi, edes alussa, edes muutamaa kertaa?

Rosa on huolissaan. Hän tarkkailee reaktiotani teräväsilmäisesti, samanaikaisesti kun hän kertoo itse sepittämiään teorioita siitä, kuinka niinkin voisi elää! Minä yritän näyttää kiinnostuneelta mutta pidän omat mielipiteeni sisälläni. Huolen aihetta parantumisprosessini hitaus antaa minulle taloudellisessakin mielessä. Käteisvarani ovat hupenemassa lääkärinpalkkioihin, lääkemääräyksiin sekä asumiseen ja ruokaan. Ruokataloutenikin olen jo supistanut välttämättömimpään minimiin. Huvittelutilini on olematon. Vain erikoistapauksissa voin poiketa askeettisesta illanvietosta, ehkä kerran kuukaudessa.

Taloudellinen asemani on kohentunut hieman sillä onnistuin vuokraamaan lentokonetta, mutta vain tilapäisesti. Mielessäni kangastelee koneen myynti, mutta Rosa panee päättäväisesti vastaan eikä siitä tule mitään. Hän uskoo että sillä vielä lennetään Puerto Plataan. Sitä tarvittaisiin välttämättä näytöksi sukulaisille ja kotipaikkakuntalaisille hänen...? Niin..., hänen menestyksestään ulkomailla. Se olisi täydellinen. Hän omistaisi valkoisen miehen jolla olisi lentokone. Eikä siinä kaikki. Hän oli seikkaperäisesti ottanut selville että miehellä oli vielä talokin Kanadassa. Ja Kanadaan pääsisi siirtolaiseksi. - Niin, kuinkas sinne Kanadaan pääseekään? Minkähän arvoinen se talo oikein olisi? Noin suurin piirtein?

Viisi päivää sanoo Rosa tarvitsevansa Puerto Plataan saapumisen jälkeen ennen kuin voisi viedä minut kotitaloonsa, jonka hän itse asiassa omisti. Annan hänen puhua keskeyttämättä. Mieleeni vain tulee sekin että hänen asuntonsa alakerrassa ei asukaan hänen veljensä niin kuin hän oli sanonut, vaan joku aivan vieras mies. Talossa, vierellä, ei myöskään tietenkään asu hänen sisarensa, vaan vuokraemäntä perheineen, myöskin täysin vierasta väkeä.

Hän sanoo tarvitsevansa nuo viisi päivää valmistaakseen perhettään ja järjestääkseen taloaan minun vastaanottamiseksi! Saatan kuvitella, kuinka hän menisi johonkin ehkä sukulaisten tai tuttujen taloon ja tekisi suunnitelman heidän kanssaan, lupaisi maksaa heille heidän talonsa käytöstä ja heidän näyttelemisestään.

Sieltä varmasti löytyisi kaikki tarpeelliset perheenjäsenetkin, kaikki osat Rosan käsikirjoittamina ja taidolla näyteltyinä! Hän ei tarkenna, missä minä tulisin viettämään nuo odotuksen viisi päivää. Uteliaisuudesta mieleni tekee hetken kysyä tästä, mutta koko ajatus on niin vieras etten vaivaudu. Rosa on jo ajat sitten unohtanut pettymyksensä sen suhteen, etten maksanut hänen esittämäänsä kolmensadan dollarin laskua. Hän on ansainnut monin verroin enemmän jokaviikkoisilla ostoksilla. Joka lauantai löytyy uutta vaatetta, housuja, puseroita, kenkiä. Hän on myös alkanut katsella kiinnostuneena kultaisia ranneketjuja. Uuden kellon joudun hänelle ostamaan. Liki kolme viikkoa hän on ilman kelloa, mutta en kysy onko se panttilainakonttorissa. Rosan vaatimat ostokset pienentävät rahavarojani entisestään kiihtyvällä vauhdilla.

Testin vahvistaessa sen että tilaani ei ollut odotettavissa nopeaa muutosta aloin kuumeisesti pohtia vaihtoehtoja talouteni kohentamiseen. Rahani loppuisivat pian ellei uutta tuloa olisi. Töihin en pystyisi menemään, eikä sitä sallisi lakikaan koska en ollut vakinainen asukas. Vihreän siirtolaiskortin saaminen tätä varten vaikuttaa lähinnä mahdottomalta. Rosalta eivät ideat lopu. Hän ehdottaa että voimme kumpikin mennä naimisiin laillisen siirtolaisen tai kansalaisen kanssa. Tämä on ainoa varma keino vihreän kortin saamiseksi, ja sen saatuamme voisimme sitten erota ja mennä naimisiin keskenämme! Hiki kihoaisi otsalleni pelkästä ajatuksesta, ellei kuumuus olisi kastellut pintaani muutenkin.

Kun menen illalla Rosan asunnolle, hän istuu odottamassa rappujen yläpäässä olevalla tasanteella. Valo paistaa avoimena olevan ulko-oven aukosta sisältä. Hän vaikuttaa apaattiselta, Maria on lähtenyt kotiinsa kun vierailuviisumi oli mennyt umpeen. Minusta alkaa näyttää siltä että Rosan ainainen kiire on ollut ehkä liioiteltua. Tapaan nimittäin hänet useinkin istuskelemasta iltaa yksinään. Vai onko hänen vauhtinsa hiljenemässä? Ehkä hänen aggressiivinen tarmonsa on väistymässä alkavan masennusvaiheen tieltä. Joka tapauksessa hänen toimeliaisuutensa vaikuttaa rauhoittuneen.

Tavanomaiseksi tulleessa tervehdyksessämme näin kahden kesken ollessa syleilemme lyhyesti. Tai oikeastaan olemme syleilevinämme. Sillä Rosa on neuroottisen arka kosketukselle. Hän ei koskaan tule seisomaan lähelle, niinpä syleily on paremminkin jonkinlaista kurkottelua. Erikoisesti hän pitää huolen siitä että hänen takapuolensa on pitkällä taaksepäin, kuin tietoisesti yrittäen torjua ajatustakin siitä että vatsojemme alapäissä olevat kielletyt alueet koskettaisivat toisiaan. Näin ruumiillinen kosketusalue rajoittuu kahteen kolmetoista senttimetriä halkaisijaltaan olevaan ympyrään kun hänen rintansa hieman litistyvät edustaani vasten. Tämä kestää kuitenkin vain ohikiitävän hetken, sillä hänen vasen kätensä alkaa välittömästi taputtaa lapaluutani, ja toinen käsi työntää olkapäästäni meitä erilleen.

Hän pelkää inhimillistä kosketusta. Siksi kiire pois. Rosan suu vetäytyy väkinäiseen hymyä tarkoittavaan irvistykseen kun hän irrottautuu otteestani, ottaa perääntyvän askeleen taaksepäin kuin nyrkkeilyottelussa, kääntyy ja astuu sisään avoimesta ovesta. Seuraan häntä.

Rosa on luvannut laittaa ruokaa tänään ja astelee keittiöön. Ruoka on jotakin mitä hän kutsuu mofongoksi. Banaaninnäköisiä platañoita kiehuu vedessä punahehkuisella sähkölevyllä. Kun ne ovat kypsiä, hän muhentaa ne hieman keitinvettä ja öljyä lisäten. Erikoista juhlallisuutta ateriaan tuovat paistetut munat, jotka valmistuvat toisella punahehkuisella levyllä puolillaan öljyä olevassa paistinpannussa.

Rosan keittotaidon tuotteet ovat maultaan yhtä mielikuvituksellisia kuin hänen liedenkäsittelytaitonsa. Vaikka levyissä on normaalit lämmönsäätömahdollisuudet niin Rosalle niissä on vain kaksi asentoa, kylmä tai kuuma. Hänen kärsimätöntä luonnettaan kuvannee se että hänelle kuuma tarkoittaa aina samaa kuin tiilenpunainen levy.

Baaritiskillä on kasettinauhuri, jonka olimme joku viikko sitten ostaneet erikoistarjouksen hinnan houkuttelemana. Sinä päivänä Rosa nimittäin oli innostunut opettelemaan englantia. Kun sitten samana iltapäivänä olin lukenut oppikirjasesta lauseita nauhalle, oli innostus jo sammunut. Nyt nauhurissa on kasetti joka sisältää radiosta nauhoitettuja lauluja. Espanjalaisen Rafaelin tekemää ja esittämää kappaletta ‘Provocacion’ hän soittaa peräkkäin kaksitoista kertaa. Hän kelaa takaisin kolmattatoista varten, kun suljen nauhurin ja ehdotan että menemme istumaan ulos.

Rosa osaa ulkoa kaikkien laulujen sanat. Niillä on hänelle erikoinen merkitys. Muutama viikko tutustumisemme jälkeen hän totesi kompastuneensa toisen kerran samaan kiveen, kuten Julio Iglesias laulaa. Kun laulaja kenties tarkoittaa pettymyksen jälkeen rakastuneensa uudelleen, niin Rosa oli kaksi viikkoa odottanut sanoihin sopivaa tilannetta.

Ulos kävellessämme minun kantaessa tuolia itselleni hän selittää innokkaasti että se ja se laulun kohta sopii meihin. Hän elää laulujen sanoja niin kuin jotkut elävät horoskooppeja. Istumme ulos terassille. Lukematon määrä kirkkaita tähtiä rei’ittää tropiikin laivastonsinistä yötaivasta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän ehdottaa, että minä kertoisin jotakin hänelle.

Yleensä hän on pitänyt huolen puhumisesta, ja olen saanut kuulla mitä erikoislaatuisimpia historioita. Ainoastaan ymmärtämisvaikeudet jatkuvat. Alan uskoa että ne eivät parantuisi ajan mukana, vaan johtuivat jostakin salaperäisestä sähkömagneettisesta kentästä välillämme. Se sekoitti hänen sanansa ennen kuin ne saavuttivat tajuntani niin että en voisi koskaan ymmärtää. Sama yhteensopivuuden puute oli ilmeinen kaikessa kanssakäymisessämme. Sille ei voinut mitään. Sisuvärähtelymme olivat samanmerkkisiä, erivaiheisia ja voimakkaita. Kenttämme tulisivat aina olemaan ristiriidassa, hylkimään toisiaan.

Joudun pulmallisen tilanteen eteen, sillä minä en osaa kertoa mitään juttuja. Hetkisen mietittyäni kysynkin häneltä jotain asiaa hänen kotipuolestaan, ja hän alkaa kertoa. Hänen mielestään kaiken aikaa täytyy puhua, ja mitkä tahansa tauot tuntuvat ärsyttävän kiusallisilta. Vuosien mittaan olin jo unohtanut minkälaista se oli. Sisuttomien ihmisten kanssa ei koskaan ollut tällaista hermostunutta vaatimusta puhua vaikka ei olisi mitään sanomista. Hiljaisuus ei koskaan ollut kiusallista, ei edes tietoista, vaan luonnollista yhdessäoloa.

Hän kuuntelee tarkkaavaisena kun kerron hänen kysymykseensä vastaten äidistäni. Kerron kuinka en ole vuosikausiin kirjoittanut hänelle koska hän avioerosta lähtien oli siirtynyt entisen vaimoni liittolaiseksi minua vastaan. Kysyn Rosalta, mikä on äiti jolle vieras ihminen on parempi ja tärkeämpi kuin oma lapsi?

Rosa miettii pitkään. Vihdoin hän vastaa että kyllä jokainen äiti rakastaa lastaan. Vakuuttavasta äänestä huolimatta hänen kasvojen ilmeensä paljastaa ettei hän usko itsekään mitä yrittää minulle vakuuttaa.

Hänkin haluaisi uskoa. Mutta ei voi. Rosan kasvot jähmettyvät hymyntapaiseen irvistykseen kun muistot repivät auki kipeitä haavoja hänen sisuksissaan. Vamma on elinikäinen. Sitä voitaisiin ehkä lievittää, mutta tuskin koskaan parantaa. Hän olisi niin halunnut miellyttää arvostelevaa äitiään. Hän olisi tehnyt mitä vain, mutta eihän hän voinut vaihtaa ihonväriään sellaiseksi kuin hänen äitinsä sen olisi halunnut. Rosa halusi olla valkoinen, mutta oli jo ajat sitten todennut toiveen mahdottomuuden. Hän ei koskaan voisi saavuttaa äitinsä hyväksymistä. Siksi hän tulisi keskittämään yrityksensä seuraavaksi parhaaseen.

Jos häntä ei hyväksytä omana itsenään hän oli pistänyt toiveensa siihen että hänet saatettaisiin hyväksyä jonakuna muuna. Tai sen vuoksi mitä hänellä oli, mitä hän omisti. Siksi hän tulisi ehkä lopun ikäänsä epätoivoisesti näyttelemään erilaisia suosittuja henkilökuvia toivoen että hänet hyväksyttäisiin jonakin niistä.

Mitä tapahtuisi sitten kun hän oli käynyt kaikki karakteerit läpi, vaihtoehdot loppuisivat? Hän olisi siihen mennessä eronnut omasta itsestään niin kauaksi että jäisi häilymään epätietoisuuden eetteriin jonnekin välimaille. Hänellä ei olisi persoonallisuutta enää ollenkaan, ja sen puute taas saattaisi helposti johtaa itsetuhoon.

Kun normaali ihminen kehittyy ja muuttuu koko ajan eläessään elämäänsä, kuinka Rosa voisi muunnella omaksumaansa roolia ilman että se näyttäisi tehdyltä? Sen teennäisyys paljastuisi ennen pitkää. Ihmisten arvostelu ja pilkka joka paljastumista seuraisi, saattaisi olla liikaa hänelle. Paljastumisen pelko lisäisi hänen ahdistustaan entisestään. Keinotekoisen julkisivun ylläpitämiseksi tarpeelliset vaiheet vaatisivat lisää valheita, kunnes hän väistämättä tulisi puhumaan ristiin. Silloin hänen ystävänsäkin alkaisivat katsoa häntä vieroksuen. Ei kukaan ottaisi häntä vakavissaan. Hän säilyisi epävarmasti hymyilevänä puoli-ihmisenä loppuun asti. Niin kauan kuin vauhtia riittäisi.

