Inhimillinen kehitys

Lienee johdonukaista ajatella että lapsi yhdeksän kuukautta sikiönä äitinsä kohdussa vietettyään on äitinsä elimellinen osa. Istukan ja napanuoran välityksellä äidin verestä sikiön verenkiertoon siirtyy happea, ravintoaineita, vasta-aineita ja toksiineja, myrkkyjä. Sikiö elää äitinsä hyvät ja huonot ajat: kun äiti tupakoi, sikiö tupakoi, kun äiti masentuu, sikiö masentuu. Se kuuntelee vesielementissään hyvin akustista musiikkia rentoutuen äitinsä kanssa, mutta se myös tuntee kovat sanat, ja kokee riitelyn aikaansaamat umpirauhaseritteet ja niiden ehkä aiheuttamat traumat.

Syntyminen merkitsee järkyttävää muutosta tasaisen lämpimästä, vedottomasta ja pehmeästi ääntä vaimentavasta vesiympäristöstä maallaeläjäksi, joka alkaa hengittää omilla keuhkoillaan, syö ravintonsa ja poistaa itse jätteet ja kuona-aineet; ja alkaa heti aistia entiseen verrattuna joksikin vihamielistä ja nopeasti vaihtelevaa avaruutta ympärillään. Itsenäinen elämä, ihmisen todellisuus on alkanut.

Siitä, että lapsi on biologisesti läheinen äidilleen, on johdonmukaisena päätelmänä se, että tunneyhteys on läheinen myöskin. Vaikka pieni lapsi ei reagoisikaan silminnähden, hän vaistoaa äitinsä läheisyyden nukkuessaankin, mitä suuri osa hänen elämästään onkin aluksi.

Voisi ajatella, että ensimmäiset tunnevaurion tielle johtavat pettymykset pieni ihminen tuntee silloin, kun hänet suomalaiskansallisen moraalin, tapaorjuuden tässä tapauksessa, ellei sitten peräti ajattelemattomuuden pakottamana viedään yksin ulos nukkumaan. Voi olla, että ulkoilma karkaisee hengityselimiä, voi olla että ei, mutta hylkäämisen kokemus, äidistä fyysisesti erottaminen ja yksin olon tunne todennäköisesti aiheuttavat moninkertaisen tappion kirjaamisen inhimillisen persoonan kehityksen tilinavaukseksi. Mitä pienempi lapsi sitä varmempaa on se, että hänen on hyvä olla mahdollisimman lähellä äitiänsä. Heti lapsen syntymän jälkeen astuu kuvaan se julma suomalaiskansallinen auktoriteetti, joka ei edes muodon vuoksi kysy - ei edes harkitse kysymystä - vaan on tietävinään mikä on toiselle hyväksi ja päättää, määrää, tuomitsee, ja jonka osaseurauksena ainakin kansalliset luonteenpiirteemme, epävarmuus ensimmäisenä, todennäköisesti alkavat muotoutua.

Kokemuksen perusteella tämä on ensimmäinen selvästi havaittava eroavaisuus verrattaessa tasapainoisten, luovuutta pursuavien Amerikkojen ihmisten välittömästi syntymänjälkeistä elämää suomalaiseen. Siellä ei lapsia viedä raa 'asti ulos nukkumaan eikä edes yleensä työnnellä vaunuilla marketeissa (isompia viedään tietysti rattailla) vaan nukutaan omassa turvallisessa sängyssä ja liikutaan äidin ja isän käsivarsilla. Lapsille puhutaan pehmeästi ja ystävälliseen sävyyn, sisaretkin, naapurit ja muut aikuiset. Ihmisenä alku on inhimillinen ja kommunikatiivinen, lapsi on perheen elämässä turvallisesti mukana.

Mitään olennaista eroa ei tiettävästi ole lasten eikä aikuistenkaan hengityselinten sairaustilastoissa eivätkä Suomea vastaavissa ilmasto-olosuhteissa ihmiset muutenkaan poikkea terveydeltään suomalaisista. - Tai poikkeavat tietysti, mutta Suomen tappioksi.

Tutkimusten tuottamat tieteellisesti pätevät tilastot osoittavat, että suomalaisilla laitoshoitolapsilla sairastavuus on moninkertainen kotona oman äidin hoitamiin lapsiin verrattuna; suomalaislapsilta puhkotaan rutiininomaisesti korvia; suomalaislapsilla on verrattomasti eniten allergioita; ja suomalaislapsilla on maailmanennätys sokeritautitilastossa. Lapsia on jo myös mukana toisessa tilastossa, jossa olemme niinikään maailman johtava yhteiskunta: itsemurhat.