Katastrofi tapahtuisi silloin kun sisulataus loppuisi ja näyttelyväsymys saisi vallan. Rosan pitkälle edennyt epätodellisuuden tila ei herätä toiveikkuutta lopputuloksen suhteen. Ellei ihme tapahdu. Ellei hän hyväksy todellisuutta.

Minun on päästävä eroon Rosasta mahdollisimman pian jos itse mielin elää. Hänen sisunsa haittaa omaa parantumistani. Syyllisyyskin on heräämässä, se moittii minua siitä että aion jättää Rosan vaikka olen ehkä elämäni hänelle velkaa. Vai olenko? Olen hänelle palveluksen velkaa, mutta elämäni on minun. En olisi uskollinen elämälleni jos luovuttaisin sen kuin kauppatavaran Rosan omistukseen. Hänen käytettäväkseen omiin sisukkaisiin tarkoituksiinsa. Sitä paitsi olen sitoutunut muualle.

Neuvottomana katselen tulevaisuuteen. Rahavarani pienenevät joka päivä jonka täällä kulutan. Ennemmin tai myöhemmin ne loppuisivat, jolloin olisi pakko tehdä jotakin. - Jotakin olisi tehtävä ennen kuin ne loppuisivat, sillä silloin ei enää olisi mitään tehtävissä. Pelkoni oli tehnyt mahdottomaksi shekkisuunnitelman ja orastava todellisuudentaju oli peruuttanut valuuttakeinottelun. Jäljellä ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin lentokone. Sen myyminen olisi tarkoituksenmukaista kahdestakin syystä: ensiksikin se vapauttaisi minut sidonnaisuudesta tähän olinpaikkaan, ja toiseksi saisin siitä rahaa matkaan ja elämäni aloittamiseen muualla.

Vaikeutena koneen myymisessä on ensisijaisesti Rosan asenne. Myynti olisi tapahduttava hänen tietämättään tai hän nostaisi siitä hirvittävän metelin. Toinen vaikeus on toimintatarmoni heikkous. En ole sellaisessa henkisessä vireessä jota myyntitapahtuma neuvotteluineen edellyttäisi. Se olisi sattuman kauppaa sananmukaisesti. Tällainen sattuma on koneen vuokraaja, jota kiinnostaa sen ostaminen. Vaikka hinta on alhainen, olisin jo valmis hyväksymään sen, jos saisin rahat käteen heti. Ostaja kuitenkin puhuu vuokrausostosta, tavallaan vähittäismaksusta. Tämä ei ole minulle mieleen, koska silloinhan minun pitäisi olla täällä valvomassa maksujen saantia. Ja konetta, siksi kunnes koko kauppasumma olisi taskussani. Siihen mennessä kerääntyneet rahat taas olisivat haihtuneet ties minne taivaan tuuliin.

Nyt minulle tulee äkkiä kiire Kanadaan. Siellä minulla on vakuutus joka varmasti korvaa lääkärinpalkkiot, jotka olen maksanut omasta taskustani. Näin arvellen alan valmistella lähtöä. Tohtori Ferrero kirjoittaa todistuksen jota sanon tarvitsevani sairausvakuutusta sekä velkojiani varten.

Lentokoneelle saan parin kuukauden jatkosopimuksen. Rosan tehtäväksi jää vuokrien kerääminen ja edelleen toimittaminen. Siitä välistä hän ottaisi sovitun kymmenen prosentin palkkion itselleen. Näin hän tekisikin ensimmäisen kuukauden lopussa. Toisen kuukauden maksusta puuttuisi jo kolmasosa kun vihdoin saisin shekin käteeni!

Kysymys siitä mitä tekisin ylimääräisellä varustuksella jota en halua raahata mukanani, ratkeaa luontevasti sillä Rosa ottaa ne asuntoonsa. Sinne jäävät laukullinen lentokarttoja, kahdenkymmenen kilon työkalu- ja varaosapakki, alumiinirunkoinen reppu leirivarusteineen, kaasukeittimet ja monet muut hyödykkeet.

Mitään ei saa heittää hukkaan. Rosa haluaa varastoida jopa vanhan kameralaukkuni, jonka olisin valmis hylkäämään. Hän saattaa jo laskelmoida että kaikella on arvoa siinä tapauksessa etten tulisi lunastamaan omistusesineitäni!

Lähtöpäivän aamuna tunnelma huoneessani on yhtä ahdistunut kuin aina Rosan läsnä ollessa. Puolen vuoden jälkeenkään en toisinaan ymmärrä sanaakaan siitä mitä hän koketisti minulle puhuu. Tai eihän hän oikeastaan minulle puhukaan. Hän vain puhuu. Itse olen pahalla tuulella kun ajattelen väistämätöntä lähes kymmenen kilometrin taksimatkaa Isla Verden kansainväliselle lentokentälle. Se saattaisi maksaa yli kymmenen dollaria.

Kun Miramarin liikennevalo vaihtuu vihreäksi ja taksi nytkähtää kohti lentokentälle vievää Baldorioty de Castro -moottoritien alkua, Rosa on jo kävellyt viitisenkymmentä metriä bussipysäkkiä kohti. Hän kääntyy ja vilkuttaa vaisusti. Hänen kasvoillaan olen näkevinäni hivenen ennakoivaa kiinnostusta.

Rosalla on kiire tutkimaan tavaroitani. Paitsi myyntiarvoa niillä olisi toinen ja tärkeämpi merkitys siinä tapauksessa että en palaisi. Ainakin osan tavaroista hän säästäisi lopun ikäänsä todistuksena jota voisi muille näyttää. Ensin ne luultavasti olisivat hänen lentäjäsulhasensa tavaroita, myöhemmin hänen miesvainajansa.

Eikä hän minua tarvitsisikaan, tavarat riittäisivät. Sitä paitsi ne eivät vaivaisi häntä, eivätkä nolaisi oikaisemalla hänen mielikuvituksensa tuottamia tarinoita. Rosan innostus elämään oli viimeaikoina ollut laimeaa. Viikkokausia jo olin nähnyt saman sammuneen kynttilän Alistajan kuvan edessä kylpyhuoneen lattialla.

 

 

ILUMINADA

 

Kaksi turvallisuusmiestä kävelee koneeni viereen ja toivottaa tervetulleeksi kädestä päivää sanoen. Kaikessa rauhassa etsin käsiini pitkät housut sekä kengät jotka sovittelen päälleni. Kun olen ottanut muutaman kassin ulos he katselevat konettani sisäpuolelta ja kyselevät mitä on muovikanistereissa. Ilmekään ei värähdä hyväksymisen tai paheksumisen merkiksi kun ilmoitan niissä olevan polttoainetta. He auttavat tavaroitteni kantamisessa siirtolaisviranomaisen kautta tulliin.

Siirtolaisviranomainen katselee passiani hiukan epätietoisena. En aavista mitä hänen mielessään mahtaa liikkua. En huolestu koska tiedän olevani laillisella asialla enkä suomalaisena tarvitse viisumia. Silti hän miettii jotakin, ja epäröi. Turvallisuusmiesten kärsivällisyys alkaa rakoilla. He vakuuttelevat että tulin omalla lentokoneella joten olen lentäjä. En ymmärrä mitä merkitystä sillä voisi olla. En ollut tuomassa maahan mitään erikoista, sanoin olevani lomalla ja viipyväni luultavasti muutamia viikkoja, korkeintaan. Vihdoin hän antaa minulle kuukauden oleskeluajan, epäillen mahtaako se olla tarpeeksi!

Passini leimatessaan hän sanoo jotakin, mitä joudun kysymään uudestaan. Hän selittää, että hän vain sanoi että nauttisin olostani hänen maassaan. Tällaista sanaa, disfruta, en ollut kuullut ennen vaikka olenkin aika mestari espanjankielessä. Ihmettelin itsekseni kuinka esimerkiksi eräässä maassa asuessani melkein kaksi vuotta kukaan ei ollut koskaan käyttänyt tätä sanaa. Silloin oivallan, että ehkä siellä ei ollut mitään syytä viljellä tällaista sanaa koska siellä ihmiset eivät nauttineet elämästään. He vain elivät. Neljä kilometriä korkealla kylmällä ja karulla Andien Altiplaanolla ei tosiaankaan luonnonolosuhteet juuri olleet nautittavat. Ihmisillä oli parempaa tekemistä. Täytyi pysyä liikkeellä ja tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi.

Tässä täytyy olla jotakin järkeä: Sanat mitä ihmiset viljelevät yhteiskunnassaan kuvastavat heidän elämäänsä ja luonnettaan. Suomessa käytetään paljon sanoja ei tarvitse, en viitsi, en välitä, ei saa! Disfrutaa tulisi kuulemaan joka keskustelussa niin kauan kuin Karibialla viipyisin. Täällä elämä näyttää olevan nauttimista varten!

Nopean tulliselvityksen jälkeen kävelen ulos uudesta modernista matkustajaterminaalista. Ulkona on liuta autoja, mutta ei taksia eikä limousinea missään. Jalkakäytävällä asiaa tiedustellessani käykin yhtäkkiä ilmi että puhun itsensä taksien ajojärjestelijän kanssa. Vain käden viittaus häneltä ja eteeni ilmestyy vanha Datsun. Ei niin vanha kuin useimmat joita tulisin täällä näkemään mutta kuitenkin asteen askeettisempi kuin taksit kotona Kanadassa. En anna tämän näkyä ja kiipeän kiitollisena sisään. Laukkuni on uusi ystäväni jo hellävaraisesti asetellut auton perään. Miguelito alkaa jutella hillitysti ja hienovaraisesti. Tunnen olevani kuin kotona jo. Miguelito (pikku Miguel!) lausuu kohteliaisuuksia espanjankielestäni ja tiedustelee, missä olen sitä näin hyvin oppinut. Hän esittelee nähtävyyksiä, lähinnä sokeriruokoviljelmiä, joita ohitamme matkalla kaupunkiin.

Selviää että vaikka taksikyyti kaupungin ja lentokentän välillä maksaa kahdeksan dollaria, ajelu muuten on huokeaa. Hän alkaa suostuttelevasti myydä minulle matkaa Monte Cristiin melkein kolmesataaviisikymmentä kilometriä edestakaisin kolmellakymmenellä dollarilla, viidelläkymmenellä pesolla.

Sillä aikaa kun mietin asiaa, neuvottelemme hotellista. Laatuluokan huomioiden päädymme Migueliton suosittelemaan Caracolhotelliin aivan valtameren rannassa. Hinta kahdeksantoista dollaria yöltä. Ilmastoitu, ravintola, kaikki tarpeellinen. Siihen mennessä kun ajamme hotellin pihaan olen kypsynyt tarjoukseen. Teemme compromison seuraavaksi aamuksi.

Kun ajattelen hintoja totean tyytyväisin mielin tulleeni oikeaan paikkaan. Täältä ei olisi kiire pois sen takia. Muutenkin luonto tarjoaa leppoisaa oloa ja valkoisia hiekkarantoja taatusti koko rahan edestä. Eihän täällä muuta voi kuin nauttia olostaan. Ja minä nautin.

Huoneeni on ensimmäisessä kerroksessa ja minua ensin hiukan oudoksuttaa kun siinä ei ole kunnon ikkunaa. Mutta kun avaan oven parvekkeelleni, avautuu vihreä ja sininen ja vielä valkoisten vaahtopäisten maininkien täydentämä postikorttimaisema. Leuto merituuli hyväilee kasvojani kun tähyilen etäällä matkaansa tekevää risteilijää joka on poikennut satamassa. Minut valtaa tosiasiallinen hyvänolon tunne.

Illan täydennän loistavasti valmistetulla kala-aterialla hotellin ravintolassa jossa myös saa suomalaiseen makuuni sopivia herkullisia pieniä keitettyjä perunoita. Jälkiruoaksi otan kahvia eli cafeciton johon olen jo aikaisemmin tottunut, sekä valtakunnan omaa tuotetta, maailman parasta rommia. Vielä kun olen edennyt yhden neljäsosan aromirikkaassa sikarissa, jonka rinnalla kuubalainenkin on vain sikari, olen valmis tilaamaan laskun. En ole uskoa silmiäni vaikka ruokalista enteili uskomattoman halpoja hintoja. Kuusi ja puoli pesoa, epävirallista kurssia käyttäen alle neljä dollaria! Nyt ateriani on täydellinen. Hyvä mieli kaupan päälle.

Jätän Pedrolle kokonaisen peson juomarahaa. Häneltä olin saanut monta hyvää neuvoa. Ja huomaavainen palvelu tulisi jatkumaan.

Seuraavana aamuna Miguelito saapuu hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Aamiaiselle mennessä käyn häntä tervehtimässä ulkona jossa hän hyväntapaisena odottaa autoineen. Kutsun hänet aamukahville, mutta hän kieltäytyy kohteliaasti sanoen jo nauttineensa aamiaisensa. Raahaan tuntia myöhemmin videokamerani ja nauhurin autoon ja lähdemme matkaan. Työnnän pistokkeen auton tupakansytyttimen reikään ja virittelen kamerani. Kaikki valmista.

Rannikon sademetsä muuttuu vähitellen kuivemmaksi savanniksi kun ylitämme Cordillera Oriental vuoriston. Kahvisato alkaa olla kypsää korjattavaksi. Eriä kuivaillaan jo asfalttipäällysteisellä tien reunoilla.

Yaque del Norte -joen laaksoa seuraavan Duarten maantien saavutettuamme käännymme kohti länttä. Ensin tie halkoo keinokasteltuja riisi- ja tupakkaviljelmiä. Seutu muuttuu yhä kuivemmaksi joutomaaksi ja vihdoin todelliseksi kaktuserämaaksi. Vihdoin ja odottamatta sitten vihreä Monte Cristin historiallinen pikkukaupunki Yaquejoen suussa. Ja Atlantti. Hiekkarantoja silmänkantamattomiin. Kalastajia verkkoineen rannalla valmistautumassa seuraavan päivän töihin. Poikaset heittelevät verkkojaan siinä missä maininki murtuu kun se kohtaa matalan veden hiekkarannan loppuessa. Rantapaviljongista saa jääkylmää luomaa.

Paluumatkalla poikkeamme syömässä tienvieriravintolassa eräässä kylässä. Tilaamme annokset vuohimuhennosta.

Lähempänä Puerto Plataa teemme sivuhyppäyksen Playa Cofresin turistikeskukseen. Nykyaikaiset mökit reunustavat vihreää vuorta meren sinertävää turkoosia vasten. Keskushallintorakennus jossa ravintolat, baarit ja muut sellaiset, diskot sijaitsevat on kekseliäästi saanut sombreron hattukaton. Pihassa uima-allas ja aivan meren äärellä suolavesiallas. Satamalahtea vastapäätä käväisemme vielä toisella uudella alueella josta myydään tontteja koti- ja ulkomaisille lomailijoille edullisilla hinnoilla. Rakennustyöt ovat käynnissä.

Kristus-patsas Puerto Platan yli katsovalta vuorelta toteaa meidät palanneeksi takaisin. Kaapelirata Rio De Janeiron tapaan kuljettaa vuorelle vierailijoita. Menee sinne tiekin mutta Miguelito epäröi lähteä ylös. Sen sijaan hän lupaa tulla huomenaamulla taas ilman compromisoa katsomaan jos haluaisin käväistä Sosuassa. Se on vanhempi lomakeskus valkoisella hiekkarannalla kaupungista itään.

Loppupäivän kulutan puhtaalla valkoisella korallihiekkarannalla hotellin lähistöllä välillä kristallinkirkkaaseen, mutta tuiman suolaiseen Atlanttiin itseäni kastaen.

Rannalla tapaan tuttavalliseksi ryhtyvän tyhjäntoimittajan joka keskustelee suurella mielenkiinnolla Kanadasta kun kuulee että olen sieltä. Hän sanoo olevansa ammatiltaan painaja ja kyselee kuinka sinne Kanadaan oikein pääsee.

Sitten keskustelu siirtyy tyttöihin. Kiinnostaisiko minua paikallinen yhteiselo? Hänellä olisi useitakin kauniita serkkuja jotka olisivat kiinnostuneita viihdyttämään.

Hotelliin päin kävellessämme hän luettelee aina koko englanninkielen sanavarastonsa suureen ääneen kun joku tulee vastaan. Muille hän esittää olevansa opas joka toimii tulkkinani. Arvokysymys paikallisen väestön kesken luulisin. Ei väliä jos minun espanjankieleni on huomattavasti sujuvampaa kuin tulkkini englanti.

Sovittuun aikaan illalla hän sitten ilmestyy hotelliin. Lähdemme katselemaan yöelämää. Korttelissa lähellä satamaa tyttöjä seisoo ja istuskelee jalkakäytävän reunoilla ryhmissä keskenään jutellen. Joku lakkaa kynsiään, sisältä kuuluu letkeää tanssimusiikkia. Juttelemme lyhyesti joidenkin kanssa, ja menemme sisälle paikkaan joka osoittautuu tulkkini pääkohteeksi. Siellä on kuitenkin hiljaista. Istuskelemme olutta juoden ja keskustellen. Useita tyttöjä käy tervehtimässä, vihdoin tulee Jesusita, pikku-Jeesus. Loiste hänen silmissään ei jää huomaamatta. Se voi merkitä vain kahta asiaa. Tarjoan oluen ja juttelemme. En kuitenkaan halua tehdä hätiköityä päätöstä ja sanon, että palaan mahdollisesti huomenna.

Yö kuluu kun juomme oluet toiselle kymmenelle kohoavassa tutkimuskohteitten listassa. Täytyyhän muodostaa edustava kuva kaupungin yöelämästä. Neljän aikaan lompsimme jalkaisin takaisin hotellia kohti. Tulkkini toimii nyt henkivartijana. Hiljaisella kadulla hän voisi itse kolkata minut melkein milloin vain mutta hän tietää ettei minulla ole mukanani mitään arvokasta eikä enää ylimääräistä rahaakaan. Hänen suunnitelmansa on toisenlainen. Jolla on pitempiaikainen toimintamahdollisuus ilman mitään rikollisuuteen viittaavaakaan. Hotellin ulko-ovelle päästyä pistän hänen mustan kätensä valkoiselle kämmenelle kymmenen peson setelin. Viimeiseni. Hän häipyy yöhön.

Miguelito saapuu aamulla, ja hetken tingittyäni lähdemme Sosuaan. Tämä on vanhempi loma-alue kolmisenkymmentä kilometriä Puerto Platasta itään. Matkalla ohitamme suuren ja hienon Jack Tar Villagen jossa pääasiassa amerikkalaiset turistit viihtyvät. Palmupuiden siimeksessä he rakastavat golfinpeluuta. Tästä panen merkille kuinka suomalaisille turisteille voisi saada kauniin ja viihtyisän rantapaikan edullisesti, koska golf-kentän vaatimaa suurta maa-alaa ei tarvitsisi ostaa, rakentaa ja ylläpitää. Rekisteröin tämän huomion muistipankkiini.

Lentokentän ohitettuamme olemme taas rannassa. Sosua on meijeriteollisuuden keskus. Monet maidot ja tuoremehut on täältä jääkaapissa lähteneet kiitollisten kuluttajien siemailtaviksi. Itse Sosuanlahti on suojainen puolenkilometrin poukama joka on täynnä valkoista hiekkaa. Valtameren voimalta suojaa kallioinen kieleke pohjoisessa ja itse hiekkaranta on länteen antava.

Siitä suoraan yli noin kilometrin päässä on Sosua. Turistiasutus käsittää pääasiassa omistusmökkejä ja taloja hiekkarannan takana olevassa palmupuumetsikössä. Elämäntyyli täällä vaikuttaa jotenkin rauhalliselta. Nuoria ja vanhoja pariskuntia, taiteilijoita ja muita joille turistiteollisuuden tarjoama tuotanto ei ole kaikki kaikessa. He ottavat loma-antinsa suoraan luonnosta ja toisen ihmisen läheisyydestä.

Tunnen olevani jotensakin oudosti kun modernilla videokamerallani alan pyyhkiä luonnon kauneutta. Magneettinauhakasetille siirtyessään se jotenkin steriloituu, väljähtyy ja menettää aitoutensa. Huomaan tämän hätkähtäen ja pistän tekniikkapakettini takaisin autoon. Miguelito jää vartioon kun lähden rantahietikolle. Juttelen New Yorkista olevan nuoren taiteilijan kanssa joka on löytänyt sopivan korallilohkareen jota alkaa muotoilla näkemystensä mukaan. Hän on haltioissaan. Ei missään ole tällaista autuutta. Melkein kuin taivaassa olisi, hän sanoo. Jalat vedessä. Vasara ja taltta kädessä. Lippalakki auringonsuojana.

Illalla sitten lähdemme uudelleen Jesusitaa katsomaan. Tällä kertaa tosi mielessä. Salissa täytyy kuitenkin juoda olutta ensin melkein puoleen yöhön. Jesusita tanssii kumipohjasandaaleissaan oppaani kanssa. Oppaalla on valkoinen paita ja mustat housut; pyhäasu.

Vihjailen useaan kertaan että hän voisi jo lähteä, mutta hän ei ole kuulevinaan. Hän nauttii tuomastani julkisuudesta ja maksamastani oluesta viimeiseen asti. Vihdoin Jesusita sanoo että nyt sitten kun siltä tuntuu ja annan miehelle kymmenen pesoa. Hän välttämättä haluaa odottaa minua mutta sanon että en lähde täältä mihinkään ennen aamua. Turha odottaa. Hän tyytyy siihen.

Jesusitan työhuone on jotenkin askeettinen, peltikattoinen lautahökkeli toisessa kerroksessa salin takana. Sänky tosin on vankkatekoinen ja leveä. Lattialla on ämpäri keveätä asiointia varten ja pesuvati jossa on vettä. Vaatteet taitellaan ainoalle kömpelötekoiselle tuolille.

Vaikka pesen työkaluni emäntäni esimerkkiä seuraten joka kerta heti käytön jälkeen se ei auta. Pari päivää myöhemmin saisin vastauksen kysymykseen mikä oli Jesusitan silmien loisteen salaisuus. Se ei ollut huume..

Yöllä oli sade rapsutellut peltikattoa rentouttavasti. Aamulla on lammikoita asfalttipihalla. Laskun maksettuani - harkintani mukaan kuten Jesusita ehdottaa - peso yövartijalle avaa portin lauta-aidassa ja olen ulkona kadulla. Keskusaukiolla oleva taksimiesten ryhmä on puhjeta suosionosoituksiin kun lähestyn kyytiä kyselemään. Heitä oli joku pyytänyt pitämään minua silmällä, luulen..

Illalla tumma oppaani saapuu koputtelemaan huoneeni ovelle. Hänellä on onneton ilme kasvoillaan. Hän ojentaa minulle valkoiselle reseptipaperille itse kirjoittamansa lääkemääräyksen ja valittaa selkäänsä. Hoitotoimenpiteiden viereen hän on merkinnyt hinnat. Loppusumma on useita kymmeniä pesoja. Tätä olin kuitenkin osannut odottaa. Sanon että haluan auttaa, mutta annoin jo niin ja niin paljon ja annan nyt vain näin paljon josta tulee hänen ‘hoitokuurinsa’ peittoon. Hän ei näytä onnelliselta mutta kiittää sentään.

Hotellissa on disko. Hän haluaa sinne. Menemmekin ylös ja tilaan itselleni oluen. Hän tilaa tarjoilijalta itselleen lasin myöskin. Kaadan vain itselleni. Hän kaataa itselleen. Tilaan lisää mutta kaadan vain itselleni. Vihdoin hän arvelee että haluaisin hänen häipyvän. Myönnän. Hän häipyy enkä näe häntä enää koskaan.

Olen vaihtanut Cuba libreen, joka on rommia kola-juoman kanssa sitruunaviipaleella höystettynä. Katselen toisten ihmisten tungosta nurkkapöydästäni. Mieleeni tarjoutuu kateus ja katkeruus yksinäisyydestäni. Tarjoilija Pedro istahtaa viereeni. Puhkean purkaukseen itseni typeryydestä ja tyhmyydestä. Tunnen itseni tosiaan idiootiksi. Muutaman juoman lisää nautittuani tai paremminkin ahmittuani palaan huoneeseeni ja alan lukea.

Seuraavana iltana, lauantaina, on disko myöskin. Kuulen musiikkia huoneeseeni mutta vastustan halua lähteä katsomaan muita ihmisiä. Vihdoin kuitenkin uteliaisuus voittaa tympeyden ja lähden vastahakoisesti ylös. Sitä ennen kuitenkin olen päättänyt että kunhan maanantaiaamu koittaa, lähden katselemaan muita paikkoja. Lähtisin jatkamaan matkaa. Näin olin Pedrollekin vakuuttanut illalla.

Menen nyt jo vakiopöytääni joka on sattumalta vapaana lähellä baaria. Muuten sali onkin melkein täynnä. Viereisessä pöydässä istuu kaksi tyttöä rommia juoden. Paikkakunnan tavan mukaan pöytään tilataan kokonainen iso tai pieni pullo rommia. Sen jälkeen tarjoilija kantaa vain lisää Coca-Colaa ja sitruunanviipaleita. Sitruuna eliminoi kuulemma alkoholia. Rommi taas on parasta laatua, Ekstra-vanhaa, melkein konjakkia. Raakaan valkoiseen rommiin ei täällä kajota. Se menee vientiin muihin maihin joissa ihmiset juovat mitä vain. Sama pätee kahviin, hyvä kahvi juodaan itse.

Iluminada siinä sisarensa kanssa vietti lauantai-iltaa. Hän oli Santiagosta käymässä kotikaupungissaan ja Caracol oli suosittu paikka jossa saattaisi tavata muitakin tuttuja. En tiennyt sitä silloin, mutta eräs baarimiehistä oli hänen setänsä jolle Pedro oli maininnut huonosta olostani. Cuba libren ja ajan myötä luottamuksen tunteeni kohosi siihen pisteeseen että pyysin häntä tanssimaan sitten kun tulisi sellaista tavanomaisempaa musiikkia.

Merengeä lupasin tanssia myöhemmin, sitten kun siirryttyäni heidän pöytäänsä olisimme tyhjentäneet toisenkin rommipullon. Refleksini eivät olisi vapautuneet jäykkyydestään tuohon erikoiseen dominikaanien suosikkitanssiin jota huvittuneena olin lapsena katsonut joltakin uutisfilmin pätkältä. Lähinnä huvittavalta se näytti luonnossakin nyt ensinäkymältä.