Kaikkien mainittujen vaivojen suhteen voidaan henkistä pahoinvointia pitää ainakin tärkeänä osatekijänä. Ja pahoinvointi, lasti jonka alla moni vammautuu fyysisesti ja moni päättää ylivoimaiseksi kokemansa elämän omasta valinnastaan, alkaa kasaantua silloin ja sieltä kun ja mistä elämäkin alkaa.

Kokemusperäinen havainto on se, että peruskoulun seitsemännelle luokalle tullessaan 13-vuotias suomalainen nuori on jo yleensä sulkeutunut ja kyvytön asialliseen keskusteluun luokkahuoneen opetusryhmässä. On aina muutama sellainen, jotka puhuvat tuntityöskentelyä häiriten keskenään, mutta sellainen 20 oppilaan ryhmä, jossa on edes kaksi persoonaltaan niin kehittynyttä nuorta, että heillä on rohkeutta ja kykyä ja kiinnostusta johdonmukaiseen keskusteluun, on harvinainen. Monet, sikäli kun ovat läksynsä hyvinkin lukeneet, vastaavat hiljaisella äänellä pelokkaasti ja katse maahan luotuna yhdellä sanalla, kun heitä - suomalaisen kouluperinteen mukaisesti - "kuulustellaan". Opetusryhmä, jossa ei ärsyttämälläkään synny minkäänlaista keskustelua, voi olla hämmentävä kokemus itselleen oppilaillekin.

Tässä vaiheessa lienee aiheellista muistuttaa, ettei kukaan rohkaistu keskustelemaan käskemällä eikä maanaamalla. Olisi koomista kuvitellakaan myöskään, että arka nuori siltä rohkaistuisi, että hänelle hänen arkuudestaan joka päivä huomautetaan. Tilanne on aivan sama, kuin luulisimme, että joku nopeasti kasvanut nuori tulisi pienemmäksi siitä, että hänen koostaan jatkuvasti huomautetaan; tai pienikokoinen alkaisi huomautuksistamme kasvaa. Kuitenkin näyttää silta, että monet suomalaiset vanhemmat käyttäytyvät juuri näin ajattelemattomasti nuoriaan kohtaan. Eikä se ole vain ajattelemattomuus, vaan julma tuomio nuorelle sellaisesta, jolleka hän itse, eikä kukaan, mitään voi.

Tällaisesta arvostelusta nuori saattaa perustellusti tehdä johtopäätöksen, että häntä ei hyväksytä omana itsenään, ja se on vammauttava kokemus, koska hyväksyminen on yhtä kuin rakkaus.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että hyväksytään kaikki mitä nuori sanoo tai tekee tai että ollaan kaikkeen myöntyväisiä: hyväksyminen tarkoittaa sitä, että nuori hyväksytään nuorena, jolla voi esimerkiksi olla oikaisua vaativia käytöstapoja, Jolla on luonnollinen vastustamaton tarve alkaa itsenäistyä, hänellä voi olla luultuja vikojakin, mutta että siitä huolimatta, ja mistään riippumatta, vanhemmat hyväksyvät hänet lapsenaan. Kun myös opettajat hyväksyvät hänet oppilaanaan ja muut ihmiset hyväksyvät hänet ihmisenä, nuoren omat kyvyt vapautuvat hänen omaehtoiseen ja vastuulliseen kehittymiseensä. Omaehtoisuus ja oman tahdon kehittymien ja sen yhteiskunnan taholta hyväksyminen todettiin Mikko Takalan keväällä 1992 tarkastetussa väitöskirjassa tärkeäksi ellei jopa ainoaksi tekijäksi, joka järkiinnytti ja teki yhteiskuntakelpoisia koulujärjestelmään sopeutumattomista koehenkilöistä.

Vastuullisen oman tahdon periaatteen soveltaminen kasvatukseen yleisestikin lievittäisi nuorten vieraantumista vanhemmistaan ja koulusta, ja erityisesti "jarjestelmään sopeutumattomien" lukumäärä vähenisi elleivät he sitten ryhmänä häviäisi kokonaan. Tämä kuitenkin edellyttää kypsiä vanhempia ja opettajia, jotka kykenevät antamaan vastuuta nuorille, eikä ongelma siis olekaan niinkään nuorten vaan vanhempien ja opettajien, joille kuuluu aloite.

Juuri yläasteella tullaan siihen ikään, jolloin toveripiiri laajenee ja etäisyyttä vanhempiin alkavan luonnollisen itsenäistymisvaiheen takia otetaan ja ympäristön mahdollisuudet esimerkiksi nautintoainekokeiluineen kohdataan. Tämä on se vaihe, jolloin omaa kehittynyttä tahtoa jo tarvitaan todella: ketään ei ole mahdollista valvoa 24 tuntia vuonokaudessa ja kiellot, uhkauksetkin ovat tehottomia, ellei niitä kyetä valvomaan. Sitä paitsi ne usein toimivat päinvastoin, ellei niitä ole rakentavasti perusteltu, yllykkeinä mainosten tapaan.