Musiikki oli ollutkin tänä iltana kansainvälisempää kuin eilen. Selvästi soi useita hitaita tunnelmoivia ja, sanoisinko, romanttisia kappaleita. Pedro käväisee mielessäni. Olen jo siinä vaiheessa että melkein joudun pidättelemään tanssihalujani kun Iluminada vihdoin sanoo että nyt mennään tanssimaan. Olemme ehtineet jo sen verran jutella että olin huomannut hänet laatuunkäyväksi ihmiseksi, kaunispiirteinen, tyylikkäästi pukeutunut, millä seikalla ei minulle sinänsä ollut välttämättä myönteistä merkitystä. Mutta puheen ja ajatuksen suhteen olimme selvästi samalla aaltopituudella. Lisäksi hän oli hoikkalantioinen sirokätinen sopusuhtainen naisellinen nainen. Pelkoni hävisi.

Jo siihen mennessä kipsini oli sen verran liuennut että kun aloimme tanssia saatoin tuntea hänen vartalonsa pienetkin yksityiskohdat omaani vasten. Eikä Iluminada pidätellyt. Jotenkin hän onnistui tanssimaan koko ajan niin että toinen jalkani oli hänen jalkojensa välissä, hänen pubiksensa hyväili reittäni.

- En halua, että lähdet täältä suutuksissa, hänen pehmeä äänensä kehräsi korvaani.

Enkä lähtenyt.

Myöhemmin huoneessani, hetki sen jälkeen kun sisko oli lähtenyt kotiin, puhelin alkoi soida. Hotellin ovimies epäili että minulla olisi vieras huoneessani. Hetken perästä puhelin soi uudelleen. Vieraan on lähdettävä heti. Sanoin että hän oli lähtenyt jo ajat sitten. Ei mennyt kauaa kun puhelin soi taas. Tule vaikka itse katsomaan sanon, ei täällä ole ketään. Hän tulee. Ja löytyyhän se vieras nainen vaatekomeron perältä. Hän palaa toimistoonsa, mutta vaatimus on ehdoton. Vilautan pesoja mutta hän on lahjomaton.

Lyhyt neuvottelu ja päätämme molemmat lähteä hotellista ja mennä toiseen paikkaan. Iluminada lupaa huolehtia minusta, luotan häneen. Hän auttaa pakkaamisessa. Pyydän laskun ja taksin. Molemmat tulevat aikanaan.

Olemme ulkona mustassa yössä jota vain harvat katuvalot uhmaavat. Ensin luulen että hän vie minua kotiinsa kun hän sanoo kuljettajalle: Montemar. Montemar osoittautuu kuitenkin toiseksi hotelliksi.

Huolestumiseni on ennenaikaista. Olemmehan nyt kumpikin rekisteröityjä vieraita, ja kaikki on hyvin. Saamme huoneen melkein tyhjän hotellin kolmannesta kerroksesta. Kello on lähes neljä kun tyhjäämme mukanamme tuomamme diskossa kesken jääneen rommipullon. Huonepalvelu oli kyselemättä ja viivyttelemättä tuonut asianmukaiset lisukkeet. Paineet ovat nollassa.

Sunnuntaipäivä on pitkällä kun tilaamme aamiaista huoneeseen. Huoneesta emme poistu koko päivänä. Aika kuluu muhkeassa sängyssä. Ilmastoinnin säätö täytyy tehdä huolella ettei helle pääse hiostuttamaan eikä liian kylmä säätö viluttamaan.

Ikkunaverhoja avaamme sen verran, että toteamme näköalan esteettisyyden. Alapuolellamme on palmupuin ja kukkaistutuksin siroteltu suuri vihreä puisto. Sen takana ikuisuuteen ulottuva sinivaahtopäävalkea meri. Syömässä käydessämme katselemme pihanpuolella olevaa uima-allas terassia, jossa on myöskin suuri ulkogrilli. Rakennuksen alakerrassa oleva avara baari liittyy terassiin sanamukaisesti saumattomasti: mitään seinää ei välissä ole. Kaikki on eleganttia, puhdasta ja uudenaikaista. Ensiluokan keidas.

Maanantaina puolenpäivän aikoihin lähdemme asioimaan kaupungin keskustaan. Ensimmäisen kerran hyppään nyt guaguaan, pikkubussiin, joka kymmenellä sentavolla matkustajaa kohti huolehtii säännöllisestä kaupungin reittiliikenteestä. Tunnelma guaguassa on ainutlaatuisen välitön. Jokainen näyttää tuntevan toisensa. Kysellään kuulumisia, asioita. Lasketaan leikkiä hyväntahtoisesti.

Kulkuneuvoon jossa on ehkä kaksitoista istuinta sopii kaksikymmentäneljä matkustajaa. Seisomatilaa ei ole. Kaikki istuvat, paitsi rahastaja joka roikkuu avoimessa oviaukossa. Hän onkin oikeastaan bussi-isäntä joka kohteliaasti kääntää viimeksi tulleille kapean käytävän täyttävät taittoistuimet.

Kun bussin takaosasta joku haluaa ulos, on koko käytävän täyttävien matkustajien joukon tehtävä tietä. Kaikki tapahtuu kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä eikä närkästyneitä matkustajia näillä linjoilla tapaa. Joustavuus aikatauluissa, jos sellaisia onkaan, ei huolestuta ketään. Joustavuus palvelussa sen sijaan on kiitollisuudella arvostettua. Pieni poikkeus reitiltä vanhuksen tai raskaasti kuormitetun perheenäidin kotiovelle toimittamiseksi kuuluu asiaan. Kukaan ei sen aiheuttaman viivytyksen takia valita. Nämä ovat inhimillisiä ihmisiä.

Keskusaukion reunalla olevan ravintolan terassilla istahdamme levähtämään ja syömme lounaaksi kanakeitot. Tässä keitossa ei ole ainoastaan kanan maku siitä että sitä olisi liemeen kastettu; kokonaisia neljänneksiä on jäänyt lautaselle. Herkullinen valkea rinta, mehukas luinen reisi. Perunoita. Aah.

Pedro ohittaa paikan ja tervehtii hyväntuulisena jalkakäytävältä. Hän ei näytä olevan millänsäkään siitä että olin lähtenyt hänen hotellistaan. Hänellä on jotenkin ilkikurinen virnistys naamallaan. Kuluukin vain kotvanen kun paikalle ilmestyy taikuri valkoisessa esiintymisfrakissaan hattuineen, pujopartoineen kaikkineen. Hän kävelee suoraan pöytäämme ja pyytää kohteliaasti lupaa istua. Hän esittelee katoamistemppujaan. Iluminada on välittömästi ja älykkäästi tehtävissä osallisena. Itselläni juoksee järki hiukan kokkareisena. Silti minullakin on hauskaa.

Iluminada kutsuu minut tapaamaan perhettään.

- Olemme köyhää väkeä, hän sanoo, mutta olet tervetullut kotiimme.

- Ihmisen arvo ei ole siinä mitä hän omistaa, sanon filosofisesti.

Niin kuin ajattelen että on hyvä sanoa.

Käsivarsi toisen vyötäröllä marssimme monta korttelia iltapäivän polttavassa auringossa. Asfaltti alkaa tuntua hehkuvan kuumalta kun vihdoin saavumme notkelmassa olevan kukkotappeluareenan lähelle. Tässä teemme käännöksen vasemmalle, lyhyelle kadulle joka päättyy kolmikerroksisen betonista rakennetun kerrostalon taakse. Kävelemme kerrostaloa kohti melkein kadun päähän asti kun Iluminada tuskin huomattavasti hetkellisesti kiristää otettaan. Tämä on merkki siitä, että nyt teemme toisen käännöksen vasemmalle ja jätämme kadun päällystetyn jalkakäytävän.

Tässä vaiheessa joudumme purkamaan muodostelmaamme: kapealla polulla ei ole tilaa kulkea rinnakkain, niin lähellä toistamme kuin olimme olleetkin. Niinpä astumme jonossa. Iluminada edellä tietä näyttäen ja minua kädestä vieden. Kadunvieripuut ohitettuamme polku muuttuu yhtä kapeaksi kujaksi jota kummallakin puolen olevat hökkelit reunustavat. Kuja on mutkainen. Hökkelit eivät ole linjassa. Ne on siihen kyhätty yksi kerrallaan ja niitä on myöhemmin laajennettu niin että vapaata neliömetriäkään maata ei ole jäljellä.

Paitsi kapeaa kujaa, joka samalla toimii sadevesiviemärinä, notkelma on täynnä peltikattoisia kojuja. Seinätkin on kyhätty erikokoisista, erivärisistä ja erikuvioisista pellin kappaleista. Ne on limittäin aseteltu niin että alimmaisen yläreuna jää yläpuolella olevan levyn reunan alle. Näin sadevesi ei yleensä pääse seinän läpi asumukseen. Sillä asumuksia nämä ovat.

Päivä on sen verran pitkällä, että tuimimman öisen virtsan hajun on tuulenpyörre laimentanut ja auringon lämmittämä ilmavirta kohottanut taivaalle. Painanteen suojaisuudesta johtuu että yhteiskäymälän painavammat aromit tahtovat pysyvästi kiehkuroida ympäri kanjonia ulos pääsyä löytämättä. Alitajuisesti kiitän tässä vaiheessa kokemusta joka oli esitellyt minulle pahempiakin paikkoja. Se oli vienyt minut monelle vihannestorille ja markkinapaikalle jossa löyhkä oli aluksi tuntunut oksettavan terävältä. Nyt en ole millänikään. Päinvastoin, uteliaisuuteni alkaa herätä hajuaistimuksen tuomien vanhojen muistojen myötä.

Iluminadan kotihökkeli on hyvällä paikalla. Se on lähellä alueen toista reunaa. Siinä missä toisesta sisääntulopolusta erkanee kuja yhteiskäymälään ja vesiraanalle ja suihkuun. Tämä asema antaa tiettyä arvokkuuden tuntua, mutta ennen kaikkea ilmavampaa avaruutta. Raakalautaisen harmaan ulko-oven edessä on tilaa keinutuolille jonka voi tuoda ulos illemmalla, auringon paahteen pysähtyessä varjostavan palmupuun kruunuun. Siinä itsekin tulisin nautiskelemaan useasta makean raukeasta iltahetkestä ennen pimeän tuloa. Tupakkaa tuprutellen sillä aikaa kun Iluminada rullaisi papiljotteja ystäviensä kiharoiden ojennukseksi.

Koputus ovella ja vaimea varoitushuuto: minä vain. Astumme autioon esihuoneeseen ja vedämme oven perässämme kiinni katkaisten mukanamme sisään pyrkivän kuuman ilman kielen. Sen katkenneesta kärjestä muodostuu pallo joka sitten laajenee, hajoaa ja laimenee huoneen varjoisin nurkkiin.

Äiti ilmestyy ja tulee tervehtimään kädestä. Tervehdys on ehkä hiukan arka, mutta ei pelokas. Karhean käden puristuksessa virtaa tuntemukseeni lämmin tervetulon toivotus. Puhutaan vähän. Tunnetaan. Hän ei kysele aikomuksiani, sanoo vain olevansa hyvillään minun tapaamisestani. Vakuutan rehellisesti samaa. Olen sattunut hyvään paikkaan. Rauhallinen vapaus rentouttaa. Täällä on varaa olla se mikä on. Tunne tarttuu minuunkin.

Istun kehotuksetta toiseen huoneessa olevista keinutuoleista. Iluminada juttelee äitinsä kansa. Tämä on kookas lempeäkasvoinen nainen jonka rinnat ovat kuivaneet paljosta imetyksestä. Käsivarret ovat työstä lihaksikkaat. Hymy on köyhyydestä paitsi muutamia hampaita. Rakkaus pursuaa hänen jokaisesta huokosestaan.

Elämä ei ole ollut helppoa mutta siksi tyydyttävää. Tietoisuus siitä että tulevaisuus ei voi tuoda mitään ylipääsemättömiä vaikeuksia, joista monia oli jo koettu, luo nöyrää itsevarmuutta. Hän on elänyt, eikä vain ollut mukana. Hän rakastaa elämää. Hän rakastaa jokaista elävää ihmistä. Tunnen että hän rakastaa minuakin. Sikäli kuin olen vielä hengissä, elävä.

Pieniä lapsia alkaa ilmestyä makuusoppien verhojen poimuja kainalonsa ja kyynärpäänsä väliin keräten, toisella kädellä silmiä hieroen. He ovat olleet päiväunilla. Yksi saa keittoa, toinen maitoa, kolmas mehua. Kukin mieltymystensä mukaan. Kukaan ei ala inttää tuomaamme virvoitusjuomaa joka on pöydällä. Iluminada huoltaa ohi kulkiessaan kahta.

Lapsia on kaikkiaan seitsemän. Nuorin imee tuttipulloa, vanhin on kuusi tai seitsemänvuotias. Vanhemmasta päästä olevat kuitenkin ilmestyvät sisään ulko-ovesta. He ovat olleet leikkimässä naapurissa.

Ei pienintäkään hälinää eikä ähinää. Kaikki hoidetaan rauhallisesti ja asiallisesti. Jokaista kutsutaan hyväksyvästi oikealta nimeltään. Ei niin pientä puhujaa ettei hänen puheenvuoroaan kuunneltaisi keskeyttämättä loppuun asti. Kantaa mielipiteeseen otetaan järkevästi ja välittömästi. Asiallisesti.

Nämä ovat lapsenlapsia. Rakkaudella, hellyydellä, huolella mutta järjestystä rohkaisevalla kurilla isoäidin silmä seuraa eläväistä joukkoa. Iluminada ottaa yhden kiharapään syliinsä, kampaa hänet ja tulee esittämään. Tämä on Elias, hänen omansa. Tuttipulloa imevä vauva kuuluu hänen kotona asuvalle sisarelleen jonka olin jo tavannut. Hän itse on töissä. Toiset lapset ovat muiden sisarien, joista joku on Venezuelassa asti. He lähettävät rahaa ja käyvät katsomassa kun voivat. Joku on tuonut pienen matkatelevisionkin, elämän polttopisteen päivittäisen jatkokertomuksen, novelan, aikaan.