Kyllä autoritaarinen, ylhäältä päin arvosteleva ja kieltävä/käskevä teoreettinen kasvatustie on niin epäonnistunut, että on tullut aika ajatella muutosta.

Lapsen abstraktinen eli käsitteellinen ajattelu- ja ymmärryskyky kehittyy vasta noin 14 vuoden ikäisenä, jolloin ollaan jo auttamattomasti myöhässä teoreettisia ohjeita ajatellen. Ainoa tapa, millä lapsi omaksuu halutunlaista käyttäytymistä syntymästä myöhäiseen puberteettiin, näyttää olevan esimerkki, nimenomaan vanhempien, lähimpien ihmisten, esimerkki. Ja rakentavaksi esimerkiksi ei riitä vaikkapa se, että sunnuntaisin ollaan tupakoimatta, tai että jouluna ollaan sydämellisiä ja kohteliaita.

Elämää eletään joka päivä, ja esimerkkikasvatuksessa on kysymys elämään orientoitumisesta, elämään opettamisesta. Esimerkkinä ollaan joka ikinen päivä, koska taktiikasta ei-tietoisena lapsi omaksuu vanhemmiltaan tapoja ja käytäntöjä ja käyttäytymistä kaiken aikaa. Kaikki valveilla oloaika on yhtä oppimis/opetustilannetta, ja todennäköisesti lapsi nukkuessaankin rekisteröi keskustelujen äänenpainoja ja kodin ilmapiiriä.

Jo ainakin esipuberteetin lähestyessä ja oman johdonmukaisuuden alkaessa kehittyä lapsi panee merkille ja alkaa huomautella kaikenlaisista epäjohdonmukaisuuksista vanhempiensa käyttäytymisessä; yleensä sanojen ja tekojen ristiriitaisuuksista. Tämä voi vaikuttaa kovin vaativalta, mutta inhimilliseksi ihmiseksi kasvaminen ja kehittyminen ei ole automaattinen prosessi vaan vaivalloista ponnistelua itsensä hallitsemisen, oman tahdon opettamiseksi ja esimerkkinä olemiseksi, kaiken aikaa. Tästä aspektista ajatuksia mahdollisesti herättävän esimerkin tarjoaa koulun tapakasvatus, Joka ehkä näyttää hienolta akateemisissa opetussuunnitelmissa, mutta lienee tuloksista päätellen perusteeton oppiaineena: opettajien esimerkki sen sijaan voisi paremminkin tuottaa tuloksia. Siihen kuitenkaan ei kuulu siunaava esipuhe: "katsokaa nyt kun opettaja näyttää!"

Lienee selvää, että ei mahdollisesti kukaan jaksa näytellä esimerkkiä kaiken aikaa: Siitä, että ihminen ei ole koko aikaa oma itsensä vaan alistuu näyttelemään vaikkapa ympäristön otaksumia rooleja, seuraa ennen pitkää henkinen ja siitä johtuva fyysinen väsymys - kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa. Niin että kasvattajan olisi ensin itse pyrittävä kasvamaan omaksi itsenäiseksi persoonakseen, toisin sanoen hyväksyttävä itsensä ihmisenä, todellisena omana itsenään kaikkine näkökohtineen mitä siihen, ihmisenä olemiseen, mahdollisesti kuuluu. Kuten jo aiemmin todettiin, olennaista suvullisessa lisääntymisessä on se, että kahta samanlaista geenien yhdistelmää, siis kahta samanlaista ihmistä ei voi syntyä (paitsi tietysti identtiset kaksoset, jotka ovat harvinaisia poikkeuksia).

Lapsi ei myöskään voi olla koskaan täysin kummankaan vanhempansa kaltainen. Sekä vanhempien että lapsen on siis johdonmukaista keskittyä olemaan oma itsensä ja hyväksymään itsensä sinä mikä on.

Kuinka lapsi voi kehittyä omaksi persoonakseen, kun ei ole toista samanlaista, jota voisi jäljitellä? Tutkittaessa sulkeutuneisuuden syitä luokassa, käy säännönmukaisesti ilmi, että pelko toisten arvostelusta ja pilkasta, vaikka "aikuismaisesti" leikin muotoon naamioitukin, on se tekijä, josta johtuen jo 13-vuotias seitsemäsluokkalainen on ehkä tieten ehkä vaistonvaraisesti katsonut parhaaksi pysyä vaiti. Tähän päätökseen johtanut lapsen sisäinen henkinen prosessi onkin jo vaikeammin eriteltävissä. Harvoin, tuskin koskaan on kysymys jostakin yksittäisestä tapahtumasta vaan sarjasta pikku kokemuksia, joita on kerääntynyt suuri, riittävä, määrä vuosien kuluessa.