Televisioantennit harovat ilmaa monen hökkelin katolla. Usea kuitenkin yrittää vastaanottaa kuvaa television päällä olevilla viiksillä. Iluminada tuo käteeni cafeciton, pienen kupin pikimustaa kahvia. Cafecitoa maistellen ja novelaa muitten kansa katsellen tunnen olevani kotonani vaikka vasta hetki sitten olin avannut oven ensi kertaa. Ihmisten joukossa on helppo sopeutua. Ei tarvitse muuta kuin oivaltaa olevansa ihminen itsekin, niin he hyväksyvät sinut yhtenä heistä. On hyvä olla.

Yhtäkkiä kuva häipyy! Vain äiti ja nokkela kaksitoistavuotias pikkusisko tietävät täsmälleen kuinka ja mihin kohtaan televisiota kaapin päällä on kopautettava, ja kuva palaa välittömästi. Kun novela loppuu on ulkona jo pimeä. Iluminada kerää pussiin jonkin vaatekappaleen. Teemme lähtöä. Äiti tulee hyvästelemään. Taas tuo hyvänolon virta hänen kätensä kosketuksesta. Haluan tulla uudelleen.

Nyt tosiaankin tarvitsen kädestä pitäen ohjausta nokipimeässä korttelissa vaikka matka valaistulle kadulle onkin lyhyt. Lähdemme toista tietä kuin olimme tulleet. Nyt nousemme notkelmasta kerrostalon päädyn ruohikkoon kuluneen polun kautta sen edessä olevalle rantabulevardille. Viralliseen maailmaan. Vasemmalla hyökivät Atlantin rantamainingit puustorivin takana. Oikealla on pitkä rivistö valkoisiksi rapattuja kerrostaloja hoidettuine viheriöineen ja valoineen. Kävelemme käsivarret toistemme vyötäröllä hiljaisuudessa. Tuuli suhisee. Maininki murtuu.

Illallisella tulee odottamani kysymys:

- Mitä pidit äidistäni?

Vastaan hänelle totuudenmukaisesti.

- Niin kuin sinustakin, lisään vielä.

Iluminada on täysin sisuton. Hän ei tahdo minulta mitään. Hän ei vaadi mitään. Hän vain ehdottaa ja kysyy. Hän ei tyrkytä neuvojaan vaan odottaa että häneltä kysytään ensin. Toisen hyväksyminen on hänessä aitoa. Hän ei sano mitä minun pitäisi tehdä, kuinka minun pitäisi pukeutua, minne mennä, kuinka olla, mitä sanoa.

Hän ei arvostele. Hän kuuntelee, vastaa, tukee ja rohkaisee. Hän jättää kaikki minulle kuuluvat asiat täydellisesti omaan päätäntääni. Vähäpätöisetkin. Hänellä ei ole tarvetta yrittää vaikuttaa päätöksiini millään lailla. Hän hyväksyy minut juuri sinä mikä olen. Täysin ilman ehtoja tai varauksia.

Hänen lähellään on hyvä olla. Vapaa. Hän hyväksyy itsensäkin rehellisesti. Jokaisella oikeus olla.

Perusluonteella varmaan on vaikutusta, mutta äidin rakkaus ja kasvatus on tärkein. Hän tulee hyvästä, onnellisesta kodista. Hänen äitinsä on häntä rakastanut. Kurittanutkin ehkä, mutta aina hyväksynyt lapsenaan. Opettanut hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Rehellisyyden. Mikä on mahdollista ja mikä ei. Kertonut mistä asioista voi puhua leikkiä, ja mitkä ovat vakavia asioita. Mikä on tärkeää ja mikä toisarvoista. Mitä voi kehua, ja millä ei rehvastella. Mikä on onnellisen elämän salaisuus. Mikä on totuus.

Jo hänen oma äitinsä oli opettanut että toisen ihmisen elämää ei voi elää. Ei edes oman lapsen, niin houkuttelevalta kuin tilaisuus saattaisi näyttääkin. Jokaisen on elettävä omansa. Ja jokaiselle on annettava siihen mahdollisuus. Pakotuksetta. Painostuksetta jokainen tekee omat päätöksensä. Kunnioituksella äiti hyväksyy lapsensa päätöksen, ja sen pohjalta jatketaan eteenpäin. Elämän tärkein ja arvokkain asia on elämä itse. Jokaisella on yksi.

— Onnellinen se ihminen, jolla on tuollainen äiti, sanon vihdoin.

Kun hän kertoo äitinsä olevan samanikäinen kuin minä, en ole uskoa. Hänen kasvonsa ovat yhtä uurteiset kuin tietämilläni seitsemänkymmenvuotiailla.

Eräänä päivänä kun käväisemme perhettä katsomassa viemme paitojani pestäväksi äidille. Samalla Iluminada jättää jonkun peson rahaa. Minä istuskelen keinutuolissa cafecitoa maistellen. Pikkusisko tuo tuhkakupin savukettani varten. Pistän sen peltiseinän sisäpuolella olevalle höyläämättömälle kakkosneloselle, joka tukee seinää puolivälissä sen korkeutta. Iluminada käy vähä väliä keittiönurkkauksen ovella syöden jotakin. Hän vaihtaa ruokapöydälle puhtaanvalkoisen liinan, ja asettelee pikku kaapista ottamiaan lautasia ja laseja.

— Syötkö mondongoa? hän kysyy.

Vastaan totuudenmukaisesti että ei ole vielä eteen kannettu sellaista mitä en olisi pystynyt syömään. Tämä olisi kuitenkin ollut viisasta jättää sanomatta, sillä en tiedä mitä mondongo on.

Kun sitten siirrytään pöytään, Iluminada kantaa eteeni ison lautasen täynnä keittoa. Siinä on kirkkaassa liemessä perunoita ja vihanneksia, mutta päämielenkiinnon kohde on kalvakanharmaa jokin. Tiedusteluuni Iluminada vastaa sen olevan lehmän mahaa, niin kuin suolta tai jotakin. Epäilykseni herää mutta nyt ei saa ilmekään värähtää, päätän itsekseni. Koetan syödä perunoita jotka makuaistini hyväksyvät mielukkaasti. Liemikin on hyvää, ja vihannekset. Mutta vihdoin tulee hetki jolloin minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa arvelemaani suolta lusikkaan. Muutenhan näyttäisi siltä että yritän väitellä sitä. Näin turhamaista kuvaa en halua antaa itsestäni, vaikka kukaan ei katselekaan. Vain Iluminada istuu pöydänkulman toisella puolen, vinottain minuun nähden. Hän on kokonaan keskittynyt omaan lautaseensa pistellen keittoa suurella nautinnolla.

Nyt on totuuden hetki koittanut. Pistän kuusi senttimetriä pitkän keitetyn liekareen suuhuni. Muita asioita ajatellen yritän viekkaasti saada nieluni hyväksymään lusikkani annin. Totean äkillisen lisääntymisen syljentuotannossa suuni takaosassa, jonkinlainen reaktio kaikesta huolimatta? Keskityn tosissani läheisen puiston kukkapenkkiin, teeskennellen miettiväni minkä nimisiä kukkia ne olivat. Vihdoin nielaisen.

Vesi tulvahtaa alempien silmäluomieni takaa. Äkkinäinen ylenannatuksen tarpeen tunne. Tahtoni äärimmilleen ponnistaen suoritan nielemistapahtuman loppuun. Olikohan Iluminada huomannut mitään? Palastelen lusikallani lisää perunaa painikkeeksi mutta luikareita on lautasellani kokonainen iljettävä liuta. Lisäksi joku makuhermoni raportoi että se oli huomannut vivahteen aromista joka paljasti suolen aikaisemman käyttötarkoituksen.

Minä en kuitenkaan lannistu, vielä. Ajatuksissani suljen silmäni, ja otan toisen luikareen lusikkaani, nyt viisaasti perunalohkon puolikkaan kanssa. Voin teeskennellä nieleväni perunaa!

Yritykseni onnistuu vain puoliksi. Peruna kyllä häviää nieluuni, mutta suolen pätkä on yhä suussani. Se uiskentelee lisääntyvässä syljen paisunnassa, jossa sen maku kylläkin jonkin verran laimenee. Mutta aikaa kuluu. Kuinka kauan pystyn teeskentelemään tietoisuudelleni että se ei ole suussani? Sillä aikaa kun yritän miettiä mitä tehdä?

Iluminada vilkaisee minua silmiin hyväntahtoisesti hymyillen. Tästä joko hätäännyn tai sisuunnun mutta epätoivon kipinällä pakotan nieluni vastaanottamaan kielelleni pysäköidyn lastin. Hiki kohoaa otsalleni, ja muutamaan sekuntiin ei tapahdu mitään muuta. Seuraa epätietoisuus tulevasta reaktiosta. Ng-äännettä muistuttava tuskan ähkäisy pääsee ilmoille toistuvana sarjana. Vihdoin voitto. Sen varmistaa vesilasillinen jonka Iluminada on pistänyt viereeni.

Aikaa on kulunut kohtalaisesti. Hän on lopettanut ja kysyy kohteliaasti vieläkö syön. Minusta tuntuu, että hän ojentaa kättään ottamaan lautastani jo ennen kuin saan ääntä suustani.

Vaikka minulta jää huomaamatta että hän ei kysy mitä pidin keitosta, olen muuten varma siitä että hän huomasi ongelmani. Tämä ei kuitenkaan näy millään lailla hänen käytöksestään. Päinvastoin hän jollakin näkymättömällä tavalla palkitsee urheuteni. Hymy, kosketus, ajatus. Lisäksi hän korjaa luonnollisesti lähes katastrofiksi kehittyneen aistielämyksen tuomalla kahvikupin käteeni kun siirryn takaisin keinutuoliin. Elämä jatkuu.

Seuraavana päivänä soitan vastapuhelun eräälle insinöörille Kanadaan. Vaikka olenkin jättänyt todellisuuden muiden murheeksi, saan äkkinäisen vastuuntunnon puuskan ja alan laskelmoida työmahdollisuuksista lähiseudulla tai pohjoisessa Etelä-Amerikassa. Ystäväni sihteeri hyväksyy puhelun ja puhelen entisen esimieheni kanssa. Ennen lähtöäni olin ollut hänen puheillaan ja useita projekteja oli kuulemma käynnissä alueella. Eräässä niistä voisi olla mahdollisuuksia kun toinen geologi lähtisi pois.

Nyt kuitenkin on jo tammikuun loppupuoli enkä ole antanut kuulua itsestäni. Sitä paitsi kuultuaan että matkani ei ollut edistynyt tämän pitemmälle, eikä lainkaan kertomieni suunnitelmien mukaisesti, hänellä onkin vain jokunen työmaa käynnissä ja nekin vanhoja joissa ei ole tarvetta. Soittelen vielä jonkun kerran vaikka vastapuhelua ei hänen toimistostaan enää hyväksytäkään. Hän on aina muualla eikä koskaan soita takaisin vaikka toiveikkaasti jätän numeroni sihteerille.

Hän ei ota minua enää tosissaan. Sanoma on selvä mutta siitä huolimatta soitan aina silloin tällöin. Puhe siirtyy luontevasti ilmoihin ja kansantalouteen. Olen nyt täysin heitteillä. Todellisuudentajustani on vain rippeet jäljellä. Olen osallisena todellisessa maailmassa vain ajoittain.

Ajastaikaan selailen pääkaupungin sanomalehtiä. Luen suurella mielenkiinnolla kaikesta sellaisesta joka saattaisi liittyä ammattialaani, ja kaikesta joka kiihdyttää mielikuvitustani mahdollisesta työpaikasta. Teen muistiinpanoja eri ministeriöistä. Mielikuvitukseni lentää estoitta: tuotakin osaisin tehdä, ja tuota. Tuossa virastossa menen käymään, ja tuossa… Jalkani tuskin koskettavat maata enää.

Eräänä päivänä vien Iluminadan lentämään. Haluan vähän lähteä katsastamaan lähiseudun hiekkarantoja ilmasta. Harmittelen sitä että lentokenttä on niin kaukana kaupungista. Erikoisesti suren rahaa joka menee taksikyytiin. Todellisuudessa kyyti on halpaa, viisi dollaria. Kentälle saavuttuamme on edessä järjestelytöitä. Koneesta täytyy ottaa pois matkatavaraa niin että voin laittaa toisen istuimen paikoilleen. Myöskin laskeskelen painoja. Iluminadan painolla vähintään täytyy konetta keventää. Iso kassi vaatteineen, raskas työkalupakki, videonauhuri, väritelevisio. Nämä viedään kuittausta vastaan tullin varastoon. Esimies naurahtaa että kyllä he nämä pitävätkin ja myyvät jos hakijaa ei ilmesty, samalla pientä matkaväritelevisiota arvostavasti käsissään käännellen.

Parissa minuutissa istuin on paikoillaan ja otamme polttoainetta. Tankit täyteen ja lasku kahdestakymmenestäviidestä ja puolesta Amerikan gallonasta. Pelästyn tästä ensin. Oliko minulta polttoaine loppumassa tänne Bahamalta tullessani? Laskelmieni mukaan minulla piti olla puolitoista tuntia lentoaikaa jäljellä laskeutuessani. Hämmennystä lisää se että siipitankkien mitattu ja vahvistettu vetoisuus on gallonaa pienempi kuin minulle esitetty lasku. Kaksi todennäköistä mahdollisuutta samanaikaisesti tulee mieleeni: Ensiksikin joku on juoksuttanut polttoaineen tankistani oman koneensa voimaksi, ja toiseksi, bensiinipumpun mittari ei näytä oikein. Kumpikin arkipäiväisiä asioita.

Tornin suostumuksella rullaamme puoleen väliin pitkää kiitotietä ja tarkistusten jälkeen nousemme vasemmalla nousukaarrolla rantaviivan suuntaisesti länteen. Matalalla puuskainen ja pyörteinen tuuli riepottelee pientä konetta ja Iluminadalla on vaikeuksia säilyttää huoleton ilmeensä. Tuhannessa jalassa löydämme tasaista ilmaa ja jäämme siihen korkeuteen.

Allamme turkoosissa meressä on koralliriuttojen rintama. Auringossa hohtavan valkoinen vaahtopää maininki murtuu vasten rantaviivaa. Sen takana vaaleanvihreät sokeriruokopellot lainehtivat samassa tuulessa. Tummemman vihreät palmupuiden töyhdöt huojuvat reippaasti. Suuria ruskeita kookoshedelmiä on ryppäissä siinä kohtaa missä oksat kiinnittyvät runkoon.

Syvänvihreä ruohikko peittää rantakallioita joiden välisen lahdelman täyttää laakea ruskehtavanvalkoinen hiekkaranta. Samat näkymät toistuvat jaksoissa matkamme edetessä ohi Puerto Platan kaupungin. Näppäilen innoissani valokuvia upeista näköaloista ja rekisteröin muistipankkiini lukuisia kuvankauniita asumattomia poukamia joihin haluaisin rakentaa mökin, talon, turistikeskuksen. Toinen toistaan kauniimpina niitä on niin lukuisia, että alan jo seota laskuissani ja jatkamme matkaa muuten vain.

Punta Patillan majakan luona käännymme sisämaahan. Matalien kukkuloiden laaksoissa risteilemme taas lounaaseen ja käännymme takaisin länteen kun Rio Bajabonico tulee näköpiiriin. Jonkin ajan kuluttua kohtaamme taas Atlantin ja käännymme takaisinpäin. Lisää autioita hiekkarantoja ja romanttisia rantakallioita. Turkoosia kristallinkirkasta vettä. Kaupungin kohdalla Iluminada yrittää katsella näkyykö kotia. Kaupunkikin merestä kohoavalla loivalla vuoren rinteellään on vihreä.

Suorittaessani lähestymistä lentokentälle joudumme laskeutumaan taas tuohon kuoppaiseen ilmakerrokseen. Siinä on täysi työ pitää kone vakaana. Käteni ja jalkani liikuttavat ohjaimia nopein, täsmällisin liikkein. Tämä tapahtuu pitkän kokemuksen tuomalla rutiinilla refleksin omaisesti. Tilanne on sama kuin pyörällä ajo: kun sen kerran on oppinut, sitä ei unohda. Minun ei tarvitse lentämiseen keskittyä, ei sitä juuri ajatellakaan. Enkä taitaisi pystyä konetta muuten juuri ohjaamaankaan tässä tilassa kun sieluni ja ruumiini ovat päivä päivältä yhä etäisemmät toisilleen. Kuin kaksi eri yksikköä. Syvät ehdolliset refleksit toimivat, mutta puolitietoinen ruumiinhallinta jäykistyy ja vaatii melkoista tukea aivojen ajattelevalta osastolta.

Tästä aiheutuvasta ylimääräisestä työstä aivoni eivät pidä ollenkaan. Se alkaa muodostua taakaksi. Toisinaan ruumiini jääkin täysin oman onnensa nojaan. Silloin kadulla kävelykin on vaikeaa. Siitä puuttuu liikkeiden koordinaatio jonka tarkkaavainen katsoja varmaankin havaitsee, niin arvelen. Mutta vain silloin kun olen yksin. Kun läheinen ihminen on kanssani, koordinaationi on lähes moitteeton. Voisiko olla että käytän toisen henkilön koordinointia ruumiinliikkeitteni ohjaukseen? Ainakin yksin ollessa vallitseva outo epätodellinen tunne on poissa silloin kun joku on lähellä, minun kanssani.

Uuden diskoteekin avaaminen on tapahtuma paikkakunnalla, vaikka lomailijoita onkin hotelleissa vähänpuoleisesti. Pääkaupungista tulee viikonlopun viettäjiä paikallisen väestön tueksi avajaisiltana.

Ovet on määrä avata kello kymmenen. Väkeä parveilee ulkona. On kaunis yö. Seisoskellaan ja jutellaan. Kello lähestyy yhtätoista. Koska tahansa nyt, sanoo lipunmyyjä mutta huhu kiertää että ei ennen keskiyötä. Entinen presidentti oli aamulla kuollut ja tämän takia täytyy odottaa vuorokauden vaihtumista. Vähän ennen kahtatoista ovet sitten aukeavat.

Olemme kutsuneet Iluminadan sisaren mukaan. Kaunis tyttö kummallakin käsivarrella marssin sisään. Eleganssissani ei ainakaan ole moitteen sijaa. Saamme hyvät paikat tuoreelta maalilta tuoksuvassa nurkkauksessa. Joitakin koristelistoja puuttuu vielä, ja olisin valmis lyömään vetoa että kiireinen työn tuiske on ollut käynnissä avajaishetkeen asti.

Mutta paikka on upea. Korkean salin ympäri kiertävät parvekkeet. Ylös mennään baarin vieressä olevia rappusia DJ:n lasisen kopin ohi. Alas tullessa on vaihtoehtona paloaseman tyyliset pikatuutit, reiät lattiassa joiden keskellä kromatut pystysuorat tangot alas liukumista varten.

Tanssilattian lasitiilien alla välkkyvät valourut musiikin tahdissa. Valonheittäjien keilat kiertävät salia vaihtaen väriään jatkuvasti. Muistona menneiltä ajoilta on vanhanajan tanssisalien peilipallo joka on ainakin kaksi metriä halkaisijaltaan. Sen pyöriessä valkoinen kirkas valokimppu heijastuu hetkisen, sitten katkeaa ja toinen peilipinta ottaa sen paikan.

Ensimmäiset juomat, jotka saapuvat joutuisasti ja huurteisen jääkylminä, ilmeisesti sisältyvät vaatimattomaan sisäänpääsymaksuun avajaisten kunniaksi. Tilaamme lisää sillä pitkä odotus kuumassa yössä janottaa. Muutaman ravitsevan rommin jälkeen olo on jo kohtalainen. Käydään jopa tanssilattiallakin. Musiikkia ei voi vastustaa. Se on kansainvälistä, vain jokunen merengejakso välillä. . Silloin lattialla on tungosta, kaikki haluavat tanssia merengeä. Joku on tullutkin tänne pelkästään siinä tarkoituksessa.

Alkoholi on huuhtonut hiukan keskushermostoni kipsiä ja palasia musiikista menee jo suoraan korvista jalkoihini. Tavallisesti se pysähtyy ensin aivoihini analysoitavaksi ja toimintakäskyt jaloilleni lähtevät viivästyneinä. Meillä on hauskaa.

Iloisuutta tarttuu lisää karkeloivasta joukkiosta. Taitaapa siellä olla itse Matkailuministerikin, joka on tullut avajaisiin. Jostakin syystä hän pysähtyy kesken tanssin ja tervehtii kädestä. Sanoo toivovansa näkevänsä minut pääkaupungissa, al Capitai. Kun alamme väsyä, tilaan laskun. Hämmästykseni on melkoinen, mutta myönteinen, kun huomaan maksavani vain yhdestä kierroksesta.

Sunnuntaina lähdemme Santiagoon, noin tunnin automatkan päässä olevaan teollisuuskaupunkiin vuorten takana sisämaassa. Odottelemme aikamme pikkubussia mutta mitään ei tapahdu. Keskusaukion kulmalle alkaa kerääntyä muitakin menijöitä. Paikalle ajaa taksi. Se on pieni viiden hengen Datsun joka kuuluu kaupunkien välistä liikennettä hoitavaan systeemiin. Jollakin matkalaisella on paketteja, matkalaukkujakin. Ne ahdetaan takakonttiin ja loput köytetään katolle.

Viisi matkustajaa, lasken. Mutta erehdyn. Emme ole vielä valmiit lähtöön. Vasta kun kaksi lisämatkustajaa on sovitettu sisään on kulkuneuvo täynnä ja valmis lähtöön. Viimeiset matkustajat valitaan sellaisten joukosta joilla ei ole matkatavaroita. Edessä on kuljettajan lisäksi vain kaksi mutta takapenkillä viisi.

Sanomattakin on selvä että nämä eivät mahdu kaikki vierekkäin. Meillä on vielä ylimääräisenä Iluminadan poika, Elias, siis yhdeksäntenä. Hän istuu äitinsä sylissä, joka taas istuu minun sylissäni. Mutta huumori ja hyvä mieli vallitsee koko matkan ajan. Silloinkin kun iskunvaimentajat kolahtavat rajusti pohjaan päällystetyn tien epätasaisuuksissa. Osansa huolettomuudessa on sillä seikalla että kukaan ei paljon köyhdy matkalipusta. Aikuinen maksaa puoli pesoa, lapsi viisitoista sentavoa. Stereomusiikki kasetilta sisältyy hintaan, samoin reipas tuulenhenki joka virtaa sisään avoimista ikkunoista.

Santiagossa vierailemme tädin luona. Serkun sulhasella on auto, ja hän ajeluttaa meitä ympäri kaupunkia. Tämä on selvästi vireä yhdyskunta. Rommi, tupakka, maatalous- ja teollisuustuotteet toimitetaan suureen osaan maata täältä. Tänne tullaan pakoon myöskin Santo Domingosta silloin kun hurrikaani uhkaa.

Paluumatkamme teemme korvia järisyttävässä metelissä odottaen Puerto Plataan asti edes pientä sileää pätkää tiessä. Tuntuu siltä, että tyhjän bussin jokainen istuin ja ikkuna rämisee irrallaan. Keskustelemme ensin huutamalla toisemme korvaan. Sitten luovutamme ja seuraamme mustaa yötä tienvarrella hiljaisuudessa. Elias nukkuu, pää äitinsä, jalat minun sylissäni.

Yhtenä päivänä sattuu onnettomuus. Iluminadalta lähtee nastahammas irti. Hammaslääkäri kutsuu minutkin katsomaan kuinka se oli ollut liimalla kiinni kannassaan. Tuntia myöhemmin uusi hammas on valmis. Kolmekymmentä pesoa kuori, kierteet, täytteet ja työpalkka, kaikki yhteensä. Iluminadan hymy on pelastettu.

Olemme valmiit lähtemään Santo Domingoon. Pakkaamme pienen pussin vaatteilla Iluminadalle ja otamme taksin lentokentälle. Olimme kyllä keskustelleet siitä että bussilla matka tulisi ehkä halvemmaksi, mutta minä haluan lentää.

Sää on kohtalainen. Lähtökiito on tavallinen kunnes olemme ilmassa. Silloin ilmanopeusmittarin näyttämä ensin hypähtää pari kertaa alaspäin ja sitten painuu nollaan kokonaan. Ilmoitan tästä torniin ja saan luvan tehdä laskukierroksen ja palata kentälle.

En vaivaudu rullaamaan terminaalin luokse vaan menen tutkimaan tilannetta kiitotiellä. Kuivalla heinän korrella saankin Pitotputken avatuksi ja koepuhalluksessa apupilotti toteaa ohjaamossa mittarin liikkuvan. Joku hyönteinen oli tunkenut tai tungettu putken reikään. Uusi 'selvä lähtöön' ja olemme matkalla.

Pilvikerroksen takia emme voi nousta korkealle. Kolmessatuhannessa jalassa juuri selvitämme rannikkovuorijonon. Ilma on kuitenkin hyvin pyörteistä ja Iluminada alkaa etsiä nenäliinaa huolestuneena. Ojennan hänelle paperipussin joka kuitenkin jää käyttämättä.

Olemme pian vuorien eteläpuolella jossa laakea maa on kaukana allamme ja ilma on tasaista. Sivuvastaisessa tuulessa tunnin ja vartin eteenpäin puskettuamme laskeudumme.

Ryhmä poikia piirittää koneen kun pysäköintialueella kömmimme ulos. He auttavat laittamaan ankkurointiköydet maahan. Täällä ei kukaan muu sellaisia vaivaudu käyttämään eikä niitä talon puolesta kentällä ole. Samalla he inttävät että he pesisivät koneeni. En kuitenkaan tee sopimusta tästä. He auttavat kantamaan tavaramme terminaaliin. Bussia kaupunkiin ei ole lähimailla eikä taksiakaan ole saatavissa. Eräs lentokentän virkailija viimein ajaa meidät kaupunkiin ja Embajador-hotelliin. Kymmenen dollaria hänen vaivoistaan ei riitä, hän haluaa kaksikymmentä.

Embajador on korkealla hotellien tähtiluokittelussa. Ensimmäisen kerran näen Iluminadan vähän tuohtuvan kun hän kuulee huoneen hinnan. Pitkästi toistasataa dollaria.

- Jos olisin tiennyt, emme olisi tänne majoittuneet, hän sanoo.

Kalliinpuoleiselta se minustakin oli tuntunut, mutta kun nyt kerran olimme täällä... Uuteen paikkaan tullessa minulla on aina hirveä kiire päästä sisään johonkin majapaikkaan, yleensä ensimmäiseen joka tulee vastaan. Ei silloin ole aikaa vertailla hintoja, sijaintia eikä muuta. Sitten vasta kun olen huoneessa sisällä alan ajatella että olisi ehkä ollut viisaampaa tehdä toisin. Liekö tämä pelkoa siitä että joutuisin jäämään ulos yöksi.