Kun muistetaan, että lapsi oppii lajinsa ja yhteisönsä käyttäytymistä vanhempiaan ja muita ihmisiä jäljittelemällä, ja että sulkeutuneisuus todella on psyykkinen käyttäytymishäiriö, voitaisiin tarkastella lapsen ajan käyttöä ennen yläasteelle tuloa. 13 ikävuoteen sisältyvistä 113.880 tunnista lapsi on ollut keskimäärin 5.640 tuntia eli 5 prosenttia ajastaan ala-asteen koulussa ja 95 prosenttia "kotona". Nukkumiseen käytetty aika, ehkä 10 tuntia päivässä tekee vähintään 40 prosenttia kokonaisajasta. Nukkuminen tapahtuu kotona, ja nukkuessaankin kaiken ikäinen lapsi hengittää kotinsa ilmapiiriä ja aistii alitajuisesti kotiympäristöään.

Varsinkin vastasyntynyt nukkuu lähes koko ajan - koululaiset saattavat nukkua loma-ajat - ja ei voitane väittää, että vain valveillaoloaika olisi merkitsevää henkisenkin kasvun kannalta varsinkin ensimmäisenä, elämän perustavana kriittisenä, vuotena. Kriittisenä vuotena siksi, että ihmisen persoonan kehityksen tärkeä perusta on kokemus: tukevat ja rohkaisevat hyväksymisen kokemukset vahvistavat kestämään vastoinkäymisiä, epäystävällisyyttä, ilkeitä ihmisiä ja mitä tahansa kolhuja elämä voi tuoda eteemme.

Ensimmäinen vuosi on kriittinen myös siksi, kuten näyttää, että syntymisen hetkellä tapahtuva jyrkkä ympäristön muutos on siinä määrin traumaattinen kokemus, että siitä johtuen ihmisen elämä alkaa masennuksella, joka ehkä kestää syntymää seuraavan talven. Syntymästä käynnistyy koko elämää rytmittävä jaksotus, jossa matalan energian jakso näyttää toistuvan joka kolmas talvi (ks.http://www.litorina.org/elinvoimasta/ ). Alttius masennukseen ja mahdollisen masennuksen syvyys riippuu henkisestä kunnosta.

Ajallisesti arvioituna ohjausvastuun painopiste kouluaikanakin on kodilla, koska ala-asteella kouluaika on noin 10 ja yläasteellakin vain noin 13 prosenttia lapsen vuotuisesta ajankäytöstä. Tämän lisäksi on hyvä pitää mielessä seikka joka usein unohdetaan, että koulussa opettaja on yhteinen ehkä 20:lle oppilaalle kullakin oppitunnilla; yläasteen opettajalla voi olla 100-300 oppilasta, kun taas jokaisen lapsen vanhemmat ovat hänelle henkilökohtaiset, omat, joita ei pitäisi tarvita jakaa kenenkään, ellei sisarten, kanssa. Että näin ei aina käytännössä ole, ilmenee siten, että on oppilaita, joilla on hallitsematon tarve saada huomiota osakseen oppitunneilla. Koulun häiriköt lienevät enimmäkseen juuri niitä lapsia, jotka kotona eivät saa osakseen riittävästi huomiota, pahimmassa tapauksessa omahyväiset vanhemmat ovat niin täynnä itseään, etteivät lapset koe normaaleja kiintymyksen ilmauksia lainkaan. - Eri asia on tietysti ne lapset, joilla, de facto, vanhempia ei ole ollenkaan. Syyllistämättä ketään voitaneen todeta, että kasvatuksen painopiste on ratkaisevasti kotiympäristössä ja vanhemmilla.

Lapsen omaa, ehjää persoonaa voidaan tietoisesti rakentaa. Yksi huomautus kuitenkin ensin: opettajalla on "viran puolesta" valtuutus neuvoa ja opettaa nuoria oppilainaan, mutta toisia vanhempia ei kukaan ole pätevä neuvomaan muuten kuin kysyttäessä. Vain jokainen isä ja jokainen äiti itse on kyvykäs ajattelemaan, kuinka olla vanhempi omalle lapselleen.

Vaikka arvostelijoita olisikin lukuisasti, varsinkin ajatusten toteuttaminen käytännössä, se vanhempana oleminen, on mahdotonta kenellekään muulle.

Ensiksikin, kun erääksi monista muotilausahduksista on tullut "hyväksy erilaisuus" niin voidaan todeta, että erilaisuuden ääneen siunaaminen jo sinänsä on vertailua - kuka on erilainen! Lasta ja varsinkaan sensitiivistä nuorta ei missään tapauksessa eikä koskaan tulisi verrata kehenkään muuhun, vaan hänellä on inhimillinen oikeus tulla hyväksytyksi todellisena, omana itsenään ymmärtäen, sanomatta sitäkään ääneen, että jokainen ihminen on erilainen, kuten jo edellä on todettiin.

On järjetöntä edes kuvitella, että arka muuttuisi rohkeaksi siitä, että hänen arkuudestaan toistuvasti huomautellaan. Tai että pienikokoinen muuttuisi suuremmaksi tai suurikokoinen pienemmäksi siitä, että hänen ruumiinrakennettaan joka päivä siunataan.

Koomista todella, mutta näin monet suomalaiset vanhemmat ja jopa jotkut opettajatkin näyttävät lapsia "kasvattavan". Tai jos naapurin Maija menestyy koulussa tai naapurin Matti on komea, niin sanotaan, että katso nyt kuinka tuo naapurin Maija.., tai mikset sinä voi olla niin kuin tuo naapurin Matti. Fyysinen kasvu, sen nopeus, muodot ja rajat on ohjelmoitu biologiseen perimään samoin kuin monet muut ominaisuudet, ihonväri mukaan lukien, eikä ne kenenkään tahdosta todellisesta miksikään muutu. On äänimäisen loukkaavaa ja suomalaiskansallisen ilkeämielistä syyttää lasta ja nuorta sellaisesta, mikä ei ole hänen vikansa eikä yleensä vika lainkaan. Se, että syyttävästi arvostelee toista asiasta tai ominaisuudesta, jolle tämä ei mitään voi on julkeaa moralisointia. Nuorelle ihmiselle, jonka henkinen persoona on hennon nupun kehitysvaiheessa, voidaan aiheuttaa tällä tavalla helposti elämänikuinen henkinen vamma.

Typerä leikinlasku esimerkiksi heräävän sukupuolisuuden näkymisestä biologisessa kehityksessä, kuten rintojen kasvu tai menstruaation alkaminen, on ajattelematonta ja voi aiheuttaa vakavia traumoja. Ja mitä arvomaailman kehityksestä, jos elämän jatkamiseksi olennaisten sukupuolielinten kehitys on vanhemmille ja aikuisille, jopa opettajille, vain vitsi ja irvailun aihe?

Olivat syyt mitkä tahansa, vakavasti otettava tosiasia on se, että ainakin jo 13 ikävuoteen mennessä suomalainen kasvatus on nujertanut ja tärvellyt monelta nuorelta hänen perusihmisoikeuksiinsa kuuluvan mahdollisuuden puberteetin murroksen kautta luonnollisesti kehittyä tasapainoiseksi, persoonalliseksi, luovasti omaa elämäänsä elämään kykeneväksi aikuiseksi. Ehkä jo pikkuvauvasta alkanut, päivästä päivään, vuodesta vuoteen kestänyt ilkeämielinen arvostelu on tehnyt sen mitä se tekee: lapsi kokee, että häntä ei hyväksytä omana itsenään, ja etenkin jos lapsi tuntee, että edes omat vanhemmat eivät häntä lapsenaan hyväksy, voi persoonallinen itseluottamus olla koko iäksi kadotettu. Näin alistetun ja nujerretun itseluottamuksen puute vie rohkeuden pitää puolensa ja varmuuden olla oma itsensä ja se heikentää älyllisten kykyjen kehitystä, mitä täysimääräisenä tarvittaisiin oman elämän luovasti elämiseen ja menestymiseen.

Kehittynyttä omaa tahtoa ja päätöksentekokykyä tarvittaisiin jo esimerkiksi silloin, kun nuori yläasteen loppupuolella viimeistäänkin joutuu ympäristöön, jossa nautintoaineita ja ehkä huumeitakin käytetään tai niiden käyttöön tarjoutuu ensimmäiset mahdollisuudet.

Lukuisissa alan kirjoissa painotetaan sitä, kuinka tärkeä rakkaus on lapsen henkiselle ja myös älylliselle kehittymiselle. Tieteellisesti pätevin menetelmin on osoitettu, että ilman rakkautta kasvaneista lapsista ja nuorista voi kehittyä tunnevammaisia ihmisiä. Rakkaus tarkoittaa hyväksymistä. Nimenomaan se on todellisuuden hyväksymistä. Lapsi tulee hyväksyä todellisena, omana itsenään kaikkine niine ominaisuuksineen, tarpeineen ja myöskin niine rajoituksineen mitkä kuuluvat lapsena olemiseen.