Näin ei ole koskaan tapahtunut. Mutta voi sitä silti pelätä ja murehtia. Iltapäivällä käytämme puhelinta ahkeraan ja tiedustelemme monesta hotellista. Minulla on kahden vuoden takainen hinnasto, ja näyttää että niissä hotelleissa, joista voitot maksetaan dollareina Hong Kongissa, New Yorkissa, Lontoossa ja Zürichissä, hinnat ovat lähes kaksinkertaistuneet. Toisaalta on lukuisia kotimaisia hotelleja joiden hinnoissa ei ole tapahtunut juuri mitään muutosta. Omistaja saa voittonsa pesoissa, jotka ovat hänelle tarpeeksi hyviä ja hän on tyytyväinen.

Seuraavana päivänä muutamme majaa. Huone on viisitoista pesoa, oma pesuhuone suihkuineen kuten toteamme sillä aikaa kun taksi odottaa kadulla tavaroinemme. Embajadorista lähtiessä minulla oli ollut tyypillinen, jonkinlainen häpeäntunne: Voiko hienosta hotellista yleensä lähteä näin ja mennä halvempaan? Vaikka eihän siitä tietänyt kukaan muu kuin ehkä taksinkuljettajamme. Tämä olikin toinen murheeni: oli minusta äärettömän noloa ajaa uutta mallia olevalla amerikkalaisella taksiautolla vaatimattoman yömajan eteen! Olin huomattavan huojentunut kun sain tavaramme taksista, maksoin ja hän ajoi pois näkyvistäni. Kiusallinen todistaja oli ainakin poissa. Nyt voin rentoutua hiukan. Paikka ei olekaan hassumpi. Ilmastointi toimii, lämmintä vettä riittää, ainoastaan sänky tahtoo valittaa. Sen metalliset joustimet kitisevät usein rytmikkäästi huolestuttaen minua: Joku voi kuulla!

Iltapäiväkävelyllä huomaamme sitten toisen hotellin vain korttelin päässä majapaikastamme. Käymme sisällä tarkastelemassa paikkoja. Ravintola, uima-allas, väritelevisio satelliittilautasella, sänky ei äännähdäkään, kaikki. Ja hinta on vain kolme pesoa enemmän. Päätämme muuttaa huomenna ja varaamme huoneen. Cervantesista tuleekin sitten päämajamme Santo Domingossa.

Päivät kuluvat nähtävyyksiä katselemassa. Iluminada hoitaa joitakin asioitaan. Käy tapaamassa lapsensa isää. Hakee syntymätodistuksen oikeusministeriöstä. Minä vielä suunnittelen omia asioitani. Lehdestä olin jo viikkoja sitten lukenut eräästä projektista joka suuresti kiinnosti minua. Se liittyi läheisesti asiaan josta minulla oli pitkä työkokemus. Kun vain saisin itseni liikkeelle. Vaikka huoneessa on puhelin, en pysty tarttumaan siihen. Vaikka tiedän missä asianomaiset toimistot ja virastot sijaitsevat, kävelen vain ohi. En kerta kaikkiaan uskalla käydä asiaan käsiksi. Suurin uskalluksen puute kohdistuu ihmisiin. Pelkään ihmisiä.

Koko ajan mieleni taustalla on myöskin huoli tulevaisuudesta. Tiedän, että en pysty jatkamaan matkaa enää pitkään. Epätoivoisesti yritän miettiä mihin asettuisin potemaan sitä minkä tiesin olevan tulossa. Katselemme jo asuntojakin mutta kaikki vaikuttaa kalliilta. Rahani eivät riittäisi pitkään. Mihinkään kovin huonoon ei viitsisi mennä. Entä Iluminada, pystyisikö hän huolehtimaan minusta? Ajatusteni järkevyys on enää satunnaista. Sattuma määrää. Iluminadan läsnäolo kuitenkin tukee niin että jokapäiväisessä käytöksessäni ei ole huomauttamista.

Vihdoin pystyn ottamaan yhteyttä projektinjohtajaan. En tiedä, kuinka selvästi pystyn itseäni ilmaisemaan mutta hän neuvoo asiakkaan edustajan puheille. Itse hän on konsulttina ainoastaan. Monta päivää kerään rohkeutta ja yritän keskittyä tapaamiseen. En tunne oloani mitenkään varmaksi. Eräänä aamuna vain saan haalittua kokoon sen verran latausta että päätän tehdä sen tänään.

Onneksi sanottu virkamies on aamiaistunnilla kun saavun hänen toimistoonsa. Minua pyydetään tulemaan uudelleen iltapäivällä. Tästä helpottuneena menemme lähellä olevaan rantapuiston ravintolaan lounaalle itsekin. Palaamme pari tuntia myöhemmin.

Siihen mennessä lataukseni on haihtunut. Vaikka ruumiini onkin toimistossa, mieleni harhailee sadoissa muissa asioissa ilman minkäänlaista järjestystä. Kun alan puhua, mieleni palaa osittain paikalle. Ääneni on varmaan kuin nauhoitettu puhelintiedotus. Latelen peräkkäin asioita ilman erikoista järjestystä. Unohdan kohtia aiemmin sanottaviksi aikomistani asioista. Sanat menevät sekaisin: predikaatista tulee subjekti ja päinvastoin.

Minulla on vaikeuksia kuunnella mitä minulle sanotaan. Jos virkailija on monisanaisempi, unohdan lauseista niitten alkuosat kokonaan. Keskustelu on jotensakin katkonaista. Minä puhun asiaani siitä huolimatta mitä hän vastaa.

Keskustelu siirtyy vihdoin seinällä olevaan satelliittikuvaan. Refleksin omaisesti alitajuntani on sen jo alustavasti arvioinut ja kyselen siitä sellaisia asioita jotka tiedän varmasti. Kyllä, Samanan lahti on vetäytynyt viime vuosisatojen aikana pitkästi, ja suota on nyt paljon laakealla vesijätöllä, myöntää ystäväni arvostavasti.

Yhtäkkiä alan epätoivoisesti miettiä kuinka päättää tämä keskustelu. Oliko minulla joku ehdotus tai suunnitelma jonka halusin jättää hänen ajateltavakseen. Kuinka pääsisin keskustelemaan hänen kanssaan uudestaan, että asia alkaisi kehittyä ja liikkua eteenpäin. En tiedä. En kerta kaikkiaan ole siinä kunnossa että pystyisin neuvottelemaan työasioista, jos pystyisin töitä täysipainoisesti tekemäänkään. Eivät nämä asiat varmaankaan jää häneltä huomaamatta? Eivät voi, niin ilmeinen on tilani. Olen vaipumassa matalan energian vaiheeseen. Syvään. Kiinnostukseni asioihin on väljähtynyt lopullisesti. En pysty enää teeskentelemäänkään mielenkiintoa.

Mieleeni tulee samanlainen tilanne jo kolme tai neljä kuukautta aikaisemmin. Olin saanut kutsun haastatteluun työpaikkaa varten Kehityspankin edustajan kanssa Ottawassa. Kysymyksessä oli dollareilla palkattu virka. Jos haastattelu olisi sattunut silloin kun minulla oli korkean energian vaihe, olisin nyt pankkimiehenä Filippiineillä. Työhön liittyvät muut edut olivat minusta melkein sama kuin olisin omistanut pankin.

Mutta en kerta kaikkiaan pystynyt vetämään itseäni kokoon haastattelua varten. En pystynyt kiinnostumaan. Ei ollut energiaa. Esiinnyin vain aivan hölmösti, eikä haastattelija ollut kuuro eikä sokea. Suhtauduin kyllä epäilyksellä koko haastatteluun jo ennen sinne lähtöäni, mutta lähdin kuitenkin. Ehkä huvin vuoksi, koska pankki maksoi kulut.

Tämä mielessäni katson tilanteeni toistaiseksi toivottomaksi, ja luovun ajatuksesta yrittää etsiä työtä tässä vaiheessa. Allapäin kävelemme muutamat korttelit kulmaan josta nousemme linjataksiin ja palaamme hotellin. Iluminada antaa minun olla rauhassa, hän ei kysele. Hän näkee tilani ja vaistoaa että tyhjänpäiväiset sanat vain vähättelisivät sen vakavuutta.

Yritän parhaani mukaan arvioida vaihtoehtojani. Tiedän että aikaa on enää vähän. Nyt olisi löydettävä paikka mihin asettua ainakin puoleksi vuodeksi. Vuokra pitäisi olla halpa että rahaa riittäisi ruokaankin. Entä Iluminada? Voisiko hän huolehtia minusta? Arvelen että voisi. Hän on neuvokas ja välittää. Asiassa oli kuitenkin toinen puoli: Antautuminen hänen huolenpitoonsa merkitsisi suhteemme vakinaistamista ja sitä en nyt halunnut. Jos minulla valinnanvaraa olisikaan.

Minulla oli perhe, jota rakastin. Halusin epätoivoisesti heidän luokseen, mutta se oli mahdotonta sillä hetkellä. Rakkautta ei koskaan Iluminadan kanssa oltu mainittu vaikka hänen kanssaan olikin hyvä olla.

Toisaalta vertailukohtani nyt oli se että olisin yksin. Kuka tahansa olisi parempi kuin olla yksin. Kunnioituksesta Iluminadaa kohtaan en voisi vakiinnuttaa yhdessäoloamme, se ei olisi oikein. Koska on aivan varmaa että niin pian kuin olisin tervehtynyt tarpeeksi, lähtisin matkoihini. Oman perheeni luo jossa minun elämäni tukipiste oli.

Mutta nyt olisi selvittävä tästä hetkestä ja lähitulevaisuudesta. Muuten ei tulevaisuudensuunnitelmissa olisi mitään järkeä. Niitä ei tarvittaisi ehkä ollenkaan. Kuinka pitkälle on lupa käyttää toista hyväkseen oman hätänsä, ehkä hengenvaaran torjumiseksi?

Ajattelukykyni tarjoamat mahdollisuudet ovat rajoitetut. Mieleni pyörii yhdessä tai kahdessa suppeassa kehässä. En pääse kapean kiilan ulkopuolelle. Mieleeni ei juolahda järkevää ratkaisua. Jättää lentokone tänne, ostaa lippu kaupallisella lentoyhtiöllä ja kiiruhtaa perheeni luokse. Matkakassani siitä hupenisi ja ehkä menettäisin lentokoneen ja muutakin pikku omaisuutta. Mutta olennainen, henki, olisi pelastettu. Sen takaisivat perheeni rakkaus ja läheisyys, sekä sukulaisten huolenpito. Turva. Mutta järkiperäiseen ajatteluun en pysty. En pysty päätymään mihinkään suunnitelmaan vaan jatkan ajelehtimista. Iluminada tuo puhtaaksi pesemänsä paidan, vaihdan ja lähdemme syömään.

Mielialaani nostattaa tyylikkäästi leikattu tukka. Kolmen tai neljän kuukauden pitkistä hiuksistani ei Iluminada ollut vihjannut koskaan sanallakaan, mutta innostui heti kun pyysin häntä leikkaamaan ne. Siihen oli tarvittu sakset. Huolellisesti hän oli valinnut pienet leikkaussakset, jotka maksoivat melkein kymmenen pesoa.

Hotellin valoisasta kylpyhuoneesta tehtiin salonki sanomalehdillä lattia peittämällä. Siivooja imureineen tulisi vasta seuraavana päivänä emmekä halunneet aivastella hiuksenpätkiä siihen asti. Katsellessani peilistä asiantuntevaa muotoilijaa hiuskuontaloni kimpussa, minulla alkoi kehittyä ajatus omasta kampaamoliikkeestä: olihan Iluminada diplomin haltija tällä alalla. Salonkeja oli lukuisasti myytävänä pääkaupungissa. Ehkä rahani riittäisivät tällaisen ostoon. Minä panisin yritykseen pääoman, Iluminada tekisi työt, ja voitto pantaisiin tasan.

Iluminadalla ei ollut mitään ajatusta vastaan. Hän hyväksyi sen heti. Mutta minä epäröin vaikka olin itse sitä esittänyt. En kuitenkaan järjestelyn suhteen sillä tunsin Iluminadan ja tiesin, ettei hän edes pitäisi kiinni omasta voitto-osuudestaan. Hänelle raha ei ollut tärkeä, hän käyttäisi sen yhteiseksi hyväksi aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Hänen omat tarpeensa olivat vaatimattomat ja aina perustellut.

Epäilyni oli jonkinlaista empimistä kuten koko olemiseni. En saanut otetta asioihin. En pystynyt ryhtymään toimeen. Toimeenpaneva osastoni oli täysin epäkunnossa. Suljettu toistaiseksi. Mikä ehkä jarrutti myöskin oli taas tuo periaate että en halunnut tehdä mitään sellaista joka näyttäisi suhteemme vakinaistamiselta. Vaikka voisihan se näillä järjestelyillä näyttää puhtaalta liikesuhteelta.

Ajatukset pyörivät päässäni ilman tulosta. Palasia monesta ajatuksesta samanaikaisesti johtamatta mihinkään tulokseen tai johtopäätökseen. Uudet ideat tulvahtivat päähäni ennen kuin edellisten kehittely oli päässyt etenemään pitkällekään. Näin elin jatkuvassa päättämättömyyden tilassa, kuin näytelmän Tanskan prinssi. En jaksanut ajatella. Olin vain. En pystynyt keskustelemaankaan pitkillä lauseilla sillä puoliväliin lausetta päästyäni saatoin unohtaa mitä olin aikeissa sanoa. Yhteyttä ulkomaailmaan ylläpitivät refleksit ja yhä lisääntyvässä määrin vaistot.