Tässä on oltava täsmällinen: vaikka hyväksymme lapsen omana lapsenamme ja omana itsenään, ei se tarkoita, että lapsi saa tehdä ja sanoa meille mitä sattuu tai mennä mihinkä hyvänsä. Kun hyväksymme lapsen todellisena, hyväksymme myös sen vastuun, mikä meillä vanhempana tai opettajana on hänen ohjaamisestaan ja kasvattamisestaan. Niinpä asiaan kuuluu, että häntä tarpeen tullen asianmukaisesti ojennetaan.

Kaksi eri asiaa sekoitetaan yleisesti: mikä lapsi on, ja mitä hän tekee. Sille, mikä hän on, ei kukaan voi mitään muuta kuin hyväksyä todellisuus, se ei kenenkään tahdosta muutu. Mutta kuinka lapsi esimerkiksi käyttäytyy, riippuu tahdosta, joko kasvattajan tai lapsen omasta, kuten viimekädessä sekin, mitä kukin meistä elämästään tekee.

Kun lapsi kokee olevansa hyväksytty, hänessä herää vaistonvarainen, biologiseen ihmisen perimään ohjelmoitu mahdollisuus, inhimillinen eettinen oma tahto tehdä oikein, käyttäytyä hyvin, olla tottelevainen jne. Tiedossa ei ole, kuinka vanhana vielä tällainen eettinen oma tahto voidaan herättää, mutta kokemukset osoittavat, että murrosiässäkin se on mahdollista. Itse asiassa sopii epäillä ettei eettisen oman tahdon herääminen ole koskaan liian myöhäistä, mutta mitä syvemmistä vammoista on kysymys, sitä vaativampi on tehtävä.

Eettinen oma tahto tekee nuoren kyvykkääksi kieltäytymään esimerkiksi huumeista ja muista kyseenalaisista houkutuksista ja olemaan alistumatta toisten painostukseen. Hän on kasvanut ehkä 13 vuotta omana itsenään, ei hänellä ole suhteetonta tarvetta kapinoida eikä näyttää eikä tarvetta tulla hyväksytyksi toveripiirissä, koska hän on jo hyväksytty ja rakastettu.

Viime kädessä hän hyväksyy itse itsensä ihmisenä.

Eräs lamaannuttava kansallinen piirre meissä suomalaisissa on se, että etsimme vikoja ja virheitä kaikesta ja kaikista. Asiaa ei liene tieteellisin menetelmin tutkittu, mutta kokemuksen perusteella vaikuttaa siltä, että vain suomalaiset arvostelevat toisia ihmisiä. Pätevästi yhteiskunnan henkisestä tilasta todistavat itsemurhatilastot; koska itsemurhalukumme ovat yli kaksinkertaiset inhimillisempien yhteiskuntien lukuihin verrattuna, tarkoittaa se välttämättä sitä, että suomalaiset ovat keskimäärin 100 prosenttia ilkeämpiä kuin muut. Ehkä vikojen etsintä liittyy juuri kasvamiseen ilkeässä, henkisesti vammauttavassa ympäristössä, eli kun meitä ei ole hyväksytty lapsena, emme aikuisena pysty hyväksymään toisiakaan aikuisia emmekä lapsiamme. Ehkä meidät on kasvatettu siihen uskoon, että näin on tehtävä ja kun usko haittaa ajattelua, emme ymmärrä pyrkiä eroon tästä pahan ympyrästä.

Inhimillisesti kehittyneessä yhteiskunnassa, joita kokemuksesta tiedetään olevan, ei ihmisillä näytä olevan minkäänlaista tarvetta arvostella toisia.

Arvostelu ja vikojen etsintä kohdistuu ärsyttävällä tavalla lapsiin ja nuoriin, omiinkin lapsiin. Kuinka kärkkäästi huomaamme lastemme tekemät ja tehdyksi luulemamme virheet ajattelematta mitään rakentavaa.

Emme ehkä tule ajatelleeksi, että jokaisen ihmisen, lapsenkin, on tehtävä omat virheensä osana oikeutta elää omaa elämäänsä. Koska lapsetkin oppivat parhaiten juuri tekemistään virheistä, virheitä osoittamalla haittaamme heidän luonnollista oppimisprosessiaan. Vain turhamaisuuttamme pyrimme osoittamaan omaa pätevyyttämme lasten virheitä moralisoimalla.

Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa toisinaan lapsillekin sattuva avaimien häviäminen: vanhempana voimme suuttua silmittömästi ja pauhata ja muistuttaa onnettomuudesta monesti ja kauan jälkeenpäin lainkaan ajattelematta, että vahinko harmittaa lasta itseäänkin Ja että todennäköisesti hän ei tee samaa virhettä ainakaan vähään aikaan. Syyttelemällä ja nimittelemâllâ avaimet eivät tule takaisin, mutta kokemuksesta lapsi on oppinut hyvän läksyn. Ei hänen ihmisarvoaan ole tarpeen loukata solvauksin.

Toisaalta verbaaliset solvaukset ja fyysiset rangaistukset voivat saada aikaan pelkoa lapsessa, niin että hän aikaa jännittää mahdollista avaimien häviämistä uudelleen. Jännitys tekee hänet kömpelöksi, hänen valppautensa heikkenee ja lopulta hän ehkä todella hukkaa avaimensa toistamiseen. Tämä voi sitten jo olla vanhempien syytä, mutta kukapa sen huomaisi?

Sekin painolasti jää lapsen persoonan kehitystä kalvamaan, ja vanhempien välinpitämättömyys nakertaa taas hänen itseluottamuksestaan palasen pois. Lapsen persoonan kehitys lähtee neuroottisen jännittäjän suuntaan; hänestä voi tulla krooninen epäonnistuja vain siksi, että on epävarma ja jännittää.

Eräällä Vaasan yläasteella tapahtui lukuvuonna 1991-1992 opettajana ollessani pidättäydyin huomauttelemasta oppilaille jokaisesta pikkurikkeestä, tervehdin jokaista vastausta vaatimatta ja yleensä aloin kohdella oppilaita kuin "ihmisiä". Varsinkin alkusyksystä oppitunneilla saattoi useinkin käydä aikamoinen puheensorina, johon opettaja yleensä reagoi vain puhumalla kovempaa. Tätä kesti enkä muutama kuukausi, mutta sitten oppilaat alkoivat itse tarkkailla omaa käyttäytymistään ja alkoivat itse hioa sitä.

Oppitunnit rauhoittuivat ja ennen pitkää kävi niin, että lähes jokainen vastaan tullut oppilas tervehti. Opettajan vastustaminen loppui, ja julkea kielenkäyttö kyseisen opettajan kuullen tyrehtyi. Ylipäätänsä aikaisemmin maahan tai puiden latvoihin vihaisen synkkänä tuijottaneet oppilaat muuttuivat silminnähden inhimillisiksi, ystävällisesti tervehtiviksi ihmisiksi, joiden jälleennäkemistä maanantaiaamuisin opettaja saattoi jopa kaivata.

Koska yhden käden sormin voi laskea ne oppilaat, jotka eivät täysin sisäistäneet uutta järjestystä, voinee kokeilua pitää ajatuksia herättävänä. Se osoittaa, että jos opettaja hyväksyy oppilaan oppilaanaan, oppilas hyväksyy opettajan opettajanaan. Aloite kuuluu opettajalle ja vanhemmalle.

Opettajana ja myös vanhempana olemiseen olennaisesti kuuluu se, että opettaja ensin hyväksyy lapsen ja on hänelle esimerkkinä, eikä suinkaan - kuten suomalaiskansallisessa kasvatusperinteessä - vaadi ja vaani, että oppilas tai lapsi esimerkiksi tervehtisi ensin.

Sanojen ja tekojen ristiriita, joka syntyy siitä, että vanhempi vaatii lasta esimerkiksi tervehtimään vaikka itse ei tervehdi, ei voi jäädä huomaamatta nuorelta, jonka oma johdonmukaisuus alkaa luonnollisen kehitysvaiheen osana hakea muotoaan. Tällainen tilanne saattaa olla perustellusti huomautuksen aihe nuorelta, mutta pitkään jatkuvana se hyvinkin voi aiheuttaa pahaa oloa, joka purkautuu monenmuotoisena kapinointina kaikkia aikuisia kohtaan.

Monet vanhemmat eivät ehkä tule ajatelleeksi - ja monet autoritaariset opettajat mustasukkaisesti kieltäytyvät myöntämästä itselleen - että murrosikäinen nuori älylliseltä kapasiteetiltaan usein helposti päihittää vanhempansa. Tämä tietysti voisi olla huolestuttavaakin myöntää, jos biologinen älykkyys ja inhimillinen viisaus olisivat sama asia. Viisaus kuitenkin tarkoittaa kykyä hyväksyä todellisuus, niin että viisas vanhempi hyväksyy nuoren terävämmän älykkyydenkin. Usein kuitenkin vikoja ja virheitä nuorista etsiessämme ja niitä kärkkäästi osoittaessamme unohdamme, että nuoret voivat olla aivan yhtä älykkäitä ihmisiä kuin itsekin olemme.