Kävellessämme poikkeamme supermerkadossa josta Iluminada ostaa parin peson hintaisen lelun pojalleen. Markkinoilta oli jo eilen joku vaatekappale hankittu tuliaisiksi ja syntymäpäivälahjaksi. Tavaraa on kaupassa yllin kyllin. Huomiota herättää elintarvikkeiden alhaiset hinnat. Kyllä täällä voisi elää halvemmalla kuin monessa muussa paikassa, häivähtää mielessäni. Finlandia-vodkaakin on myynnissä, yhdeksän pesoa pullo!

Jatkamme alas Karibianmereen viettävää katua. Suuria kauniita huviloita, koteja ja toimistoja on kummallakin puolen kapeata väylää. Suurten puiden pitkät oksat ulottuvat asfalttipäällysteen yläpuolelle. Vihdoin alapuolellamme näkyy kirkkaita valoja nauhamaisena rantaviivan merkintänä. Malecón, viralliselta nimeltään George Washington -puistokatu seuraa vesirajaa kymmenen kilometrin matkan länteen päin keskustasta. Se on paikoin niin alhaalla, että mahtavat pärskeet roiskahtavat rytmikkäästi asfaltille autoja ja kävelijöitä virkistäen.

Kun suurempi maininki iskee koralliseinään, kuuluu ensin vaimeaa ukkosta muistuttava jyrähdys, sitten hetkisen vain tuulen suhinaa ja vihdoin rankkasateen ropinaa. Joka suihkauksen keskiosasta kuuluu läjähdys kuin sadoilla ämpäreillä olisi vettä heitetty. Näillä kohdin rannanpuoleiset futuristiset betonipenkit pysyvät vapaina kaiken iltaa. Ohikulkijat ajoittavat kävelynsä reippaaksi paso dobleksi ohittaen paikan heti tyrskyn laskeuduttua maahan.

Ohitamme muutaman pyörillä olevan grillikioskin joissa valmistetaan Malecónin erikoisuutta, hiilillä grillattua kanaa. Lukematon määrä erilaisia ravintoloita maapallon kaikkia makusuuntia edustaen on valittavissa. Autenttisuudesta ei ehkä ole takeita. Toisinaan näyttää siltä, että hyvä alkuperäinen ruokaidea on mennyt pilalle kun on innostuttu liikaa. Italialainen pizza voi olla nautinto tavallisessa hämärässä punatiiliseinäisessä lankkupöytäisessä pizzeriassa. Täällä kuitenkin pizzeria voi olla korkeimman tähtiluokan ravintola hohtavan valkoisine pöytäliinoineen ja frakkipukuisine tarjoilijoineen. Idea pizzasta halpana ja hyvänä ruokana on sananmukaisesti kaukana kotoaan.

Argentiinalaisen ravintolan hovimestari-omistajalla ei ole käsitystä siitä mitä kuuluu alkuperäiseen parilladaan. Suomalaista ravintolaa ei ole, enkä tähän päivään mennessä pysty kuvittelemaan mikä sen erikoisuus olisi. Joka kerta hämmennyn kun ihmiset kyselevät että mikä on se tyypillinen suomalainen ruokalaji? Silloin olen kuin tietosanakirja joka ei osaa määritellä mitä aika on. Tarjoan vain monisanaisia vaihtoehtoisia esimerkkejä todistellen että kyllä sitä on.

Valitsemme erään ravintolan, jossa olemme käyneet ennenkin. Ruoka on hyvää, mielestämme oikealla tavalla valmistettua. Ja hinta on kohtuullinen. Tilaamme piña coladat ja alamme silmäillä ruokalistaa. Erikoisesti kala on aina tuoretta ja herkullisesti laitettua.

Ulkona kaksi pähkinänmyyjää kohtaa jalkakäytävällä. He ovat kymmenvuotiaita poikia. Heillä on pienet metalliset padat, joiden alaosan hiilivalkea kypsentää yläpuolellaan olevat pähkinät ohikulkijoille myytäväksi. Punahehkuinen tulirengas muodostuu ilmaan meren mustaa taustaa vasten kun he vuoroin kiepauttavat pähkinäkorejansa pystysuorassa ympyrässä. Liikkeen aiheuttama ilmavirta kiihdyttää hiilien hehkumista ja kellertäviä kipunoita lentää kosteansamettiseen yöilmaan.

Rantabulevardin liikenne on jokailtaisessa ruuhkavaiheessaan. Autoja on pysäköitynä kahdessakin jonossa kadun kummallakin puolella. Poikaryhmiä on kiireisessä työntouhussa pesten autoja. Viisi pesoa autonpesusta kadulla sillä aikaa kun omistaja on illallisellaan.

Kun jälkiruoaksi pyytämämme cafecitot tulevat, on keskustelumme johtanut siihen että päätämme palata takaisin Puerto Plataan. Ylihuomenna olisi Eliaksen syntymäpäivä. Minä ehdotan että olisi hyvä kunnioittaa sitä henkilökohtaisesti paikalla olemalla. Iluminada on iloinen ehdotuksestani ja se hyväksytään yksimielisesti. Lähtisimme huomenna.

Hotellimme on siitä erikoinen, että sen edessä on aina takseja. Santo Domingossahan ei takseja siinä mielessä ole kuin muualla. Vain hotelleista ja kansainväliseltä lentokentältä voi vuokrata taksin joka ajaa haluttuun osoitteeseen. Muuten taksi tarkoittaa täällä kulkuneuvoa joka ajaa vain tiettyä reittiä edestakaisin koko päivän. Vaikka matkanteko niissä on halpaa, se saattaa olla tottumattomalle hankalaa. Varsinkin jos mukana on paljon kannettavaa tavaraa.

Joka kerta täällä oloaikanamme kun olemme astuneet hotellin ovesta ulos kadulle, on kuulunut tutuksi tullut huuto: taxi? Vihdoin voimme vastata myöntävästi. Nostelemme vähäiset pussimme taksin takapenkille ja kiipeämme itse perässä. Kaupungin avaria puistokatuja reunustavat modernit rakennukset vihreine ympäristöineen ja kukkivine puineen liikkuvat kuvanauhana auton sivuikkunassa matkalla lentokentälle. Täällä tuskin koskaan sataa? Katselen mustaa pilvimuodostusta vuorien rinteillä kaukana lännessä; kaupungissa paistaa aurinko. Kostea meri-ilma purjehtii laakean rannikon yli ja muodostaa pilviä ja sataa vasta joutuessaan vuoriston kohdatessaan kohoamaan ylöspäin. Vedeksi tiivistyminen tapahtuu kohotessa aiheutuvan jäähtymisen vuoksi.

Lentokentälle saavuttaessa samat pojat, jotka olivat saatelleet meitä ulos, ovat terminaalin ovella vastassa. Turvallisuusmies on epäluuloinen mutta pojat vakuuttavat nähneensä meidät ennenkin. Joku vielä yrittää ehdottaa että pitäisi tehdä lentosuunnitelma mutta torjun tarjouksen. Olen tarkistanut puhelimessa määränpäämme sään jo kaksi kertaa sinä aamuna ja heillä on sama levy päällä: ankara ukkosmyrsky ja kova sade Puerto Platassa. Sen haluan nähdä, ajattelen.

Poikien kantaessa laukkujamme saavumme koneelle. Se on jotenkin surullinen näky. Toista viikkoa on kaupungin pöly laskeutunut palvovasti kiillottamilleni pinnoille, mutta minusta tuntuu kuin joku olisi tahallaan heitellyt lisää hiekkaa sen niskaan. Tuskin avaan oven kun jo pyydän Iluminadalta jonkinlaista virkkuukoukkua tai neulaa ja rupean vaistomaisesti kaivelemaan pitot-putkea. Siitä ei mene läpi pihaustakaan ilmaa ja saan kaivaa rupeaman ja imeä monta suullista pölyistä korallikiveä sen sisuksista ennen kuin olen tyytyväinen. Kiertäessäni tarkastamassa konetta huomaan toisen ilkivaltaisen vahingon. Vasemman siiven takaosassa olevassa ohjaussiivekkeessä on viisi senttimetriä syvä repeämä kuin kirveen iskusta. Oikoilen käsin sen reunoja ja päättelen ,että koska vika ei ole rakenteellinen se ei vaikuta lentoturvallisuuteen. Itse siiveke on tukevasti kiinni ja liikkuu saranoillaan normaalisti.

Hyppäämme sisään ja käynnistän moottorin. Pohtiessani olisiko minun sittenkin pitänyt suostua tullessamme tarjottuun koneen pesu-urakkaan, saan uutta murehdittavaa. Kun käännän radion päälle ja alan tiedustella tornilta rullauslupaa, en saa yhteyttä. Olen jo ruohikkoa myöten rullannut vähän matkaa, mutta kiitotietä en uskalla ylittää ilman lupaa.

Radion lähetin ei toimi. Koetan monta kertaa ja vaihdan jo toisen mikrofoninkin. Ei apua. Vihdoin yhteys. Pääsen kiitotien yli ja otamme polttoainetta terminaalin vieressä olevalla alueella. Ihmettelen radiota. Moottorin ollessa pysäytettynä se näyttää toimivan aivan normaalisti!

Tankit täynnä ja valmiina lähtöön. Moottori käy miellyttävän tasaisesti, magneetot ovat kuivat ja kaikki selvää. Radio tekee taas tenän. Sammutan moottorin, ja radio toimii. Käynnistän moottorin, ei yhteyttä. Alan jo kiroilla suomeksi. Vihdoin lähetin toimii ja saan lähtöluvan. Aivan kuin joku olisi kääntänyt sen päälle. Ilmassa saan vain osan lentosuunnitelmaani lueteltua kun yhteys huononee niin ettei siitä tule mitään. Siitä huolimatta jatkamme Puerto Plataa kohti.

Muutama pilvenhattara purjehtii taivaalla kanssamme. Mitään merkkiä ukkosmyrskyistä ei horisontissa näy. Myöhemmin maassa kuulemme ettei ole satanut tippaakaan kahteen päivään. Alan aprikoida ääneen Iluminadalle että joku ehkä haluaa että emme olisi lähteneet Santo Domingosta. Taikka, toisaalta, haluaa että lähtisimme. Tai oliko tarkoitus se että ainakin jättäisin koneeni sinne. Puerto Plataan saapuessamme ei radiossa ole pienintäkään vikaa. Tuttu turvallisuusmies tervehtii pysäköintipaikalla.

Ehkä epäviisaasti mielessäni kypsyy päätös siitä, että minun on lähdettävä täältä pian. Ei vaihtoehtoja.

Kävellessämme sinä iltapäivänä Iluminadan kotia kohti käsivarsi toisensa vyötäröllä kuten aina, huomaan jo etäältä auton pysäköitynä meidän puolellemme katua. Lähemmäksi päästyä tunnistan projektipäällikön jonka olin tavannut pääkaupungissa. Pysähdymme tervehtimään muina miehinä. Hän on yksin kuljettajansa kanssa mutta vaikka hänen autonsa keula on meidän menosuuntaamme, en edes huomaa pyytää kyytiä. En assosioi. Minulla ei sytytä vieläkään. Tässä tilassa vain suorasanaiset sanomat rekisteröityvät. Jatkamme matkaa kävellen.

Kotona meidät otetaan avosylin vastaan. Huomaan että olen tainnut itsekin ikävöidä tänne rauhan pesään. Äiti on selvästi odottanut meitä. Ystäviä ja naapureita käy tervehtimässä. Kaikki on turvallista, vain minun mieleni on rauhaton. Jotenkin en tule kysyneeksi Iluminadalta mitä hän tekisi minun sijassani. Mitä hänen mielestään minun olisi paras tehdä. Hänellä saattaisi olla vastaus valmiiksi mietittynä. Vastaus jonka hän varmasti perustelisi järkevästi.

Vastaus jää kuitenkin saamatta koska kysymys jää kysymättä. Hänen etiikkansa on horjumaton, hän ei tyrkytä neuvojaan. Ei sanallakaan vihjaa tulisiko minun jäädä tänne vaiko lähteä pois. Yhä useammin toistuva sana papá kuitenkin saattaa antaa ilmi toiveita.

Ilmekään ei värähdä ystäväni kasvoilla kun ilmoitan päätöksestäni lähteä. Syyksi sanon sen että koneeni tarvitsee huoltoa ja radio korjausta joita täältä ei ole saatavissa.

Ilmeettömin kasvoin saapuu lähtöpäivä. Jousettomalla taksilla ajamme ensin viemään Iluminadan tavarat hotellista ja hyvästelemään äitiä. Hänkin tekee lähtöni niin helpoksi kuin mahdollista. Ei kysele tulenko takaisin tai koska. Sanoo vain toivovansa näkevänsä minut uudestaan, koska oli iloinen tapaamisestamme.

Ajamme puolihiljaisuudessa lentokentälle.

Lentovalmistelut kentällä. Kone lähtökuntoon. Lentosuunnitelma kirjallisesti. Lasken lentoajan San Juaniin kaksi tuntia ja kaksikymmentäviisi minuuttia. Lisään siihen kaksikymmentä minuuttia perheelle ja neljäkymmentäviisi minuuttia lain vaatimaa varapolttoainetta. Polttoaineeni riittää juuri ilman tankkausta. Allekirjoitan suunnitelman ja ojenna sen virkailijalle.

Turvamies ohjaa passintarkastukseen, ja lupaa tuoda ystäväni takaisin koneelta.

Kun kaikki on valmiina, syleilemme viimeisen kerran koneen siiven alla. Turvamies katsoo tahdikkaasti muualle.

Iluminadalla on mustat sukat.

 

 

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Seppo Mononen

Melankolia

ISBN 978-952-5543-08-7 (HTML)

All rights reserved Copyright © Seppo Mononen ja Litorina ry

seppomononen@litorina.org

This site  The Web

Site hosting by Web.com