Siksi olisi ehkä kokeilemisen arvoista pitää joskus suunsa kiinni - se voi aluksi ainakin olla hyvin vaikeaa - kun jonkun virheen huomaamme, ja antaa nuorelle tilaisuus itse huomata erehdyksensä ja korjata se omatoimisesti. Sen lisäksi, että tämä voi olla vanhemmille erittäin kasvattavaa, sen voi pian havaita tuottavan tulosta nuoressa. Näin hän voi alkaa vastuullisen itsenäistymisen, joka onkin puberteetin biologisesti ohjelmoidun kehityksen luonnollinen ja johdonmukainen tarkoitus. Vanhemmat, jotka jatkuvasti korjaavat ja käskevät mitä ja kuinka pitää tehdä, itse asiassa riistävät nuorelta mahdollisuuden läpikäydä tärkeää henkilökohtaista kehitysprosessia. Nuoren kehityksen estäminen voi johtua yksinkertaisesti vain luottamuksen ja hyväksymisen puutteesta - rakkaudettomuudesta -, joka taas johtunee lähinnä ymmärryksen puutteesta.

Kuinka nuoresta voisi kehittyä vastuuntuntoinen tasapainoinen itsenäinen aikuinen, jos hänelle ei koskaan anneta tilaisuutta opetella ja harjoitella. Samalla tietysti taas menetetään mahdollisuuksia persoonallista itsetuntoa rakentaviin sisäistä tyydytystä tuoviin onnistumisen kokemuksiin. Lisäksi, kuten luultavasti jokainen aikuinenkin omasta kokemuksesta tietää, on todella ärsyttävää kun toinen huomauttaa virheestämme, jonka olemme juuri itsekin havainnut. Taas menee itsetunnon rakennuspuita hukkaan.

Arvaamattoman tärkeäksi kasvatustaidoksi näyttää siis kohoavan kasvattajan kyky pitää suunsa kiinni. Olisi hyväksyttävä todellisuus ja annettava lapsellekin mahdollisuus elää omaa todellisuuttaan, sitä siunaamatta.

Jos kysymys "paljonko maksat" on kysymys, joka istuu moraalisen prostituoidun ja itseänsä kaupittelevan arvomaailmaan, mitä hyötyä sitten on ihmiselle eettisyydestä, etiikasta. Mika on se yllyke, joka saisi ihmisen useinkin ponnistelemaan ja toisinaan vaivalloisestikin pinnistelemään pyrkiessään ajattelemaan mikä on oikein, kuinka toimia vastaan tulevissa erilaisissa ja vaihtelevissa elämän tilanteissa. - Eikä ajatteleminen ja tietäminen vielä riitäkään: eettisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että tekee ja toimii ja elää niin kuin ajattelee oikeaksi. Se, että saa itsensä tekemään ja toteuttamaan hyvät ajatuksensa, on itsensä hallintaa, ja se on vaikeaa. Tästä johtuu, että tekijöitä onkin harvemmassa kuin tietäjiä, haaveilijoita, suunnittelijoita ja puhujia. Sana on ainoastaan sen todellisuuden symboli, jota se kuvaa.

Sana ei tekemättä muutu todellisuudeksi; se vain kopioituu toiseksi samanlaiseksi kuin alkeellinen prokaryootti bakteeri eikä johda mihinkään kehitykseen.

Ihminen on lajinsa perusteella ajatteleva, dynaaminen, uutta luova olento, joka autonomisesti elää omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Siitä, että ihminen itse tietää koko ajan tekevänsä parhaansa, hallitsevan itseänsä, elävänsä omaa elämäänsä, hyväksyvänsä uhmaamatta kaiken mitä siihen kuuluu, hän saa sisäistä tyydytystä, joka on hyvää oloa. Kun ihminen toteuttaa hyvän päätöksen, kun hän esimerkiksi tervehtii toista ihmistä siten ilmaisten hyväksymisensä, hän saa siitä sisäistä tyydytystä, joka saa aikaan niin hyvän olon, että hän haluaa tehdä samoin toistekin ja muillekin ja muuallakin. Ihminen haluaa elää eettisesti ja toimia oikein siksi, että se on johdonmukaista ja edistää elämää, hänen omaansa ja toisten, joka sekin on hänen oman ympäristönsä parantamista.

Lapset ja nuoret, jotka ovat vasta kehittymässä omaksi persoonakseen, tarvitsevat itsetuntonsa ja persoonansa rakentamiseksi tukea ja rohkaisua, vaikkapa olalle taputusta, mutta kypsälle aikuiselle ihmiselle riittää se, että hän itse tietää tehneensä parhaansa. Ja ihminen tulee aikuiseksi silloin, kun hän kykenee hyväksymään itsensä omana itsenään, ihmisenä, ja kaiken sen todellisuuden mikä kuuluu ihmisenä olemiseen.

Jokaiselle inhimillisesti kehittyneen yhteiskunnan aikuiselle kuuluu jokaisen lapsen ja nuoren tukeminen ja rohkaiseminen. Huomattakoon, että se ei ole velvollisuus, he vain tekevät niin koska ajattelevat että se luonnollisesti kuuluu heidän elämäänsä, että niin on hyvä tehdä.